Parempaa Eurooppaa?

Fredag, 3. Juli 2009     0 kommentti(a)
Aaretti Siitonen
Forskare

Politiikka on filosofian pintavaahtoa. Hyvän elämän määritelmät käyvät varjonyrkkeilyä väittelyissä ja vaalikampanjoissa, joissa pyritään ilmaisemaan ja tulkitsemaan omaa peruskäsitystä hyveellisyydestä käytäntöön.

Aristoteelinen käsitys hyveestä ei pidä sitä synnynnäisenä ominaisuutena, vaan prosessina – ihminen tulee paremmaksi oppimalla, toimimalla ja kehittämällä itseään. Sama periaate toimii poliittisten järjestelmien tasolla ja Euroopan unionissa tämä heijastuu rajat ylittävänä keskusteluna politiikan suunnasta, yhteisestä toiminnasta ja jatkuvasta liikkeestä. Jotta kehitystä voisi tapahtua, keskustelun on oltava sisällöllistä ja johtopäätöksillä on oltava seurauksia. Vaalit ovat osallistuvan demokratian näkyvin ilmentymä ja EU:n tasolla niistä on vedettävissä niin lupaavia kuin lannistaviakin johtopäätöksiä.

Henkilötasolla eurovaaleilla oli kaksi suurta häviäjää. Ensimmäinen, Lissabonin sopimusta ja EU:n nykysuuntaa vastustaneen Libertas -ryhmittymän johtohahmo Declan Ganley jäi valitsematta, osoittaen sisällöttömän vastustuksen laihuuden. Euroskeptisyyden on sanottu nousseen voittoon unionissa, mutta varsinaisten laitaryhmien jäsenmäärät eivät paisuneet – ennemminkin kansallisuuksia kierrätettiin. Nyt Suomikin on saanut oman edustajansa toraisan Itsenäisyys/Demokratia (IND/DEM) –ryhmän seuraajaryhmään. IND/DEM:in jäsenet olivat viime vaalikaudella keskenään samaa mieltä 41 % tapauksista. Lainsäädännöllisesti tällä ryhmällä oli siis vähemmän painoarvoa kuin pariskunnalla, joka äänestää säännönmukaisesti toisiaan vastaan taloyhtiön kokouksissa.

Toinen vaalien häviäjä, Euroopan laajuisen tappion kärsineen sosialistiryhmä PES:n puheenjohtaja Martin Schulz sen sijaan jatkaa nyt uuden sosialistiryhmän, PASD:n kärjessä. Hän ei suostunut ottamaan henkilökohtaista vastuuta vaalitappiosta, koska ei kokenut voineensa vaikuttaa eri maiden sosialistipuolueiden vaalikampanjoihinkaan kuin ylimalkaisesti. Eurooppalainen ylikansallinen demokratia on siis luonteeltaan kaksitasoista – kansallinen ja ylikansallinen eivät vielä yksilöiden kannalta kohtaa seurausten tasolla.

Nähtäväksi jää, kuinka yhtenäinen ryhmä uusi brittikonservatiivien johtama Euroopan konservatiivien ja uudistusmielisten ryhmä ECR (johon Hannu Takkula ei lopulta liittynytkään) tulee olemaan – sen jäsenpuolueita yhdistää antifederalismi, mutta sitä jakavat käsitykset muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, perhearvoista, naisten oikeuksista, ilmastonmuutoksesta ja maahanmuutosta. Tämä euroskeptinen ryhmä koostuu kuitenkin pääsääntöisesti jo hallitusvastuutakin kantaneiden puolueiden edustajista. Sen olemassaolo antaa paljon entistä varteenotettavammat kasvot antifederalisteille ja samalla kirkastaa EP:n suurimman ryhmän, Euroopan kansanpuolueen, viestiä. Luoko uusi asetelma uudenlaista, sisällöllisempää väittelyä? Ainakin Isossa-Britanniassa europarlamentti on nyt paremmin esillä kuin koskaan.

Barroson ensimmäisen kauden aikana tunkkainen teknokraattisuus kohtasi haastajansa tunkkaisessa eurokyynisyydessä, molempien sivuuttaessa julkisen keskustelun kehityksen sisällöstä. Kansanäänestykset uudesta perussopimuksesta olivat symbolisia tästä – vaihtoehdot olivat Kyllä ja Ei, kun ne olisivat voineet olla vaikkapa Lissabon ja Nizza. Eurooppa-politiikka ei enää pitkään aikaan ole ollut Kyllä vai Ei -kysymys.

Näillä näkymin parlamentti on lykkäämässä Barroson uudelleenvalintaa syksyyn ja vaikka unioni kärsiikin tämän seurauksena väliaikaisesta johtajuuspulasta, antaa aikalisä mahdollisuuden sisältö- ja henkilökeskusteluun, jota unioni kipeästi kaipaa. Kun Lissabon, joka lopulta on vain sopimus siitä, miten sovitaan, toivottavasti viimein hyväksytään, on sisältökeskustelu, politiikka, aika tuoda kotiin.


Inläggen representerar skribenternas egna åsikter

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä