Saako terrorismista taidetta?

Fredag, 18. Februari 2011     0 kommentti(a)
Teemu Sinkkonen
Äldre forskare - forskningsprogrammet Europeiska unionen

Leinosen performanssin terävin yhteiskuntakriittinen kärki löytyy simulaation aiheuttamasta reaktiosta, joka toimii kuin itsenäisenä taideteoksena

”Olemme pitkään tunteneet itsemme avuttomiksi yhteiskunnallisten muutosten edessä, sekä kuluttajina että kansalaisina. Olemme menettäneet uskomme vaikutusmahdollisuuksiin äänestämällä tai kuluttamalla, koska mikään ei tunnu muuttuvan.”

Näin lausuu huppuun naamioitunut mies, jonka ääntä on muunneltu tunnistuskelvottomaksi helmikuun alussa nettiin ladatulla videolla. Miehen edessä on huputettu Ronald McDonald nukke – hampurilaisjätti McDonald’sin symboli – joka uhataan ”teloittaa”, jos miehen edustaman ”ruoan vapautusarmeijan” kysymyksiin ei vastata annettuun aikarajaan mennessä.

Videon visuaalinen toteutus imitoi vuosien varrelta tutuksi tulleita terrorismin symboleita: kommandopipoiset aktivistit, muunneltu ääni, statistit, järjestön lippu, jossa oleva ylösalaisin käännetty teksti (McDonald’sin slogan ”I’m lovin’ it”) muistuttaa etäisesti arabiaa ja samalla viimeistään paljastaa, että kyseessä on leikki, eikä todellinen terroriteko.

Myös miehen puhe matkii terroristeille tyypillistä retoriikkaa ja logiikkaa. Siinä ilmenee edellä mainitun sitaatin tavoin kärsimättömyys tavoitteiden saavuttamiseksi, näkemys maltillisen politiikan hyödyttömyydestä, harhakuva laajemman yleisön taustatuesta, sekä fundamentaalinen usko itse asiaan, tässä tapauksessa hampurilaisiin. Viestiä on kuitenkin pehmennetty kontekstiin sopimattomalla kiltillä lupauksella, joka toimii samalla yhtenä vihjeenä viestin vastaanottajalle teon leikillisyydestä: ”Kuunnelkaa sanomaamme ja toimikaa. Me palkitsemme teidät syömässä tulevaisuudessakin hampurilaisianne”.

Kiltteyden ja kliseiden toistamisen vuoksi kuvataiteilija Jani Leinosen vetämäksi taideperformanssiksi pian osoittautunut video ja sitä seurannut Ronald -nuken kopion (sic) teloitus giljotiinilla ei onnistunut parodioimaan tai kritisoimaan terrorismia itsessään. Lieneekö se ollut teoksen tarkoituskaan, sillä parempaa parodiaa terrorismista tekevät yleensä terroristit itse. Tästä surkeat iskuyritykset, kuten ajaminen räjähdelastissa olevalla autolla päin lentokentän parkkipaikan betoniporsaita (Glasgow 2007), tai ryppyotsainen ”omaperäisyys”, kuten mustan kommandopipon sijasta oman ”brändin” luominen käyttämällä valkoista huppua (ETA) toimivat esimerkkeinä.

Leinosen performanssin terävin yhteiskuntakriittinen kärki löytyy simulaation aiheuttamasta reaktiosta, joka toimii kuin itsenäisenä taideteoksena. Enkä tarkoita reaktiolla poliisin toimintaa, joka otti vakavasti ”ruoan vapautusarmeijan” uhkauksen ja aloitti tutkinnan, sillä poliisin tehtävänä on olla vakava (teko itsessään täytti rikoksen tunnusmerkit, vaikka olikin epäilemättä suunniteltu siten, ettei ketään oikeasti vahingoiteta tai peloteta ja taloudelliset vahingot jäävät minimiin). Tarkoitan performanssista käytyä keskustelua (johon siis itsekin nyt osallistun), joka osoittaa kylmällä tavalla terrorismi-ilmiön subjektiivisuuden: tietty teko on terrorismia vain, jos se tulkitaan sellaiseksi. Koska kyseessä oli lopulta lain rikkomisesta huolimatta harkittu provokaatio, eikä aito väkivaltateko, saa toimintatavan logiikkaa ja toimivuutta pohtia aidommin ja vilpittömämmin kuin yleensä, ilman kuolonuhrien tuomaa moralismia. Seuraavat lainaukset ovat Helsingin Sanomien raadin (18.2.2011) jäsenistön kommentteja:

”Näkyvyys oli laajaa, ja kyllä minä sain tuosta paljon enemmän irti kuin monesta muusta taideteoksesta, jotka väittävät olevansa yhteiskuntakritiikkiä.” Lotta Backlund

”Kiltit latomaalarit ja savimuovarit eivät muuta maailmaa parempaan suuntaan millään tavalla.” Kirsi Virtanen

”Jani Leinonen toimii esimerkkinä poteroituneelle taide- ja tiedekentälle nostamalla pelotta esiin asioita, joihin uskoo.” Lisa Sounio

On kenties ilkeää rinnastaa kommentit terrorismista käytävään keskusteluun, sillä eiväthän em. HS-raatilaiset terrorismin toimivuutta kommentoineet, vaan kiltin, terrorismia imitoineen taideperformanssin onnistumista. Kontekstin muuttaminen kuitenkin osoittaa, miksi sinänsä samanlaisiin tekoihin reagoidaan hyvin eri tavoin: Kaikki riippuu siitä tiedosta, joka tekoa, sen kohdetta, motiiveja ja seurauksia ympäröi. Terrorismin yhteydessä usein toistettu klisee ”yhden terroristi on toisen vapaustaistelija” perustuu juuri tietomaailman erilaisuuteen, eikä itse teon ominaisuuksiin.

Terrorismin tutkimuksessa on usein pyritty pääsemään irti terrorismi-määritelmän subjektiivisuudesta pelkistämällä ilmiö toimintatavaksi, joka täyttää tietyt helposti määriteltävät ehdot, kuten sivullisten käyttäminen välineinä kiristettäessä haluttua toimintaa varsinaiselta vaatimusten kohteelta. Lisämääreiksi on otettu yleensä sanat väkivalta, uhka ja poliittinen. Näistä kaksi jälkimmäistä toimii kuitenkin Troijan hevosina, jos tavoitteena on riisua määritelmä subjektiivisuudesta, sillä uhka on aina subjektiivinen kokemus ja politiikka puolestaan ei ole mahdollista ilman muiden toimijoiden olemassaoloa. Siksi räjähdys Myyrmäen ostoskeskuksessa ei ole terrorismia ja vastaava tapaus Tukholman keskustassa on. Toinen jäi ilman julkisesti lausuttua poliittista motiivia ja uhkaa uusista iskuista, toinen yhdistettiin vahvasti pelättyyn islamistiseen terrorismiin.

Ontologisesti ajatellen klassiseen kysymykseen puun kaatumisesta aiheutuvasta äänestä voi siis vastata terrorismin kyseessä ollessa seuraavasti: Terroriteoista ei kuulu ääntä, jos niillä ei ole yleisöä, eikä terrorismia siis ole olemassa ilman reaktioita terrorismiin.

Inläggen representerar skribenternas egna åsikter

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä