Pohjois-Euroopan alueellinen yhteistyö - puheista tekoihin

Kutsutilaisuus
Tarja Cronberg Tarja Cronberg
Satu Mattila Satu Mattila
Marja-Leena Vuorenpää Marja-Leena Vuorenpää
Minna Martikainen Minna Martikainen
Hanna Smith Hanna Smith
Yrsa Grüne Yrsa Grüne
Paneeli Paneeli

Ma 7.10.2013 klo 10:00-12:00
Eduskunnan päärakennuksen auditorio
Mannerheimintie 30

Alueellisen yhteistyön edistämiseksi Pohjois-Euroopassa on viime vuosikymmeninä perustettu useita yhteistyöneuvostoja ja -muotoja. Kysymys hallitusten välisten alueellisten neuvostojen ja EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin yhteisen pohjoisen ulottuvuuden keskinäisestä synergiasta ja päällekkäisyyksien välttämisestä on ollut esillä jo vuosia. Suomen toimiessa Itämeren valtioiden neuvoston (CBSS) puheenjohtajana 2013-2014 ja Barentsin euroarktisen neuvoston (BEAC) puheenjohtajana 2013-2015 on aiheellista pohtia yhteistyön tavoitteita ja työnjakoa laajemminkin.

Mikä on alueellisten yhteistyön rooli 20 vuotta näiden pohjoisten neuvostojen perustamisen jälkeen? Miten yhteistyötä ja synergioita voidaan vahvistaa toiminnan tuloksellisuuden parantamiseksi? Mikä on eri yhteistyötahojen luonteva työnjako? Miten EU:n roolin vahvistuminen alueella on vaikuttanut yhteistyöhön ja mikä tulisi olla EU:n rooli jatkossa?

 

Puhujat:

Tarja Cronberg, Euroopan parlamentin jäsen

Satu Mattila, CBSS-suurlähettiläs, ulkoasiainministeriö 

Marja-Leena Vuorenpää, BEAC-suurlähettiläs, ulkoasiainministeriö


Panelistit:
Minna Martikainen, professori, Pohjoisen ulottuvuuden instituutin johtoryhmän puheenjohtaja
Hanna Smith, tutkija, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto
Yrsa Grüne, pääkirjoitustoimittaja, Hufvudstadsbladet


Puheenjohtaja: Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti


Tiivistelmä seminaarista: 

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen avasi seminaarin, jossa tavoitteena oli arvioida Pohjois-Euroopan alueellista yhteistyötä. Toimijoita on useita, ja jokaisella toimijalla on oma syntyhistoriansa ja temaattinen ja maantieteellinen ulottuvuutensa jolloin esiintyy myös vääjäämättä päällekkäisyyksiä. Voitaisiinko joitain tehtäviä yhdistää tai karsia siten, että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä ratkaisuun? Suomi on ensi vuonna kahden alueellisen yhteistyöelimen puheenjohtajana, ja näin ollen merkittävässä roolissa. 

Ensimmäinen puhuja, Euroopan parlamentin jäsen Tarja Cronberg, käsitteli Pohjois-Euroopan yhteistyötä lähinnä EU:n näkökulmasta. Mikä on EU:n näkökulma pohjoiseen yhteistyöhön? Mikä voisi olla Suomen strateginen näkökulma? EU:n näkökulmasta pohjoisessa näkyy paljon ristiriitaisuuksia ja päällekkäisyyksiä. Pinnalla on myös kysymys alueiden ja vesialueiden omistamisesta. Pohjoinen on noussut poliittiseen keskusteluun EU:ssa, mutta toistaiseksi vain sivulauseissa. EU:n arktisessa strategiassa Pohjoinen ulottuvuus mainitaan vain Venäjän yhteistyön yhteydessä. Avaruudella puolestaan on tärkeä osa strategiassa. Suomen tavoite voisi olla nousta EU:n arktiseksi kumppaniksi, ”arktisen alueen ääneksi EU:ssa”. Ruotsi havittelee myös tätä roolia, ja sen valttina on avaruuskeskus, jota Suomella ei ole.  Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa vuosina 2017-19. Arktinen neuvosto nousee EU:n pohjoisen politiikan keskiöön. Laajapohjainen Itämeri-yhteistyö puolestaan näkyy toisaalla EU:n Itämeri-strategiassa. Siinä ympäristöasiat ovat keskeisimmässä roolissa.

Arktisella alueella asuu noin neljä miljoonaa ihmistä. Alueen haasteita EU:lle ovat mm. haavoittuva ympäristö, ilmastonmuutoksen monitorointi, merikuljetusten turvallisuus, talouskasvun ja ympäristökysymysten tasapaino, sekä se, että Arktisen neuvoston jäsenistä vain kaksi on myös EU:n jäseniä. EU ei ole jäsenenä eikä tarkkailijajäsenenä Arktisessa neuvostossa. 

EU:n arktisen ulottuvuuden kumppanina Suomi voisi olla esimerkiksi seuraavissa asioissa: instituutiot Suomeen, panostus arktiseen tutkimukseen, arktisen identiteetin vahvistus, tekeillä olevaan meristrategiaan osallistuminen, ympäristömonitorointi, avaruustutkimus, kestävä kaivostoiminta.

Arktinen nähdään tulevaisuuden politiikkana, ja se on jo nyt maailmanlaajuisen kiinnostuksen ja panostuksen kohteena. Suomella on myös paljon arktista osaamista. Strategisesti tärkeää on määritellä, mihin jatkossa kannattaa erityisesti panostaa. 

Suurlähettiläs Satu Mattila paneutui puheenvuorossaan Itämeren valtioiden neuvostoon (CBSS Council of the Baltic Sea States) ja sen rooliin yhteistyössä. Suomi on neuvoston puheenjohtaja vuosina 2013-14. CBSS:n roolia ja kehitystä yhteistyöelimenä taustoittaa neuvoston syntyminen: kylmän sodan päätyttyä Neuvostoliitto osoitti kiinnostusta yhteistyöhön ja eri maat alkoivat ajaa yhteistyön aloitteita. Aloitteet johtivat neuvoston perustamiseen vuonna 1992. Sen tavoitteena oli ja on yhteiskunnallisen kehityksen vakauttaminen. Neuvostossa on jäsenenä 10 valtiota ja EU, ja sen toiminta perustuu hallitusten väliseen yhteistyöhön. Lisäksi 10 maata on tarkkailijajäseninä.  Sihteeristö sijaitsee Tukholmassa. Neuvoston prioriteettisektorit ovat ympäristö ja kestävä kehitys, taloudellinen kehitys, energia, koulutus ja kulttuuri, inhimillinen ulottuvuus ja kansalaisturvallisuus. Puheenjohtajuus kiertää jäsenmaiden kesken. Neuvostolla on kolme toimintaperiaatetta: koherenssi, yhteistyö ja jatkuvuus. Tämä tarkoittaa sitä, että toimintaa pyritään koordinoimaan tehokkaasti, EU:n strategia otetaan huomioon, ja yhteistyöhön alueen muiden toimijoiden kanssa panostetaan. Yhteisiä linjauksia ja tavoitteita on mm. meripolitiikassa, kansalaisturvallisuudessa ja kansalaisten välisessä kohtaamisessa.  Suomi haluaa puheenjohtajuuskaudellaan edistää alueellisten politiikkaprosessien yhteensovittamista ja parantaa koherenssia.

CBSS:n asema on muuttunut 20 vuodessa huomattavasti: Suomi, Ruotsi ja Puola ovat liittyneen EU:n jäseniksi, ja Itämeren neuvoston asema on muuttunut epämääräisemmäksi. Neuvostoa on uudistettu viime vuosina, ja siitä on tullut oikeastaan projektiorganisaatio. Poliittisessa keskustelussa neuvostolla on kuitenkin merkitystä, koska pääministerit ja ulkoministerit tapaavat säännöllisesti joka toinen vuosi. CBSS:llä on edelleen paikkansa myös Venäjän sitoutumisessa alueelliseen yhteistyöhön.

