Politiikan paluu Arktikselle

Torstaina, 24. lokakuuta 2013     0 kommentti(a)
Harri Mikkola
Vanhempi tutkija - Globaali turvallisuus-tutkimusohjelma

Suomen uusi arktinen strategia julkaistiin elokuun lopussa. Strategian vastaanottoa leimasi hiljaisuus, eikä se tuolloin herättänyt juurikaan mielenkiintoa. Media, poliitikot ja teollisuudet edustajat korkeintaan nyökyttelivät strategian päämäärille ja tavoitteille hiljaisen hyväksyvästi.

Tämä oli samanaikaisesti sekä yllättävää että odotettua. Odotettua tämä oli sikäli, että viime vuosien kotimainen keskustelu Arktiksen muutoksista on ollut varsin homogeenistä, eikä aihe ole aiemmin ollut omiaan nostamaan intohimoista keskustelua. Satunnaisia ympäristö- ja kansalaisjärjestöjen nostamia kriittisiä avauksia lukuunottamatta kotimainen keskustelu on pyörinyt riittämättömän, pinnallisen ja vaillinaisen tiedon varassa.

Erityisesti kotimainen julkinen keskustelu on painottanut Arktiksen taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksia ikään kuin talouspotentiaalin valjastamisessa olisi kyseessä tekninen suorite, puhdistettuna politiikasta ja vailla kytkentää poliittisiin intresseihin ja keskusteluun. Muutamia kriittisempiä puheenvuoroja lukuun ottamatta myös strategiasta Eduskunnassa käyty keskustelu heijasteli varsin konsensushakuista lähestymiskulmaa, ikäänkuin kyseessä olisi yhteiset kansallistalkoot sulavassa Arktiksessa odottavien aarteiden haalimiseksi.

Yllättävää puolestaan arktisen strategian ympärillä viipyillyt hiljaisuus oli sikäli, että kyseessä oli merkittävä ponnistus kansallisten tavoitteiden linjaamiseksi alueella, jonka muutoksella voi olla huomattavia vaikutuksia paitsi kotimaisen teollisuuden mahdollisuuksiin ja tuhansiin työpaikkoihin, myös Suomen välittömässä turvallisuusympäristössä tapahtuviin merkittäviin geo- ja turvallisuuspoliittisiin muutoksiin.

Kuitenkin Greenpeace-jupakan ja Heidi Hautalan eroon johtaneiden tapahtumien seurauksena Arktis on tullut ryminällä julkiseen keskusteluun ja samalla politiikan agendalle. Tämän myötä myös Arktiksen hyödyntämistä koskevat kansalliset poliittiset rintamalinjat alkavat hahmottua. Ilman Greenpeacen protestia Venäjän Arktiksella myöskään Suomessa tätä keskustelua ei todennäköisesti käytäisi.

Greenpeacen taitavasti toteutettu mediaprotesti oli silmiä avaava myös siinä mielessä, että se nosti esiin myös Arktiksen kansainvälisen yhteistyön ja –politiikan kipukohdat. Viimeisinä vuosina tutkijayhteisössä on ollut vallalla suuri konsensus, jonka mukaan Arktiksella löydettävissä olevat luonnonrikkaudet eivät johda alueella valtioiden välisiin konflikteihin, militarisaatioon tai uuteen kylmään sotaan, vaan alue on syvässä rauhan tilassa, jota leimaa ennen kaikkea kansainvälinen yhteistyö ja toimijoiden välinen luottamus.

Tämä uskomus pohjaa vuoden 2007 jälkeisiin tapahtumiin. Kyseisenä vuonna Venäjä pystytti titaanisen lipun neljän kilometrin syvyyteen Jäämeren pohjaan tavalla, joka toi mieleen villin lännen-tyylisen maanvaltauksen. Tämä nostatti huomattavia vastalauseita muissa arktisissa valtioissa, ja pelon Kylmän sodan päättymisen myötä haudatun konflikti-dynamiikan paluusta Arktikselle. Kuitenkin, lipunpystytys-episodin seurauksena ei yllättäen ollutkaan eskaloituva arktinen konflikti, vaan lisääntyneet luottamusta kasvattavat kansainväliset toimet arktisten valtioiden kesken. Venäjän politiikka muuttui yhteistyöhakuisemmaksi ennen kaikkea siksi, että se ymmärsi vastakkainasettelun lisääntymisen kääntyvän lopulta sitä itseään vastaan.

Eräs merkittävin näistä toimista oli Jäämeren rantavaltioiden Grönlannin Ilulissatissa vuonna 2008 antama julistus, jossa kyseiset valtiot sitoutuvat ratkaisemaan arktisen alueen resursseihin, merirajoihin, aluevaateisiin ja merenkulkuun liittyvät kiistansa YK:n merioikeusyleissopimuksen periaatteiden ja sääntöjen mukaisesti. Tämä sitoumus on vahvistettu arktisten valtioiden toimesta vuoden 2008 jälkeen useaan otteeseen, viimeisimpänä Arktisen Neuvoston Kiirunan ministerikokouksen yhteydessä.

Venäjän lähiaikojen tapahtuma toivat kuitenkin nostaneet esiin kansainvälisten sitoumusten haurauden kansallisten intressien ollessa uhattuna. Syvässä rauhan tilassa kansainvälisiä sitoumuksia on helppo antaa, mutta tosipaikan tullen ne näyttävät helposti väistyvän. Useiden asiantuntijakommenttien perusteella näyttää siltä, että Arctic Sunrise- aluksen valtaus rikkoi YK:n merioikeusyleissopimuksen artikloja, jotka takaavat alusten koskemattomuuden ja vapaan liikkuvuuden valtioiden talousvyöhykkeillä muutamaa poikkeuksellista tilannetta lukuun ottamatta, joista yksi on merirosvous. Kuitenkin, vielä ongelmallisempaa suhteessa arktisten valtioiden antamaan sitoumukseen kunnioittaa merioikeusyleissopimuksen sääntöjä on Venäjän kieltäytyminen hyväksymästä Hollannin esittämiä, merioikeusyleissopimuksen mukaisia riidansovittelumekanismeja. Viimeisimmät uutiset aktivisteja vastaan nostettujen syytteiden muuttumisesta merirosvoudesta huliganismiin heijastaa paitsi Venäjän halua olla liikaa kärjistämättä tilannetta, myös näkemystä siitä että Venäjän toimet eivät mahdollisesti olisi kestäneet YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaista laillista tarkastelua. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että poliittisen realismin teesit elävät edelleen vahvoina myös Arktiksella.

Greenpeace-jupakan seurauksena politiikka on palannut paitsi kotimaisen myös kansainvälisen yhteistyön agendalle. Myös meidän tutkijoiden on tarpeen arvioida uudelleen asiantuntija-arvioissa paradigmana pidettyä olettamusta, jonka mukaan valtioidenvälinen arktinen konflikti on hyvin epätodennäköinen. Ainakin tuudittautuminen kansainvälisten laillisten ja hallinnollisten järjestelmien kykyyn ehkäistä kansainvälisiä konflikteja vaikuttaa olevan liian sinisilmäistä.

Kirjoitukset edustavat kirjoittajien henkilökohtaisia näkemyksiä.

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä