Finanssikriisin opetukset - Miten 2000-luvun globaalia markkinataloutta hallitaan?

Avoin tilaisuus - ilmoittautuminen vaaditaan
Dosentti Tapani Paavonen Dosentti Tapani Paavonen
Jussi Mustonen, Elinkeinoelämän keskusliitto Jussi Mustonen, Elinkeinoelämän keskusliitto
Kari Huhta, Helsingin sanomat Kari Huhta, Helsingin sanomat
Teija Tiilikainen, Tapani Paavonen, Jussi Mustonen Teija Tiilikainen, Tapani Paavonen, Jussi Mustonen

To 28.10.2010 klo 9:00-11:30
Ulkopoliittinen instituutti
Kruunuvuorenkatu 4, 2.kerros, Helsinki

Vuosien 2008-2009 finanssikriisi antoi kaksi opetusta: Ensinnäkin se osoitti, että koko maailmantaloutta
uhkaava lama voidaan kansainvälisen yhteistyön hengessä läpiviedyllä elvytyksellä typistää suhteellisen
lyhytaikaiseksi taantumaksi. Toiseksi finanssikriisi paljasti vakavia puutteita globaalin finanssijärjestelmän
sääntelyssä, joita puutteita paraikaa ollaan korjaamassa kansainvälisen yhteistoiminnan merkeissä.
Finanssikriisi myös osoitti havainnollisesti, että niin sanotut nousevat taloudet ovat tulleet perinteisten teollisuusmaiden rinnalle maailmantaloutta ohjaaviksi tekijöiksi. Voidaanko uudet finanssikriisit ehkäistä hallitusten ja keskuspankkien yhteistyöllä ja globaalien finanssimarkkinoiden sääntelyllä yhteisten sääntöjen pohjalla?

Tilaisuudessa julkaistaan UPI-raportti: ”A New World Economic Order. Overhauling the Global Economic Governance as a Result of the Financial Crisis, 2008-2009

Alustaja:
Tapani Paavonen, dosentti, Turun yliopisto

Panelistit:
Jussi Mustonen, johtaja, Elinkeinoelämän keskusliitto
Kari Huhta, ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja, Helsingin Sanomat

Puheenjohtaja: Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti

 

Tiivistelmä seminaarista

Ulkopoliittinen instituutti järjesti dosentti Tapani Paavosen kirjoittaman raportin A New World Economic Order. Overhauling the Global Economic Governance as a Result of the Financial Crisis, 2008-2009 julkaisun yhteydessä seminaarin, jossa käsiteltiin finanssikriisin herättämiä kysymyksiä maailmantalouden tilasta sekä globaalin hallinnon haasteista.

Tilaisuuden avasi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, jonka jälkeen raportin kirjoittaja esitteli tiivistetysti sen keskeisimpiä teemoja. Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden kuplan puhkeaminen romahdutti myös uskon finanssijärjestelmään koko läntisessä maailmassa. Yhdysvalloissa oli vuoden 2007 loppuun mennessä asuntolainaa yhteensä 10,5 biljoona dollaria, josta valtaosa oli arvopaperi -muodossa ja huomattava osa myyty ulkomaille. Luotolla käytiin kauppaa siinä uskossa, että asuntojen jatkuva hinnannousu tarjoaisi katetta myös riskinalttiille lainoille. Bonusjärjestelmä toisaalta yllytti pankinjohtajia jahtaamaan mahdollisimman suuria lyhyen aikavälin tuottoja piittaamatta pidemmän aikavälin seurauksista. Järjestelmä alkoi murentua kun asuntojen hinnat kääntyivätkin laskuun vuonna 2007.

Rahoitusmarkkinoilta oli näin kadonnut reaalitalouteen perustuva pohja. Lehmann Brothers -pankin konkurssi vuonna 2008 oli alkusoittoa rahoitusmaailman laajemmalle paniikille, jonka seurauksena useamman keskeisen pankin ja rahoituslaitoksen olemassaolo oli vaakalaudalla ja rahoituslähteet tyrehtyneet. Sen myötä teollisuusmaiden talouskasvu hiipui tai pysähtyi kokonaan. Laskusuhdanne oli poikkeuksellisen jyrkkä mutta se olisi voinut olla pahempikin, ellei kansainvälinen yhteisö olisi hyödyntänyt vuonna 1999 perustettua G20-foorumia päättäväisen ja kansainvälisesti koordinoidun elvytyspolitiikan aikaansaamiseksi. Lisäksi G20:n kautta hahmoteltiin uuden maailmanlaajuisen talousjärjestyksen suuntaviivat: pankkien sääntelyä tiukennettiin ja kansainvälisissä talousinstituutioissa tehtiin enemmän tilaa nousevien talouksien edustukselle, heijastaen näin maailmantalouden todellisuutta, joka on yhä vähenevissä määrin länsimaiden dominoima.

Toisaalta juuri elvytyksen ja liiallisen luoton oton johdosta kehittyneiden maiden taloudelliset ongelmat jatkuvat. Ylivelkaantuminen ja maksutaseongelmat tulevat tulevaisuudessa rajoittamaan valtioiden elvytysmahdollisuuksia, mikäli suhdanne kääntyy toistamiseen laskuun. Näissä olosuhteissa kehittyneillä mailla ei ole varaa uuteen talouskriisiin. Samalla kehittyvien maiden talouskasvu on ollut selvästi nopeampaa ja näin niiden suhteellinen painoarvo globaalissa taloudessa – ja osittain politiikassakin – on kasvanut.

Raportin teemoja oli kommentoimassa Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Jussi Mustonen, joka esitteli näkemyksiään maailmantalouden tilasta finanssikriisiä edeltävältä ja sen jälkeiseltä ajalta. Mustonen käytti soveltaen Donald Rumsfeldin puheesta poimittua viitekehystä: maailmassa on asioita, joita tiedämme tietävämme; asioita, joita tiedämme että emme tiedä; sekä asioita, joita emme tiedä että emme tiedä.

Finanssikriisi paljasti maailmantaloudesta sellaisia keskeisiä seikkoja, joita ei tiedostettu ajoissa. 90-luvun satunnaisista lamoista huolimatta vallalla oli pitkään vakaa usko tasaiseen talouden kasvuun. Pankkien puutteellinen johtajuus ja pankkijärjestelmän uskottua suurempi merkitys kansallistalouden vakaudelle olivat seikkoja, jotka tulivat monelle yllätyksinä. Kriisin jälkeen on pystytty tiedostamaan elvytystoimista johtunut velkaantuminen, pitkäkestoinen taloudellinen tasosopeutus sekä kehittyneiden maiden alentunut tuotantopotentiaali (jolloin kehittyvien talouksien asema korostuu). Silti on edelleen epäselvää miten velkaantuminen tulisi ottaa haltuun ja kuinka kauppataseita pitäisi tasapainottaa, ja nyt varsinaisen kriisin jälkeenkin on yhä olemassa niitä ”tuntemattomia tuntemattomia”, jotka vielä saattavat vaikuttaa maailmantalouden kehityssuuntaan ja sen hauraaseen palautumiseen.

Raportin toiseksi kommentaattoriksi oli saapunut Helsingin Sanomien ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta, joka kuvasi Paavosen raporttia ansiokkaaksi sekä finanssikriisin historiikkina että siihen liittyvien ilmiöiden hakuteoksena. Huhta toi puheenvuorossaan esille hiipuvan uskonsa valtioiden kykyyn pidemmän päälle puhaltaa yhteen hiileen. Hän vertasi G20-ryhmittymän kriisinjälkeisiä alkuaikoja pelastusveneeseen, jossa kaikki suostuivat yhteistyöhön välttääkseen uppoamisen. Motivaatio yhteistyön jatkamiselle kuitenkin laskee ja omien kansallisten etujen ajaminen korostuu kun laskusuhdanteen pahimmasta hädästä on selviydytty. Pelastusveneessä taottu toveruus on nyt katkeamassa vaikka finanssikriisistä toipuminen on tosiasiassa vielä kesken. Samaan aikaan nousevien talousmahtien, kuten Kiinan ja Intian taloudet hyötyvät valtioidensa johdonmukaisesta ja ennen kaikkea yhtenäisestä politiikastaan, sillä aikaan kun Euroopassa sorrutaan keskinäiseen ja kaikkien asemaa heikentävään kilpailuun.

Seminaarin yleisökysymykset käsittelivät aihetta laaja-alaisesti: voisiko Suomen talouteen tuoda sellaisia rakenteellisia muutoksia, jotka suojaisivat sitä kansainvälisiltä suhdanneheilautuksilta; millä tavoin finanssikriisi vaikuttaa Bretton Woodsiin pohjautuvaan taloushallintojärjestelmään; ja loiko yhdessä koettu finanssikriisi puitteet yhteiselle moraaliselle pohjalle talouspoliittisessa toiminnassa. Mustonen kommentoi, että Suomen talous on vientiriippuvuutensa takia varsin suhdanneherkkä mutta täsmensi samalla sen tarkoittavan myös sitä, että nousut ovat jyrkkiä siinä missä laskutkin ja että Suomi on kriisin aikana osoittanut taloudellisen joustavuutensa. Paavonen piti laadullisia muutoksia Bretton Woods-järjestelmään epätodennäköisinä mutta odotti nousevien talouksien kohonneen aseman muuttavan olemassa olevien instituutioiden sisäistä dynamiikkaa. Huhta sen sijaan mainitsi protektionismin ja nationalismin viimeaikaisen nousun esimerkkinä finanssikriisin vaikutuksesta talouspoliittiseen moraaliin. Suuntaus, jossa maat laittavat kansalliset edut hanakammin etusijalle on myös pitkälti laman ja kiristyneen kilpailutilanteen seurausta. Paavonen kuitenkin huomautti, että kaikista puheista huolimatta tilastot osoittavat protektionismin jatkuvasti vähentyneen Toisen maailmansodan jälkeen.

Lisäksi yleisö halusi tietää onko G20:lla edelleen potentiaalia toimia maailmanhallinnon instituutiona, sekä miten kriisinjälkeinen aikakausi ja G20 näkyvät köyhistä köyhimmissä maissa. Mustonen ei halunnut korostaa G20:n roolia finanssikriisin jälkimainingissa tehdyissä päätöksissä sillä monet niistä oli tehty jo kansallisella tasolla ennen G20:n markkinointia yhtenäisenä kansainvälisenä rintamana. Paavonen kuitenkin näkee kyseisen instituution kansainvälistä vuorovaikutusta lisäävänä foorumina, joka vaikuttaa maailmanpolitiikkaan melkein näkymättömällä, joskaan ei aina ratkaisevalla, tavalla. G20-ryhmän potentiaaliin liittyen Huhta kommentoi, että se tuskin palvelee köyhimpiä maita sen paremmin kuin nykyisetkään instituutiot. G20 on loppujen lopuksi varsin suppea ryhmittymä, johon Suomen kokoisella taloudellakaan ei ole sijaa.