CBSS ja Pohjoinen ulottuvuus tekevät pääsääntöisesti eri asioita. On myös alueita, joissa yhteistyötä voisi syventää. 

Marja-Leena Vuorenpää kertoi Barents–yhteistyöstä ja Suomen roolista siinä. Barentsin euroarktinen neuvosto BEAC on perustettu 1993 ja sen jäseninä ovat Pohjoismaat, Venäjä ja EU. Alueneuvostoissa on eri jäsenet. Barents-yhteistyön tavoitteita ovat kestävä kehitys ja vakaus Barentsin alueella. BEAC:n erityispiirteitä ovat mm.

-siellä ei käsitellä merellistä toimintaa
-alkuperäiskansat ovat mukana kaikessa toiminnassa
-alueellinen ja käytännönläheinen osa arktista politiikkaa
-ministeriöiden ja aluetason yhteiset työryhmät
-pohjoisten alueiden äänitorvi 

Suomi on parhaillaan BEAC:n puheenjohtaja, ja kausi kestää vuoteen 2015 saakka. Kaudella keskitytään erityisesti kolmeen painopisteeseen: taloudelliseen yhteistyöhön, liikenteeseen ja logistiikkaan, ympäristöön ja ilmastonmuutokseen sekä nuorisoon. Puheenjohtajuus on tärkeä Suomelle: se on osa Suomen arktista politiikkaa, ja sen aikana voidaan ajaa Suomelle tärkeitä asioita. Puheenjohtajuus tarjoaa myös mahdollisuuden alueellisen yhteistyön kehittämiseen ja sillä on vahva aluepoliittinen ulottuvuus. 

EU:n rooli Barents-yhteistyössä on melko vähäinen, vaikka EU onkin ollut alusta asti mukana BEAC:ssa. BEAC:ssa toiminta on hallitusten välistä yhteistyötä, ja kaikki eivät koe EU:n koordinoivaa roolia tarpeelliseksi.  

Paneeli ja yleisön kysymykset

Paneelikeskustelun aloitti Minna Martikainen, Pohjoisen ulottuvuuden instituutin johtoryhmän puheenjohtaja. Hän kertoi Pohjoisen ulottuvuuden instituutin taustasta ja tehtävästä, sekä kritisoi ”päällekkäisyyksien karsimista”, joka usein tarkoittaa käytännössä sitä, että eri tahot eivät kohtaa. Hän kehotti myös pohtimaan asiaa toiselta kantilta: mitä nyt olisi pohjoinen yhteistyö, jos eri toimijoita ei olisi ollut? Suomen rooli EU:n äänenä arktisissa asioissa on hyvä ajatus – Suomen tulisi koota eri toimijat yhteistoimintaan, silloin saadaan ääni kuuluviin. Pohjoisen ulottuvuuden voima on ollut juuri se, että siinä on mukana useita eri tahoja.  

Hanna Smith kysyi omassa puheenvuorossaan, miksi edelleen sanotaan ”puheista tekoihin”, vaikka koko ajan on käynnissä useita projekteja ja toimivaa yhteistyötä. Pitäisi päästä puheista ja teoista uskottavuuteen. Pohjoisesta ja Pohjoismaista on puhuttu aiemminkin ”mallina” muulle EU:lle: tällä hetkellä Itämeri-malli on nostettu esiin, viisi vuotta sitten oli Pohjoisen ulottuvuuden vuoro. Vaikka täällä saadaan paljon aikaan, ja projekteissa on hyviä tuloksia, ei EU:ssa tiedetä tarpeeksi pohjoisista asioista ja toimivista malleista. Eri toimijat ovat yrittäneet nostaa profiiliaan eri tavoin, ja tämä on luonut tietynlaisen kilpailutilanteen toimijoiden välille. Pohjoisen ulottuvuuden esiin nostamista ei Smithin mukaan tarvita, vaan jokainen organisaatio saisi tahollaan miettiä osansa toimivassa kokonaisuudessa. Venäjä on nostanut Pohjoista ulottuvuutta vahvasti, mutta EU:ssa ja muualla ei välttämättä ole tarpeeksi tietoa Pohjoisesta ulottuvuudesta. Eri toimijoiden kilpailuasetelma tulee siitä, että on erilaisia painotuksia Venäjän suhteen. Smith nosti esiin kysymyksen, voiko Venäjä olla syy eri toimijoiden päällekkäisyyksiin? Päättääkö Venäjä, mikä on Suomen pohjoisen alueiden painotus? Venäjää on käytetty eri organisaatioiden tärkeyden ja olemassaolon perusteluna.  

Yrsa Grüne toi keskusteluun toimittajanäkökulman ja totesi, että Suomen arktisesta strategiasta puuttuu näkemys turvallisuudesta. Tällä hetkellä ei ole sellaista foorumia, missä voitaisiin ratkaista tai keskustella mahdollisista turvallisuusasioista. USA ja Kanada ovat tärkeitä tekijöitä. Luonnonvarojen kohdalla taloudellisuus on määräävä tekijä, eli jos esimerkiksi öljyn tuottaminen arktiselta alueelta tulee liian kalliiksi, sitä ei tehdä. Grüne totesi myös, että korostettaessa Suomen erityisosaamista arktisella alueella on muistettava, että vaikka Suomessa on tietotaitoa, niin Suomi ei kuitenkaan ole ainoa maa tällä saralla. Hallituksen arktisessa strategiassa olisi tarpeen määritellä ne prioriteettialueet, joihin Suomi haluaa satsata.  

Hanna Lehtinen totesi, että jonkinlainen uudelleen herääminen on jo tapahtunut, ja että EU, Venäjä ja Norja tiivistävät yhteistyötään Itämeriasioissa. Pohjoisesta ulottuvuudesta on tullut hyvää arktista yhteistyötä, mutta pienet hyvät uutiset eivät läpäise uutiskynnystä. Silti oikeissa paikoissa esimerkiksi Brysselissä Pohjoinen ulottuvuus tunnetaan ja tunnustetaan menestystarinaksi. Suomi on ollut Brysselissä merkittävin Arktisen neuvoston puolestapuhuja. Järjestöt eivät ole toisiaan poissulkevia, vaikka joskus foorumeiden moninaisuus johtaakin tehottomuuksiin tai päällekkäisyyksiin. Turvallisuusasiat eivät kuulu näihin organisaatioihin, koska yhteistyöjärjestöinä näiden tehtävä on saada valtiot lähentymään toisiaan, ei erottaa niitä. 

Yleisön joukosta tuli useita puheenvuoroja ja kysymyksiä, esimerkiksi 

-Itämeren alueen asemasta EU:ssa
-Suomi arktisen alueen äänenä EU:ssa, Suomen rooli yhteistyössä
-NATO:n rooli ja Suomen kuulumattomuus NATO:oon
-Pohjoisen ulottuvuuden hankkeiden menestyksestä tiedottaminen
-Barentsin neuvoston ja alueellisen yhteistyön merkittävyys

Teija Tiilikainen totesi seminaarin lopuksi, että aihe herätti vahvoja mielipiteitä ja pitkiä kysymyksiä ja kommentteja myös yleisöltä, ja että vastaavanlaisia tilaisuuksia tarvitaan lisää. Seminaarin keskustelut jättivät ilmaan mm. seuraavia kysymyksiä: Onko työ Arktisen neuvoston ympärillä saamassa päähuomion ja jättämässä varjoonsa alueellisen yhteistyön? Mikä on Venäjän rooli yhteistyössä? Yhteistyötä on paljon, mutta onko teemoja, jotka ovat poissuljettuja näiltä forumeilta?