Ukraina ja reaalipolitiikan paluu Arktikselle?

Thursday, 13. March 2014     1 comment(s)
Harri Mikkola
Senior Research Fellow - The Global Security research programme

Viime vuoden syyskuussa Jäämerellä Venäjän turvallisuusviranomaisten toimesta toteutettu Greenpeacen Arctic Sunrise -aluksen haltuunotto ja sen miehistön pidättäminen oli merkittävä tapaus Suomen arktisen politiikan ympärillä käytävän kansallisen keskustelun herättäjänä. Tapaus oli merkittävä myös laajemmin mietittäessä arktisen alueen tulevaa kehitystä ja arktisen alueen tutkimuksen lähtökohtia.

Tapaus avasi monen asiantuntijan silmät siitä, kuinka arktisen alueen kehityksen ympärillä käyty keskustelu on ollut viime vuosina liian yksipuolista. Arktiksen tutkimuksen yleisenä mantrana ja paradigmana on viimeiset vuodet toiminut ajatus siitä, että arktisen alueen kehitystä ja dynamiikkaa leimaa ja lävistää yhteistyön kulttuuri, jossa arktiset valtiot ovat sitoutuneet ratkaisemaan kiistansa kansainvälisen lain – ja tässä tapauksessa erityisesti YK:n merioikeusyleissopimuksen – puitteissa ja sen pykäliä kunnioittaen.

Greenpeace-jupakan yhteydessä näin ei ollut: tapaus osoitti kansainvälisen lain heikkouden kriittisten kansallisten intressien ollessa uhattuna. Samalla tapaus nosti kysymyksiä nykyisen ”arktisen paradigman” kestävyydestä. Tapaus osoitti, että arktisen alueen hallinta ja hallinnointi ei ole vain teknokraattista asioiden hoitoa, vaan valtapolitiikalle on edelleen tilaa määritettäessä kuka omistaa ja kontrolloi mitäkin avautuvalla arktisella alueella.

Laajemmin arktisen alueen tutkimusta ja erityisesti Arktiksesta käytävää keskustelua on leimannut kaksi lähtökohdiltaan ongelmallista lähestymistapaa.

Ensimmäinen näistä on, että Arktiksen tutkimukseen ja poliittiseen keskusteluun tuntuu mahtuvan kerrallaan vain yksi totuus. Vielä viitisen vuotta sitten Arktiksen tutkimusta hallitsi ajatus alueesta hallinnoimattomana anarkian tilana, jossa eri valtiot taistelevat pääsystä käsiksi alueen luonnonvaroihin, joka puolestaan voi johtaa arktisen alueen militarisaatioon ja uuteen ”kylmään sotaan” alueella. Arktisten valtioiden itsensä tekemien korjausliikkeiden ja luottamusta lisäävien toimien ja näiden toimien jälkeisen tieteellisen tutkimuksen yhteisvaikutuksesta tämä näkemys on joutunut viime vuosina laajan kritiikin kohteeksi. Viime vuosina yleisesti sekä poliittista keskustelua että tutkimusta leimaava ”arktinen totuus” on siirtynyt kylmän sodan paradigmasta yhteistyön paradigmaan.

Tämän paradigman ulkopuolisten äänien vähyys heijastaa toisaalta alueen politiikan tutkimuksen nuoruutta ja toisaalta tutkimusta tekevän kriittisen massan puutetta. Jos alueen tutkimusta verrataan lähes mihin tahansa muun alueen politiikan tutkimukseen, niin arktista aluetta lähestytään liian yksipuolisesti ja liian harvoista teoreettisista viitekehyksistä käsin.

Toinen alueen tutkimusta määrittävä seikka on se, että arktista aluetta lähestytään usein niin kuin se olisi suljettu tila, jotenkin irrallaan muusta maailmasta. Tämä näkyy esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä. Usein globaalin ilmastonmuutoksen arktisen alueen vaikutuksia lähestytään ilmastonmuutoksen tuomien mahdollisuuksien kautta, ikään kuin jään sulaminen olisi ensisijaisesti taloudellisia mahdollisuuksia arktisella alueella avaava dynamiikka. Tosiasiassa arktisella alueella voimakkaasti näyttäytyvä ilmastonmuutos vaikuttaa laaja-alaisesti ympäri maailmaa, eikä arktisen alueen tuomia talousetuja voi mitenkään verrata valtaviin ilmastomuutoksen tuottamiin globaaleihin ympäristö- ja talousongelmiin, saati ilmastonmuutoksen tuottamiin laajoihin inhimillisen turvallisuuden ongelmiin eri puolella maailmaa.

”Suljetun tilan” ajattelu on liikaa määrittänyt myös tutkijoiden näkemyksiä arktisen alueen konfliktipotentiaalista ja valtapolitiikasta. Jälleen kerran, arktinen alue ei ole suljettu tila, vaan arktisella alueella vaikuttavien valtioiden kiistat muualla maailmassa voivat läikkyä myös Arktikselle. Näin on jo nyt tapahtunut Ukrainan konfliktin yhteydessä. Jos Greenpeace-jupakka toi politiikan takaisin Arktikselle, niin Ukraina-tapaus voi mahdollisesti tuoda kylmän sodan jälkeen jo kertaalleen haudatun reaalipolitiikan takaisin sulavaan Arktikseen.

Ukrainan kriisi on jo nyt vaikuttamassa Arktikseen politiikkaan yhteistyötä lamauttavasti. Tätä on jo vihjailtu muun muassa Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin Hillary Clintonin lausunnossa, jossa hän kritisoi Venäjää vanhojen Neuvostoliiton sotilastukikohtien uudelleen avaamisesta, joka tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa voidaan tulkita askeleena kohti arktisen alueen militarisaatioita. Myös esimerkiksi Islannin pääministeriSigmundur Gunnlaugsson on todennut, että Ukrainan tapahtumilla on rampauttava vaikutus arktisen alueen yhteistyöhön.

Esimerkkinä Ukrainan kriisin rampauttavasta vaikutuksesta voidaan nostaa esiin Yhdysvaltojen ilmoittama osallistumisensa peruminen Barentsin merellä käytävään, Norjan, Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen Northern Eagle -laivastoharjoitukseen. Venäjän ja NATO-maiden, kuten Norjan ja Yhdysvaltojen, sotavoimien välinen luottamuksen rakentaminen ja yhteistyö on ollut yksi niistä tekijöistä, joissa arktisen alueen yhteistyö on ollut poikkeuksellista moniin muihin alueisiin verrattuna. Vaikka tällä hetkellä NATO on ilmoittanut, ettei se ole lisäämässä toimintaa Arktiksella Norjan esittämistä toiveista huolimatta, on mahdollista että käänteet Ukrainassa voivat resonoida tulevaisuudessa NATO:n rooliin arktisella alueella toimintaa lisäävästi. Idän ja lännen välien kiristyminen voi myös laajemmin vaikuttaa alueella tapahtuvaan asevoimien kehittämiseen alueen vakautta ja yhteistyön kulttuuria heikentävästi. Esimerkiksi Norja on viime vuosina investoinut voimakkaasti bilateraalisuhteiden ja alueellisen yhteistyön rakentamiseen Venäjän kanssa. Kaiken kaikkiaan Ukrainan kriisin on mahdollista mitätöidä puolustussektorilla viime vuosina tehty merkittävä työ.

Lännen ja Venäjän suhteiden viilentyminen on yhteistyötä mahdollisesti rampauttavaa myös muilla sektoreilla. Kanada, joka on perinteisesti ollut huolissaan Venäjän pyrkimyksistä ja aluevaatimuksista arktisella alueella, on tällä hetkellä Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa. Kanadan puheenjohtajuutta seuraa Yhdysvaltain puheenjohtajuus vuosina 2015-2017, jonka jälkeen puheenjohtajuusvuorossa on Suomi vuosina 2017-2019. Lännen ja idän välien viilentyminen voi vaikeuttaa yhteistyötä myös Arktisessa neuvostossa. Välien viilentymien vie potentiaalisesti esimerkiksi Suomen ajaman tavoitteen Arktisen neuvoston luomisesta viralliseksi kansainväliseksi järjestöksi entistä kauemmaksi. On selvää, että Ukrainan kriisi tulee vaikuttamaan kansainvälisen politiikan dynamiikkoihin vuosiksi eteenpäin. Vaarana on, että Suomi saa käsiinsä rikkinäisen ja halvaantuneen Neuvoston vuonna 2017. Aikaisemmin hienona mahdollisuutena markkinoitu puheenjohtajuus voi näyttäytyä myös suurena poliittisena riskinä, jossa Suomi joutuu huonoon välikäteen suurvaltapolitiikan pyörteissä.

Politiikka ei toki ole ainoa sektori, jossa Ukrainan kriisi vaikuttaa Arktiksella. Arktisen alueen yhteistyön paradigma on perustunut tiettyyn taloudelliseen logiikkaan. Tämä lähtökohta on pohjautunut ajatukseen, jonka mukaan millään arktisella valtiolla ei ole intressejä ”keikuttaa venettä” lisäämällä alueen konfliktidynamiikkaa, joka puolestaan voisi vaikuttaa alueen investointi-ilmapiiriin ja samalla alueen taloudelliseen kehitykseen.

Esimerkiksi Jäämerellä toteutettavat öljyn- ja kaasunporauksen offshore-projektit ovat luonteeltaan jättimäisiä megaprojekteja, joissa toimijoina ovat monikansallisista yrityksistä koostuvat konsortiot. Venäjä tarvitsee ulkomaista osaamista ja pääomaa äärimmäisen kalliiden ja vaikeiden projektien toteuttamiseen. Esimerkiksi Karan merellä venäläinen valtionyhtiö Rosneft tekee yhteistyötä yhdysvaltalaisen Exxon-Mobilin ja italialaisen ENI:n kanssa. Vielä ei ole selvyyttä, mihin toimiin Yhdysvallat ja EU ryhtyvät Venäjää vastaan Ukrainan kriisin johdosta, mutta jos kriisi edelleen syvenee ja talouspakotteet tulevat laajoiksi, Ukrainan kriisi voi vaikuttaa myös arktisen alueen talouskehitykseen.

Todennäköistä on kuitenkin, että pakotteet eivät ulotu niin syvälle, että niillä olisi merkittävää vaikutusta monikansallisten yritysten väliseen yhteistyöhön Arktiksella. Kuitenkin, arktisia megaprojekteja leimaa lähtökohtaisesti pitkät viiveajat, jossa aika alkuperäisestä öljy- tai kaasulöydöstä varsinaisen tuotannon alkamiseen voi olla vuosikymmenen tai kahden mittainen. Projektit ovat myös pääomaintensiivisiä – ne vaativat huomattavia investointeja projektien alkaessa. Tässä tilanteessa projekteihin investoiminen vaatii huomattavaa varmuutta siitä, että sijoitettu pääoma saadaan takaisin voittojen kera. Venäjän käytös Ukrainan tilanteessa saattaa nostaa huolta ulkomaisten investoijien keskuudessa alueen investointi-ilmapiirin stabiilisuudesta, ja sitä kautta vaikuttaa myös arktisen alueen tulevaan kehitykseen. Investoijien näkökulmasta Venäjän maariski näyttäytyy selkeästi suurempana kuin ennen.

Paitsi käytännön yhteistyön tasolla, kriisi vaikuttaa laajemmin eurooppalaiseen energiaturvallisuusajatteluun. On oletettavaa että toimet joilla pyritään vähentämään Euroopan riippuvuutta Venäjän kaasusta ja öljystä tulevat lisääntymään. Esimerkiksi on oletettavaa, että nesteytetyn maakaasun (LNG) käyttöön liittyvän infrastruktuurin kehittäminen saa yhä voimallisempaa pontta Euroopassa ja Venäjä saattaa kääntää katsettaan enemmän itään kuin pohjoiseen energiahankkeissaan etsiessään energiaviennilleen uusia markkinoita Aasian suunnalta. Samoin keskustelut Yhdysvalloissa mahdollisesta kaasun viennistä Eurooppaan oletettavasti lisääntyvät. Näillä kehityksillä voi olla omat seurauksensa myös arktisen alueen energiahankkeisiin. On esimerkiksi oletettavaa, että Norjan offshore-hankkeiden aggressiivinen eteneminen tulee entistä helpommin hyväksyttäväksi.

Kaiken kaikkiaan Ukrainan kriisi on hyvä muistutus arktisen alueen tutkijoille ja päätöksentekijöille siitä, että arktinen alue ei välttämättä ole yhteistyön lintukoto, joka olisi suojassa muualla maailmassa tapahtuvilta myrskyiltä. Arktinen alue on yksi maailmanpolitiikan näyttämö muiden joukossa, jossa valtapolitiikan suuria pelejä pelataan. On kuitenkin täysin mahdollista, että toimijoiden välinen keskinäisriippuvuus ja taloudellinen logiikka ajavat merkityksessään Ukrainan geopoliittisen kriisin aiheuttaman poliittisten suhteiden tulehtumisen yli, eikä kriisillä tule olemaan merkittävää vaikutusta arktisen alueen kehitykseen. Samalla on kuitenkin oletettavaa, että Ukrainan kriisin seurauksena Venäjän toimia katsotaan varautuneemmin ja huolestuneemmin kuin kenties aikaisemmin. Huolimatta vallitsevasta ”yhteistyön totuudesta”, arktisella alueella on edelleen potentiaalia kilpailulle ja kriiseille – ja jopa jo kerran mahdottomalta näyttäneelle reaali- ja valtapolitiikan paluulle.

Texts reflect the opinions of the individual authors

Discussion (1 comments)

19.3.2014, Petteri Sortes
 

Sanoisin, että käytännön pakko tulee ohjaamaan arktiksen kehittymistä. Arktista neuvostoa tullaan edelleenkin tarvitsemaan koordinoimaan eri maiden tekemisiä ja tavoitteita. Keskustelufoorumi pitää olla. Lisäksi on hieno asia, että Suomen puheenjohtajuuden aika tulee luultavasti olemaan hyvin syklistä aikaa. Sillä tulee olemaan hyvin tervehdyttävä vaikutus; on PAKKO ottaa kantaa asioihin. Kun Venäjän maariski nousee sen ulkopoliittisten seikkailujen takia, niin sillä tulee olemaan vain yksi vaikutus. Rahan ja investointien hinta tulee nousemaan. Kun maailmassa raaka-aineet ja öljy vähenevät, niin arktiksen merkityskin kasvaa ja valtapolitiikka palaa sinne, mistä se ei ole koskaan mihinkään lähtenytkään. Niukkuuden laki vaikuttaa asiaan. Kun jotakin on vähän, niin sen merkitys kasvaa ja hinta kohoaa. Kun Grönlanti tulee aikanaan itsenäistymään, niin sillä tulee olemaan valtava vaikutus arktiksella ja valtapiirejä ja rajojakin joudutaan luultavasti piirtelemään suurella tuskalla uudestaan. Elämme siis hyvin mielenkiintoisia aikoja.

Discuss the topic

Personal information
Name  
Email  
URL  
Comment
  Submit