Vuosisadan diili

Torstaina, 5. maaliskuuta 2009     1 kommentti(a)
Leena Liukkonen
viestintäpäällikkö

Euroopan ja Venäjän välisestä energiapolitiikasta on kirjoitettu enemmän kuin kukaan jaksaa lukea, itsekin tätä huttua on tullut tuotettua. Suurin osa keskustelusta hyvin yleisluonteista ja nyansoimatonta kohinaa.

Hokema 1: Venäjä pyrkii hallitsemaan ja hajottamaan Eurooppaa kaasunsa avulla. Juu. Sille voi sopia raaka-aineen politisoituminen ja vaikutusvallan ottaminen sitä kautta. Mutta samaan aikaan sillä on myös ihan tavallinen taloudellinen intressi kuin kellä tahansa muulla raaka-aineen haltijalla jalostaa ja myydä itse, hallita koko prosessi kuluttajalle asti ja saada jalostetusta tuotteesta parempi hinta.

Hokema 2: Venäjä ei päästä ulkomaisia yhtiöitä investoimaan kaasu- ja öljykentilleen reiluin säännöin. Ei päästäkään. Eikä aiokaan päästää. Tällä hetkellä vallassa olevat eivät katso Venäjälle tarpeelliseksi avointa yhtenäisin säännöin toimivaa pelikenttää näissä(kään) asioissa. Konsessiot ovat poliittisia ja kestävät niin kauan kuin hyväksi nähdään. Onkohan sen asian laita ollut joskus Venäjällä toisin?

EU politisoi energian aivan samalla tavalla. Venäläisillä ei tiukan linjan mielestä ole mitään asiaa eurooppalaisille jakelumarkkinoille. Siinäkin tapauksessa, että venäläiset kykenisivät aivan omin avuin itse hyödyntämään esiintymänsä, jalostamaan tuotteet ja ostamaan jakelukapasiteettia Euroopasta, sitä ei haluttaisi polittisista syistä sallia.

Viimeksi kolmatta sisämarkkinapakettia laadittaessa syntynyt direktiiviesitys vaatii erottamaan energian jakelun omistamisen tuotannon omistamisesta. Syystä tai toisesta komissiosta ulos tulleen esityksen yhtenä perusteluna kerrottiin julkisesti, että tällä päätöksellä torjutaan Gazpromin tulo Euroopan kaasujakeluun. Näin tuli uutisoitua. Siitä huolimatta, että Gazpromilla on omistuksia Euroopassa vanhastaan ja on varmaan vastakin. Suomessakin on asiaa tarkemmin tutkineita asiantuntijoita, ainakin Turussa.

"Eurooppakaan" ei näe tarpeelliseksi avointa, yhtenäisin säännöin toimivaa pelikenttää näissä(kään) asioissa. Euroopan unionin sisäinenkin energiapolitiikka on epäyhtenäistä, protektionistista ja isojen maiden sanelemaa. Solidaarisuudelle ei näissä oloissa ole edellytyksiä, isot asioivat keskenään ja Venäjän kanssa niin kuin hyväksi näkevät. Mutta ei tilanteen muuttamiseksi ole missään vaiheessa kunnon poliittista yritystä ollutkaan. Tällä hetkellä käynnissä olevat harjoitukset varmuusverkostojen luomiseksi ovat melko hentoisia tehtävänantonsa vakavuuteen nähden.

Käsissä on taloushistoriasta tuttu tilanne. Toisella on raaka-aine, toisella markkinat. Kumpikin haluaa molemmat. Vuosisadan diilissä on kyse siitä, miten palikat jaetaan sotimatta ja niin, että molemmat ovat lopputulokseen tyytyväisiä ja markkinahäiriöiltä vältytään.

Niin kauan kun välissä on maita, joissa kaasunvälittäjien lapset ovat presidentin kummipoikia - vai kuka kenen kummisetä nyt olikaan - ja asiat hoituvat perinteisin menetelmin pienen luottamuksen piirin sisällä, ei valtavia taloudellisia intressejä voida ratkoa EU-byrokratian keinoin.

Niin kauan kun kansallisten energiayhtiöiden edut menevät Euroopassa maanosan vakautta edistävän kokonaispolitiikan etujen ohi, venäläiset toimivat loogisesti ja asioivat isoimman kanssa.

Jeesustelu ja Venäjän demonisoiminen eivät vie politiikkaa mihinkään suuntaan. Rehellinen yritys luoda jonkinlaiset avoimet, yhtenäisin säännöin toimvat EU:n todelliset sisämarkkinat energialle voisi olla hyvä alku. Sen jälkeen EU saattaisi kyetä neuvottelemaan venäläisten kanssa järkevästi siitä, minkälaisia markkinoillepääsyn edellytyksiä olisi poliittisesti mahdollista rakentaa puolin ja toisin. Ei tarvitsisi Itä-Euroopan palella pakkasessa. Paleleminen kun ei yhtään lievitä uusien jäsenmaiden keskuudessa ilmenevää taipumusta nähdä Venäjä Neuvostoliiton jatkumona, joka on yksiselitteisesti ja pelkästään uhka. Tälle asenteelle on vaikkapa Puolassa ja Baltiassa monenlaisia ymmärrettäviä syitä, mutta kovin kestävä tulevaisuuden rakentamisen perusta EU-Venäjä -suhteille se ei ole.

Viimeksi kyse on aina pelosta. Venäjää pelätään, mutta harva muistaa tai edes tajuaa tällä puolella sitä, että Venäjä pelkää vähintään yhtä paljon. Moskovassa asuessa sitä pelkoa alkoi jotenkin käsittää. Meillä on kaikupohjana talvisodan muisto, meilläkin, joille se on vain vaarien kertomus. Pienellä mielikuvituksella voi asettua hetkeksi toisen asemaan.

Moskovan esikaupungissa on Ikea, suunnilleen saman matkan päässä keskustasta kuin muuallakin maailmassa - mukavan viikonloppuajelun verran.

Siinä Ikean kohdalla, Himkissä, on valtavan kokoisia toisen maailmansodan aikaisten panssariesteiden näköisiä muistomerkkejä. Taivaaseen kurottavat metallihäkkyrät merkitsevät sitä paikkaa, mihin Hitlerin joukot pysäytettiin matkallaan Moskovaan. Kaukasukselle piti mennä toista kautta, hakemaan öljyä ja ylipäänsä ideana oli tehdä slaaveista orjakansaa. Edellinen samantapainen vieras oli Napoleon.
Samalla ne panssariesteet merkitsevät lukemattomien venäläisten siunaamatonta hautaa, niin pitkälle kuin aroa näkyy. Busseissa muistomerkin ohi Moskovaan matkaavat mummot ja papat myymään ja ostamaan tavaraa Moskovaan, pienten eläkerahojen päälle tienatakseen. He muistavat vielä. Heidän lapsensa istuvat Kremlissä.

Saa esittää arvauksia: kauanko menee rauhan ja normaalin kanssakäymisen aikaa, että suomalaiset suhtautuvat luottavaisesti ja luontevasti itänaapuriin ja vaikkapa maan ostelemiseen Suomesta? Pitäisikö suhtautua? Entä kauanko menee aikaa, että venäläinen suhtautuu luottavaisesti ja luontevasti isoihin eurooppalaisiin valtoihin energiakumppaneina ja vaikkapa öljyn poraajina? Pitäisikö suhtautua?

Juu, ei voi asiana verrata, ei varmaankaan. Mutta tunneasiana voi. Eikä politiikka ole koskaan kai ihan rationaalista toimintaa ollut.

Kirjoittaja on entinen energiapolitiikkaa seurannut taloustoimittaja ja Moskovassa palvellut diplomaatti.

Kirjoitukset edustavat kirjoittajien henkilökohtaisia näkemyksiä.

Keskustelu (1 kommenttia)

8.3.2009, Juhani Harjunharja
 

Leena Liukkosen "Vuosisadan diili" kuvastaa mielestäni varsin osuvasti nykyistä EU:n ja Venäjän välistä suhdeverkkoa ja siinä tunnelmoimista. Tähän kun ottaa vielä mukaan Naton kanssa hösselöinnit, on energiapolitiikan ja muunkin politiikan parissa runsaasti eri intressitahoja sopankeittäjinä. Ja soppa on sitten sitä itseään, "sekametelisoppaa" siis.

