UPI Suomen ulkopolitiikan taustavaikuttajana

Kutsutilaisuus
Oheismateriaalia
Osmo Apunen Osmo Apunen
Jaakko Iloniemi Jaakko Iloniemi
Tuomas Forsberg Tuomas Forsberg
Paneelikeskustelu (vasemmalta oikealle: Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi ja Tuomas Forsberg) Paneelikeskustelu (vasemmalta oikealle: Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi ja Tuomas Forsberg)

Pe 25.5.2012 klo 10:15-12:00
Ulkopoliittisen instituutin auditoriossa
Ankkurikatu 5, 4. kerros, Helsinki

Ulkopoliittinen instituutti perustettiin 1961 tukemaan J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen ulkopoliittista linjaa. Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen instituutti ryhtyi etsimään sille vaihtoehtoja. Neljässä vuosikymmenessä se kasvoi kansainväliset mitat täyttäväksi tutkimuslaitokseksi. Osmo Apusen kirjoittama Ulkopoliittisen instituutin historiikki Silmän politiikkaa ottaa kantaa siihen, miten vapaa keskustelu ja virallinen ulkopolitiikka yritettiin sovittaa yhteen. Oliko suomalainen tutkijayhteisö rähmällään kylmän sodan aikana? Entä miten se käytti sanomisen vapauttaan sen jälkeen?

Avaussanat: Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Voimmeko oppia tästä jotain? Ulkopolitiikantutkijan vastuu ja vapaus
Emeritusprofessori Osmo Apunen, Tampereen yliopisto

Kommenttipuheenvuorot: Ministeri Jaakko Iloniemi ja Professori Tuomas Forsberg, Tampereen yliopisto

Lisätietoja: 

Annina Aalto, puh. +358 9 432 7710, annina.aaltofiia.fi


Tiivistelmä tilaisuudesta

Seminaarin puheenjohtajana toiminut Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen toivotti arvovaltaisen yleisön ja puhujat tervetulleiksi. Tiilikainen luonnehti tilaisuutta sikäli ainutkertaiseksi UPI-seminaariksi, että se keskittyi tarkastelemaan järjestäjän omaa roolia suomalaisessa yhteiskunnassa. Seminaari perustui professori Osmo Apusen UPI:n hallituksen toimeksiannosta laatimaan UPI-historiikkiin. Idea ja toive historiikin laadintaan tulivat instituutin täyttäessä 50 vuotta ministeri Jaakko Iloniemeltä, joka on ollut instituutin kannalta keskeinen henkilö jo sen perustamisvaiheista lähtien. Tarkasteltava ajanjakso käsitti vuodet instituutin perustamisesta 1961 vuoteen 2006, jonka jälkeen instituutti on toiminut eduskunnan alaisuudessa.

Professori Osmo Apusen esityksen otsikko oli: ”Voimmeko oppia tästä jotain? Ulkopolitiikan tutkijan vastuu ja vapaus”. Apunen itse vastasi esityksensä aluksi, että historiaa ei kirjoiteta sitä varten, että siitä voisi oppia jotakin tulevaisuuden varalle. Hänen mukaansa näin syntyisi vain harkintaa hämärtäviä ennakkoluuloja ja vääränlaista turvallisuuden tunnetta. Historioitsijoilta kaivataan selkeitä ja vakuuttavia tarinoita siitä, miten tähän on tultu. Halutaan, että asioista erottuu, ainakin jälkikäteen, jonkinlainen järjellinen järjestys.

”Tällainen oman ajan historia on sikäli pulmallista, että menneisyyden moninaisia ilmiöitä arvioidaan sen valossa, miten asiat ovat nyt. Esimerkiksi kysymys rähmällään olosta perustuu siihen, että suhtaudumme nyt venäläisiin toisella tavoin kuin kylmän sodan aikana. Olisiko suomalaisten todella jo silloin pitänyt suhtautua venäläisiin ikään kuin kylmää sotaa ei olisi ollut?”, Apunen pohti ja korosti, että kylmän sodan ajan ilmiöiden ymmärtämiseksi tarvitsemme erilaiset tulkintapuitteet kuin sen jälkeisestä ajasta keskusteltaessa. Tämän huomioiminen on edellytys sille, että historiasta opittaisiin jotakin siitä, miten asiat olivat ennen suurta mullistusta ja siitä, onko kaikki tyystin eri tavoin sen jälkeen.

Apunen arvioi, että UPI:n kehitykseen kansainväliset mitat täyttäväksi tutkimuslaitokseksi ovat vaikuttaneet keskeisesti ja toisiinsa kietoutuneina sattuma ja sinnikkyys. Sinnikkyyttä löytyi instituutin sisältä niin, että kulloinenkin johtaja onnistui hivuttamaan instituutin asioita eteenpäin hyödyntämällä kansallisen ja kansainvälisen politiikan sattumuksia. Sellaisia olivat esimerkiksi: Kekkosen uudelleenvalinnan varmistaminen vuoden 1962 presidentinvaaleissa, eurooppalaisen liennytyspolitiikan 1970-luvulla synnyttämät mahdollisuudet poliittis-taloudellisten siteiden tiivistämiseksi Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin menettämättä idänsuhteiden vakautta, neuvostojärjestelmän romahtaminen 1990-luvun alussa, ja viimeisenä se, että ”oma mies” oli eduskunnan puhemiehistössä juuri kun siellä kaivattiin hyviä ideoita siitä, miten suomalaista parlamentarismia voitaisiin juhlia eurooppalaisessa hengessä.

Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan päätös muodostavat sen suuren murroksen, jonka suhteen UPI:n historiaa kirjassa peilataan. Analyysi Paasikivi-Kekkosen linjasta on keskiössä, kun Apunen käsittelee Suomen ulkopolitiikkaa ja UPI:a kylmän sodan aikana.

Apunen esitti mielenkiintoisen huomioin, että verratessa ulkopolitiikan ja sen tutkimuksen suhdetta asiat etenivät ”väärässä järjestyksessä”. Paasikiven ja Kekkosen aikana ulkopolitiikan merkitys oli erityisen korostunut. Kekkonen oli jopa todennut, että jos on valittava, onko sisä- vai ulkopolitiikka rempallaan, niin olkoot se sitten sisäpolitiikka. Ulkopolitiikan tutkimus kehittyi toisin. Se pääsi kukoistamaan vasta kun kylmä sota oli ohi.

Miten läpimurto tapahtui?
Apusen tulkinnassa keskeisenä teemana on ”liike länteen”. Tällä hän kuvaa paasikiviläistä, vanhasuomalaista kantaa, pyrkimystä vähitellen kauemmas Neuvostoliitosta/ Venäjästä provosoimatta NL:a/ Venäjää. UPI:n liike länteen alkoi Kekkosen kauden lopulla, kun instituutti rakensi kiinteät suhteet amerikkalaisiin tutkimuskeskuksiin. Ajatuksena oli verkostoitua näkyvästi länsieurooppalaisten tutkimuslaitosten kanssa. Toiminnalla haluttiin kiinnittää amerikkalaisten politiikan tekijöiden huomio Suomeen.

Vuonna 1991 tutkimuksen valtavirta alkoi ohjautua uusille urille. Historia tuntui olevan liikkeessä. Koettiin mahdolliseksi tarttua asioihin, joihin ei aikaisemmin voinut tarttua. Koettiin sanomisen vapauden kasvua ja euro-optimismia, jonka hengessä kypsyi uusi tutkijapolvi. Heistä monien kasvualustana olivat UPI:n tutkimushankkeet. Instituutin toimintaa siivitti uusi vapautumisen riemu. Rahaa oli käytettävissä enemmän kuin aikaisemmin. Kaikki tuntui olevan kiinni tahdosta, ei rahasta.

Kylmän sodan jälkeen lännessä näkymisen politiikkaa jatkoi instituutin pohjoisen ulottuvuuden tutkimusohjelma, joka oli mittasuhteiltaan ainutlaatuinen suomalaisessa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Voimavarat tutkimusohjelmalle mahdollisti presidentin ja pääministerin arvovalta ja tahto. Tästä oli Apusen mukaan enää lyhyt matka siihen, että instituutista tuli eduskunnan alainen valtion tutkimuslaitos.

Apunen totesi, että UPI ja Ulkopolitiikka-lehti perustettiin aikanaan vaalimaan ulkopoliittista yhteisymmärrystä Paasikiven-Kekkosen linjalla ja torjumaan pyrkimykset muuttaa ulkopolitiikan kurssia. Kylmän sodan jälkeen tämä ulkopoliittinen puhekuri on ymmärretty hyvin ahtaasti ja yksipuolisesti. Ulkopoliittista puhekuria pidettiin hänen mukaansa yllä ensi sijassa sisäpoliittisista syistä ja kotimaisin voimin. Puhekuria ei pidetty kyyristelynä tai rähmällään olemisena vaan kansallisena puolustustaisteluna idän uhan torjumiseksi. Perusasioista tuli vallita ulkopoliittinen yksimielisyys ja myös tutkijoiden piti olla selvillä, mistä oli lupa puhua ja miten asiat oli ilmaistava. Näin ollen tutkijat joutuivat asettamaan sanansa tarkoin, ja asettamaan vastuun vapauden edelle. Lojaali linja jatkui Koiviston aikana Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen instituutin tutkijat ovat ilmaisseet näkemyksiään rohkeammin.

