Hyvät ystävät, EU:n tahtotilasta sana tai kaksi

Torsdag, 5. Februari 2009     0 kommentti(a)
Tiia Lehtonen
forskare - forskningsprogrammet Europeiska unionen

Pääministeri Matti Vanhanen kutsui kuluvan viikon maanantaina koolle seminaarin Suomen EU-politiikan tahtotilasta 2010-luvulla, jonka tarkoituksena oli yhtäältä siivittää keskustelua unionin nykytilasta ja tulevaisuudenkuvista, sekä toisaalta tukea ja luoda konkreettisia suuntaviivoja valtioneuvoston tekeillä olevaan EU-selontekoon. Jälkimmäinen tavoite olikin osallistujalle kuin osallistujalle mukava lupaus päästä ainakin periaatteessa vaikuttamaan siihen, miten Suomi EU-politiikkaansa lähitulevaisuudessa rakentaa. Osallistujakunta koostui lähinnä kansalais- ja etujärjestöjen, valtionhallinnon, tutkimusmaailman, sekä median ja elinkeinoelämän edustajista.

Mikä sitten oli seminaarin anti tutkijan näkökulmasta? Löytyikö tahtotila, miellyttikö diskurssi ja innostuttiinko lehtereillä – tai alttarilla – ylipäätään mistään?

Ainakin allekirjoittaneen lieväksi ällistykseksi EU:n yhä hakusessa olevan perussopimuksen – jota tässä vaikkapa Lissabonin sopimukseksi kutsuttakoon – voimaan saattaminen nähtiin monissa puheenvuoroissa EU:n toimintakyvyn edellytyksiä arvioitaessa jotakuinkin toissijaisena yhteisen poliittisen tahdon syntymiseen verrattuna. On totta, että unionia koettelevat tällä hetkellä sellaiset globaalit kriisit, joiden rinnalla muutaman pienen toimielinkysymyksen ratkaiseminen tai ratkaisematta jättäminen näyttää kiireellisyysjärjestyksessä väkisinkin sekundääriseltä, muttei toimivan, tehokkaan ja vakaan institutionaalisen perustan pidemmän aikavälin merkitystä voi olla liikaa korostamatta. Itse näkisin sopimuksen läpiviemisen ja voimaantulon oikeastaan edellytyksenä sellaisen poliittisen tahdon syntymiselle, jolla olisi käytännön merkitystä niin EU:n sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Mikä tärkeintä, tämä sisäisen yhtenäisyyden aste vaikuttaa olennaisesti siihen kuinka unionia tulkitaan ulkoapäin, eikä Lissabonin sopimuksen ratifiointiprosessien käänteiden komiikka ole tiettävästi ainakaan lisännyt uskottavuuttamme globaalina toimijana. Myös Jorma Ollila tuomitsi suorasanaisessa ja selkokielisessä alustuksessaan EU:n sisäisen sekavuuden ja siitä johtuvan toimintakyvyn puutteen suurimmaksi syypääksi unionin heikentyneeseen maineeseen. Toisaalta mitä varsinaiseen Lissabonin sopimukseen tulee, professori Antola huomautti sen olevan joka tapauksessa jo sen verran ajastaan jäljessä, ettei seikkaperäisiä elvytystoimenpiteitä välttämättä kannattaisi edes harkita.

”EU-politiikka on Suomen sisäpolitiikkaa” -sloganin viljelyllä on pyritty helpottamaan kansalaisten kykyä mieltää EU-asiat sisäasioina. Toisaalta ei ole mikään ihme, ettei Matti Virtanen voi aina tietää onko EU-politiikka sisä- vai ulkopolitiikkaa, sillä eron tekeminen Suomen EU-politiikan ja EU-politiikan välille on totisesti melkein yhtä helppoa kuin sen viivan piirtäminen veteen. Vaikka seminaarin pääasiallisena tarkoituksena oli käsitellä Suomen EU-politiikan tahtotilaa, osallistujia pyydettiin ennen seminaarin alkua esittämään ilmoittautumisensa yhteydessä näkemyksensä kolmesta EU-politiikan keskeisestä prioriteetista 2010-luvulla. Tulosten julkistamisen yhteydessä ilmenikin, että yllättävän moni vastaajista oli keskittynyt hahmottelemaan käsitteellisessä epäjärjestyksessä sekä Suomen EU-politiikan (sisällön painopisteet, peruslinjaukset, strategiat ja toimintatavat), EU-politiikan (energia, ilmasto, talous, turvallisuus ja sisämarkkinat), että jopa EU:n ulkopolitiikan prioriteetteja, kuten naapuruus- ja suurvaltasuhteita (Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Turkki, Intia ja Brasilia), sekä väestönkasvun ja muuttoliikkeiden hallinnan tarpeita. Asialistasta tuli näin ollen pitkä kuin Suomen talvi, eikä ainakaan tutkijalle ollut enää yksiselitteistä se, mitä vieressä istuneet EU-ihmiset nyt lopultakin halusivat tai että syntyikö tahtotila vai ei.

Kyllä se taisi syntyä, joten saivartelu sikseen. Kaiken kaikkiaan sellaiset asiat kuin ytimissä, etujoukoissa ja valtavirrassa mukana oleminen, aktiivinen vaikuttaminen, protektionismin torjuminen ja johdonmukaisuus – kuulostivatpa ne sitten kuinka poliittiselta jargonilta tahansa – nähtiin lähes poikkeuksetta Suomen EU-politiikan tärkeimpinä osatekijöinä, joskin itse politiikkasektoreiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä taisi konsensus vielä jäädä saavuttamatta. Nyt toteutetun seminaarin kaltaisilla kekkereillä on kuitenkin eräänlainen itseisarvo kahdestakin syystä. Ensinnäkin valmisteilla oleva selonteko Suomen ja EU:n suhteista on lajissaan ensimmäinen, eikä eri EU-toimijoiden valjastaminen sen valmisteluprosessiin ole valitettavasti mitenkään itsestään selvää. Toiseksi kansallisen EU-keskustelun määrä ei päätä huimaa yhdessäkään jäsenmaassa, joten Suomella lienee nyt ainakin yksi lisämerkintä ansioluettelossaan. Osallistujakaarti oli maanantaina toki valikoitu ja rajattu, mutta lähtölaukaus parlamenttivaaleja edeltävälle ja niiden jälkeen toivottavasti vilkkaana jatkuvalle EU-debatille on nyt ammuttu.

Inläggen representerar skribenternas egna åsikter

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä