EU:n ja Venäjän strateginen kumppanuus ja sen rajat

Open seminar - registration required
Further material
Teija Tiilikainen Teija Tiilikainen
Hiski Haukkala Hiski Haukkala
Tuomas Forsberg Tuomas Forsberg

Fri 5.3.2010 at 10:00-11:30
Ulkopoliittinen instituutti
Kruunuvuorenkatu 4, 2. krs.

Mistä EU:n ja Venäjän välisessä suhteessa on pohjimmiltaan kyse ja miksi se on niin kriisiherkkä? Mitkä ovat suhteen pahimmat kipupisteet ja missä sen kehittämisen rajat kulkevat? Entä kuka käytti hyväkseen ja ketä 1990-luvun alussa?

Näihin ja muihin kysymyksiin vastaa nyt julkaistava, Hiski Haukkalan kirjoittama The EU-Russia Strategic Partnership: The Limits of Post-Sovereignty in International Relations –kirja.

Lisätietoja kirjasta:
http://www.routledgestrategicstudies.com/books/The-EU-Russia-Strategic-Partnership-isbn9780415559010

Puhuja: Hiski Haukkala, erikoistutkija, Ulkoasiainministeriö

Hiski Haukkala työskentelee erikoistutkijana ulkoasiainministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä. Hän on aikaisemmin työskennellyt tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa sekä Turun yliopistossa.

Kommenttipuheenvuoro: Tuomas Forsberg, professori, Tampereen yliopisto

Tuomas Forsberg työskentelee kansainvälisen politiikan professorina Tampereen yliopistossa. Aikaisemmin hän on työskennellyt professorina Helsingin yliopistossa sekä George C. Marshall European Center for Security Studies -instituutissa. Hän on työskennellyt myös erikoistutkijana, ohjelmajohtajana sekä johtajana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Puheenjohtaja: Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Yhteenveto seminaarista: “EU:n ja Venäjän strateginen kumppanuus ja sen rajat”

Teija Tiilikainen toivotti kaikki tervetulleiksi Hiski Haukkalan kirjan julkistamistilaisuuteen, jonka Haukkala on tehnyt väitöskirjansa pohjalta. Tiilikainen esitteli Haukkalan yhtenä Suomen parhaimmista EU - Venäjä tutkijoista ja oli iloinen, että kirjan julkistamistilaisuus pidettiin Ulkopoliittisessa instituutissa.

Hiski Haukkala kertoi kirjaprojektistaan, joka alkoi, kun hänellä oli takanaan jo vuosia policy-analyytikon työtä Ulkopoliittisessa instituutissa. Motivaationa projektille toimi myös tyytymättömyys olemassa olevaan tutkimukseen. Haasteena projektissa oli kertoa jo tuttu tarina mielenkiintoisesti. Aiheen viitekehyksenä Haukkala mainitsi ensinnäkin sen, että aiheen tiimoilta ei pidä katsoa vain sitä, mitä EU ja Venäjä sanovat vaan myös sitä, mitä ne tekevät. Toinen taustalla vaikuttava asia on, että mikään EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa ei tapahdu tyhjiössä vaan historia sekä laajempi globaali viitekehys vaikuttavat näihin asioihin.

Haukkala esitteli kirjan neljä keskeistä johtopäätöstä. Ensimmäisenä Haukkala esitti, että EU:n ja Venäjän suhteesta tuli 1990-luvun alussa paljon syvempi ja velvoittavampi kuin alun perin aiottiin. Neuvostoliiton hajottua EU:lla oli kädet täynnä töitä ja Venäjä nähtiin perifeerisenä kysymyksenä ja vaikeasti integroitavana. Venäjä taas vaati saada samat taloudelliset perspektiivit kuin Neuvostoliiton entiset satelliititkin. Venäjä sopi kunnianhimoisen PCA-sopimuksen, mikä oli taidonnäyte Venäjän neuvottelutaidoista. Haukkalan toinen väite on, että yhteisesti sovitusta PCA-sopimuksesta huolimatta EU:lla ja Venäjällä on ollut radikaalisti toisistaan poikkeavat käsitykset suhteen perusluonteesta. EU on katsonut, että Venäjä on sopimuksen myötä ottanut velvoitteen ylläpitää eurooppalaisia arvoja ja lähentyä EU:n normeja, kun taas Venäjä on katsonut jo lunastaneensa pääsymaksun ja hakee tasa-arvoista intressivetoista kumppanuutta oman suurvalta-asemansa vahvistamiseksi. Venäjä hakee myös modernisaatiota eli sen omien järjestelmien muutosta.

Kolmantena Haukkala toi esiin väitteen, että vaikka sekä EU:n että Venäjän käsitykset suhteesta ovat pysyneet verrattain muuttumattomina, ovat varsinaiset käytännöt muuttuneet matkan varrella selvästi. EU:n jälkisuvereenit käytännöt ovat jääneet syrjään Venäjän perinteisempien painotusten vallatessa alaa. Esimerkiksi toisen Tšetšenian sodan aikaan EU joutui tekemään kovia valintoja suhteessa omiin arvoihinsa, eikä sillä ole ollut Venäjälle arvopuolella sanan sijaa. Venäjä on ollut selkeästi EU:ta vahvempi ja menestyksekkäämpi toimija. Venäjän menestyksen tässä asiassa selittää se, että Venäjä on yhtenäinen valtiotoimija ja EU taas hajanainen ja helposti hajotettavissa oleva toimija. EU käyttää pehmeämpää mallia, kun se ei pakota ketään vaan vain houkuttelee. Toinen tekijä taas on Venäjän energia-ase. Venäjä ei tarvitse EU:n vapaakauppaa, koska sen kaasu tekee kauppansa kuitenkin. Myös Venäjän oma suvereniteetti on maan valtaresurssina. Putinin tehtävänä on ollut suvereniteetin vahvistaminen ja Venäjällä onkin tällä hetkellä hypersuvereeni kultti, Venäjä haluaa olla omavarainen ja tehdä kaiken itse. Tärkeinä hetkinä myös Venäjän heikkoudella on ollut oma roolinsa suhteen kehittymisessä, mutta Haukkala heitti ilmaan kysymyksen, miten tämä tulee olemaan jatkossa. Neljäntenä johtopäätöksenä Haukkala ennustaa että odotettavissa on EU-Venäjä -suhteen muuttuneiden käytäntöjen kirjautuminen myös uuteen tällä hetkellä neuvoteltavissa olevaan sopimuspohjaan, jossa Venäjä hakee tasa-arvoista asemaa. Euroopan komissio tuskin suostuu tähän, joten edessä voi olla täysin jumiutunut neuvottelutilanne. Haukkala ennustaakin EU:lle tulevan kasvavia ongelmia Venäjän kanssa.

Tuomas Forsberg sanoi kommenttipuheenvuorossaan olevansa suurelta osin samaa mieltä Haukkalan analyysin kanssa. Hän toi esiin neljä asiaa, joiden avulla usein selitetään EU:n ja Venäjän suhdetta ja niiden yhteistyön esteitä. Ensimmäisenä hän mainitsi henkilökemioiden puutteen EU:n ja Venäjän välisessä suhteessa, mutta totesi, että sitä toimijoiden välillä kuitenkin on. Toisena hän otti esiin EU:n ja Venäjän erilaisen byrokratioiden tason, mutta siinäkin on hänen mielestään jo opittu. Kolmantena tekijänä mainittiin se, miten Venäjä itse ajattelee oman paikkansa kansainvälisessä politiikassa suhteessa EU:hun ja Forsbergin mukaan Venäjä pitää itseään tasavertaisena. Neljäntenä hän otti esiin maailmankuvien ongelman ja niiden yhteensopivuuden, koska usein ajatellaan EU:n elävän 2000-luvulla ja Venäjän 1800-luvulla, mutta huomioon on kuitenkin otettava se, minkälainen maailmanjärjestys on ja mitkä voimat pyörittävät maailmaa. Nämä edellä mainitut tekijät eivät ole pysyviä, eristettyjä asioita, vaan ne ovat prosesseja.

Esitysten jälkeen keskusteltiin muun muassa Venäjän suhtautumisesta Natoon ja Haukkala totesi, että Venäjän ”Nato-allergia” ei ole tästä maailmasta. Venäjällä on tosin nyt menossa uudelleenarviointi Naton suhteen, mikä jonkin verran pehmentää uhkakuvaa. Yleisöstä esitettiin kysymys EU:n hajanaisuudesta suhteessa Venäjään ja mikä olisi tälle vaihtoehto. Haukkala vastasi, että EU:n hajanaisuudelle ei ole vaihtoehtoa vaan EU:n täytyisi sopia yhteisestä Venäjä-politiikasta. Esimerkkinä Haukkala mainitsi Nord Stream -projektin, joka on EU:ssa sisäisesti hoidettu huonosti, mutta tästä myös on nyt otettu oppia. Esiin tuotiin myös kysymys toimijoiden erilaisuudesta ja siitä, kumman pitäisi muuttua, jotta suhde saisi toiminnallisia elementtejä. Haukkala totesi, että Venäjän käsitystä EU:sta voisi muuttaa ja tuoda siihen uskottavuutta, koska Venäjä ei tällä hetkellä ota EU:ta vakavasti.