Kysymys tutkijan vapaudesta nousi esiin erityisesti 90-luvun alkupuolella keskustelussa kansainvälisten suhteiden suurlaitoksen perustamisesta. Silloin esitettiin Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen ja Neuvostoliitto-instituutin yhdistämistä Ulkopoliittiseen instituuttiin. Tuolloin Apunen vastusti yhdistämistä yhdessä monien kriittisen tutkimuksen kannattajien kanssa. Huolena oli ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuksen liiallinen sitominen päätöksenteon ja hallinnon tarpeisiin. Apusen sanoin: ”… tutkijanvapaudestaan huolestuneet tutkijat tutkailivat sieluaan ja kysyivät: Voiko totuuden todella tilata?”.

Suomen kansainvälisessä asemassa tapahtunut merkittävä muutos 1990-luvulla heijastui myös UPI:n tutkimukseen. Tutkijat rohkenivat nostaa esiin Venäjän riistämien alueiden palauttamiseen, mikä ei olisi ollut mahdollista kylmän sodan aikana. Identiteettikysymykset nousivat keskusteluun. Globalisaatio pyrki esiin jääden kuitenkin perinteisempien aiheiden varjoon. Venäjä sekä Euroopan turvallisuus ja integraatio jatkoivat tutkimuksen keskiössä. Turvallisuuspolitiikassa Nato ja Euroopan unionin yhteinen puolustus korvasivat YYA-keskustelun. Yhteisinä nimittäjinä kylmän sodan ja sen jälkeisinä aikoina voidaan pitää realismia ja epävarmuutta. Esimerkkinä realismista Apunen mainitsi Karjala takaisin  –keskustelun. Palauttamisen sijasta totuuden tunnustaminen riitti. Epävarmuus näkyi keskustelussa siitä, miksi ja miten ulkoista apua pitäisi ottaa vastaan ja mitä siihen sitoutumisesta seuraa. Kylmän sodan aikana huokailtiin, että toivottavasti Venäjä ei tulisi apuun, ainakaan pyytämättä. Kylmän sodan jälkeen pohdittiin, mahtaisivatko länsiliittolaiset tulla apuun jos pyydettäisiin.

Ministeri Jaakko Iloniemi piti historiikkia ansiokkaana kuvauksena eräästä aikakaudesta. Hän oli tyytyväinen, että juuri Apunen oli urakasta vastuussa ja kiitteli kirjan vapautuneesta tyylilajista ja persoonallisista tulkinnoista. Viitaten Apusen esityksen otsikkoon, Iloniemen mielestä historia voi opettaa ymmärtämään ihmisten käyttäytymistä. Apunen nimitti esityksessään UPI:a Kekkosen vaalikampanjan poliittiseksi lehtolapseksi. Iloniemen mukaan kyseessä ei ole lehtolapsi vaan perhesuunnittelun tulos! Iloniemen mukaan nuori lukija voi ihmetellä sitä, että Apunen korostaa kirjassaan UPI:n myötäilleen aikanaan virallista ulkopolitiikan linjaa. Tuona aikana puhekuri syntyi itsehillintänä ja laaja konsensus vallitsi siitä, että valittu linja edusti Suomelle parasta politiikkaa silloisissa olosuhteissa ja että muut vaihtoehdot olisivat olleet huonoja.  Iloniemi luonnehti kylmän sodan ilmapiiriä seuraavalla tavalla: Suomen ulkopolitiikan tie oli kapea ja kivinen. Kompastua saattoi milloin vain ja jos tukea tarvitsi, niin Moskovasta sitä sai aina.

Iloniemi huomautti, että kirja olisi voinut nostaa idänkaupan merkitystä vahvemmin esiin. Esimerkiksi Neuvostoliiton luhistuessa, kun ulkomaankaupasta enää 15 prosenttia käytiin Neuvostoliiton kanssa, puolet voitoista tuli kuitenkin edelleen siitä.

Iloniemi tunnusti, että siinä vaiheessa kun Paavo Lipponen alkoi ajaa UPI:n vahvistamista, hän itse oli hankkeen suhteen melko epäluuloinen. Hän epäili, että instituutista tulisi eduskunnan alaisuudessa vähintäänkin puolivirallinen poliittisesti ohjattu laitos. Hän kuitenkin myöntää pelkonsa osoittautuneen aiheettomaksi ja on helpottunut, että prosessin tuloksena on syntynyt vireä ajan tasalla oleva laitos, jolla on tunnustettu asema Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Tuomas Forsbergin mielestä historiasta voi ja pitää oppia. Forsbergin mukaan Apusen kirja osoittaa hyvin sen, että kylmän sodan aikana voitiin esittää vapaammin ideoita kuin miltä jälkikäteen näyttää. Silti on vaikea hyväksyä Apusen kirjassa – tosin kuvatekstissä – esitettyä väitettä, että julkisen vallan ote instituutista tiivistyi unionin aikana, mikäli ei vain tarkoiteta sitä, että instituutti siirtyi eduskunnan alaisuuteen. Forsberg uskoi, että eri tutkijasukupolvien suhtautumisesta Suomen ulkopolitiikan murrokseen olisi mielenkiintoista virittää keskustelua laajemminkin. Apusen tulkinta, jonka mukaan unionin aika toi Ulkopoliittiseen instituuttiin uuden tutkijapolven, ”joka jätti surutta taakseen sen pikkuvaltion eloonjäämisopin, paasikiveläisen realismin" ei pidä täysin paikkaansa. Forsbergin mielestä kylmän sodan jälkeinen tutkijasukupolvi oli jopa enemmän kekkoslainen kuin Kekkonen itse. Sen edustajathan varttuivat Kekkosen aikana.

UPI:n poliittista roolia mietittäessä Forsberg arvioi sen olleen suurimmillaan siinä vaiheessa kun kylmä sota päättyi ja Suomi hakeutui EU:hun. Hän huomautti, että kyseiseen aikaan Paavo Lipponen oli UPI:n johtaja ja EU-jäsenyys oli Lipposen poliittisella agendalla. Poliittinen pluralismi kuitenkin korostui Suomen liityttyä EU:hun. Tutkimuksessa nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä, esimerkiksi Heikki Patomäki kritisoi EMU-päätöstä ja Hanna Ojanen tarkasteli sarkastisesti pohjoisen ulottuvuuden aloitetta, kuten Apunen kirjassaan kertookin. Se, että UPI:n tutkijat ottivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kantaa Karjala–keskusteluun liittyi Forsbergin mukaan siihen, että aiheesta kaivattiin julkista keskustelua, mutta poliitikot useimmiten kieltäytyivät kommentoimasta. UPI-tutkijat paikkasivat poliitikkojen jättämää tyhjiötä myös monessa muussa yhteydessä kuten syyskuun 2001 terroristi-iskujen jälkeisessä tilanteessa.

Forsberg olisi toivonut kirjalta vahvempaa painotusta instituutin tutkimukselliseen panokseen, kun kysymys kuitenkin on tutkimuslaitoksesta. Tutkijat julkaisivat myös kansainvälisissä tiedelehdissä ja antoivat oman tärkeän panoksensa kansainvälisen politiikan akateemiseen tutkimukseen ainakin Suomen mittakaavassa. Esimerkiksi vuoden 2001 kansainvälinen arvio korosti UPI:n vahvuutta juuri akateemisen tutkimuksen saralla. Apunen mainitsi kuitenkin käsitelleensä kirjassa instituutin keskeiset tutkimushankkeet ja –orientaatiot.

Keskustelu
Esitysten jälkeen keskusteluun osallistui arvovaltainen joukko ulkopolitiikan tekijöitä ja tutkijoita. Keskusteluosiossa esiin nousseita teemoja olivat mm. suomettuminen, vakauden merkitys Suomelle, liike länteen sekä Suomen ja Ruotsin väliset suhteet.

Kirjan painottumisen instituutin alkuvuosiin nähtiin puoltavan hyvin paikkaansa. Sen yhteisön kuvaus, joka instituutin ympärillä toimi kylmän sodan aikana, kertoo siitä, että ulkopoliittista keskustelua oli silloinkin. Kirjan nähtiin tuovan uusia näkökulmia aikaisempaan 1960–70 -lukujen vaihdetta käsittelevään historiankirjoitukseen.

Apuselta ja Iloniemeltä kyseltiin missä määrin ulkopoliittisen yhteisymmärryksen linja oli valvottu ja sisäistetty. Puhujat totesivat, että yhteisymmärrys oli sisäistetty suuressa määrin, osaksi aidosti, osaksi opportunistisesti, ja että kurinpitoon oli varsin harvoin aihetta. Itsesensuuri toimi hyvin.
Keskustelua käytiin laajasti Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista kylmän sodan aikana. Apusen kirjan lisäksi keskusteluun antoi pontta ruotsalaisen Krister Wahlbäckin talvella ilmestynyt teos, jossa kirjoittaja analysoi ansiokkaasti Suomen merkitystä Ruotsille valtiollisen eron jälkeen.
Keskustelussa kartoitettiin myös tutkimuskohteita, jotka maamme lähihistoriassa kaipaavat vielä tarkempaa tarkastelua.

Ulkopoliittisen instituutin hallitus iloitsee historiikista ja kiittää professori Osmo Apusta tämän tekemästä ansiokkaasta tutkimuksesta ja julkaisusta.