"Jeesustelu ja Venäjän demonisoiminen eivät vie politiikkaa mihinkään suuntaan. Rehellinen yritys luoda jonkinlaiset avoimet, yhtenäisin säännöin toimivat EU:n todelliset sisämarkkinat energialle voisi olla hyvä alku."

Oheisen kappaleen sisältöön en voi muuta kuin yhtyä: nähdäkseni tästä kiikastaa paljon. Tämän puolen selvittelyyn pitäisi meidän suomalaistenkin koettaa panostaa yhä enemmän ja enemmän sekä johdonmukaisesti, jatkuvasti ja päättäväisesti. Maamme voisi olla ratkaisuasioissa reilusti aloiteellinenkin, jopa oma-aloitteinekin, jotta oheinen asia saataisiin järkevällä ja kestävällä tavalla kuntoon.

EU:n ja Venäjän välinen vapaakauppasopimus olisi sitten se ISO ASIA, johon olisi tähdättävä mahdollisimman jäntevästi ja avarakatseisesti. Yhteisten neuvonpitojen tulisi olla jatkuvia ja askeleittain tuloksia tuottavaa. Tähän alkuna olisi tuon viisumivapausasian ratkaisu, sekin ilmeisesti vaiheittain. Suomen ja Venäjän välinen raja voisi olla tässä vaikka kokeellinen lähtökohta ja malli, mistä saatavat kokemukset voisivat antaa varmuutta asian hoitamiseksi asiallisesti muissakin kohdissa EU:n ja Venäjän välistä geopoliittista kosketuspintaa.

Tämän jälkeen voitaisiin tuota vapaakaupan hanketta virittää vaikkapa jälleen Suomen ja Venäjän välisen rajan kautta: voisiko se olla esimerkiksi Pietarista Muurmanskiin ja siinä sivumalle sitten Arkangelin alueet vai vielä syvemmälle Venäjän laajaa mannerta? Olisi tosiaan mallikasta nähdä Suomen osoittavan tässäkin asiassa mallikasta aloiteellisuutta ja rohkeutta muulle EU:lle.

Vaikka meillä on ollut historiassa ongelmia Venäjän kanssa, on meidän hyvä kuitenkin muistaa, että eivät ne ongelmat ole suinkaan aina ja yksipuolisesti tulleet idästä. Viimeisen maailmansodankin ongelmat vyöryivät meille selkeästi lännen puolelta reväisten Suomen mukaansa - eikä ihan tahdottomastikaan: Hitlerin kanssa toteutettu yhteinen sotahurma tyssäsi sihen kuuluisaan Karjalan mäntyyn.

Samalla kannattaa muistaa, että Suomi-nimisen valtion synnyn edellytykset luotiin noin 200 vuotta sitten siirtyessämme suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjää. Ja valtiollinen itsenäisyyskin saatiin Neuvostovenäjän kanssa tehdyin sopimuksin. Siitäkin huolimatta, että tilanne maassamme oli hyvin skitsofreninen: kansalaissota löi varsin pysyvät ja pitkäaikaiset säröt itsenäistyvän kansakuntamme muistiin.

Mutta nyt olemme saaneet elää runsaat kuusikymmentä vuotta rauhan aikaa, jonka perusedellytykset kansallisesti moudostuvat hyvistä ja monipuolisista naapuruussuhteista. Näistä on ehdottomasti syytä pitää kiinni myös nyt, kun olemme EU:n jäseniä. Nato:oon liittymisajatuksetkin on syytä jättää hupatuksina ja seikailupolitiikkana kokonaan syrjään. Olennaista on ystävällisten, monipuolisten ja kehittyvien suhteiden vaaliminen kaikkiin ilmansuuntiin. Siinä vapaakauppaidea näyttelee suurta roolia. Keskitytään nyt vihdoinkin valtiollisestikin näihin asioihin.

Terveiset EU:n pohjoiskoilliselta rajalta!
Juhani Harjunharja
Utsjoki

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä