Voihan Pushkin!

Tisdag, 22. Maj 2012     2 kommentti(a)
Katri Pynnöniemi
Äldre forskare - programmet EU:s östra grannskap och Ryssland

Kun tapahtuu jotain odottamatonta, usein negatiivista, venäjänkielisessä maailmassa turvaudutaan sanontaan ”se oli Pushkin” tai ”Pushkin teki sen”. Tarkoituksena on vierittää syy tapahtuneesta jonkun muun niskoille tai vain keventää tukalaksi käynyttä tilannetta. Ulkopolitistin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistussa blogikirjoituksessa Pushkin toimii analogiana liian kepeänä käyvälle keskustelulle Suomen ulkopolitiikasta. Mutta kumpi on positiivista – keveys vai paino?

Ulkopolitist listaa Suomen Kuvalehden Eri Mieltä! -palstalla Suomessa käytävän ulkopoliittisen keskustelun ”perisyntejä”. Niitä ovat ”keskustelun sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen”. Ulkopolitistin huomio kiinnittyy erityisesti ”asiantuntijakultin” ongelmallisuuteen, joka kirjoittajan mukaan juontuu perinteisen median liian suuresta roolista ulkopoliittisen keskustelun foorumina. Kritiikin kärkenä on väite, että ”luottoasiantuntijan” voimin nopeasti tuotettu lausunto on lähtökohtaisesti ”kepeä”. Esimerkiksi kirjoittaja nostaa Venäjä–Nato suhteet, joita kommentoivan henkilön asiantuntijuus saattaa perustua vain siihen, että tämä on ”tutkinut alkukielellä esimerkiksi Pushkinin runoutta”.

Ulkopolitist päätyykin analyysissään ehdottamaan keskustelun siirtämistä ”uudelle areenalle” – eli blogosfääriin. Sen jälkeen keskustelu Suomen ulkopolitiikan suunnasta tai siihen vaikuttavista mutta usein ennakoimattomista tapahtumista ei ole enää ”päivystävien dosenttien” tuottaman informaation armoilla, vaan keskustelu on aktiivista, analyyttista ja ennen kaikkea interaktiivista.

Ulkopolitist asettaa siis vastakkain perinteisen median tuottaman kepeyden ja blogosfäärin mahdollistaman painavan, eli vakavan keskustelun Suomen ulkopolitiikasta. Kaikista vastakohtaisuuksista erottelun tekeminen keveyden ja painon välillä on kaikkein mysteerisin, kirjoittaa Milan Kundera klassikkoteoksessa Olemisen sietämätön keveys. Kirjan monimutkainen filosofinen pohdinta ihmiselämän tarkoituksesta ja yksittäisistä valinnoista totalitaristisen järjestelmän painon alla ei ehkä ole se kehys, joka Ulkopolitistilla oli mielessä tekstiä kirjoittaessaan.

Teksti nojaa paljon yksinkertaisempaan asetteluun. Siinä blogosfääri asetetaan eräänlaiseksi keskustelun ideaali-tilaksi, jota vastaan peilataan perinteisen median tuottamaa asiantuntijapuhetta. Valitettavasti vain kirjoittajan tarjoilemalle mielikuvalle ”Pushkinin runoutta alkukielellä tutkineesta” asiantuntijasta on vaikea löytää vastinetta reaalimaailmasta. Suomessa on tällä hetkellä ehkä eniten koskaan Venäjä-asiantuntijoita, joilla on akateeminen loppututkinto muussa kuin Venäjän kirjallisuudessa. Tämä ei tarkoita, etteikö Suomessa nykyisin käytävä keskustelu esimerkiksi Venäjästä voisi olla vielä monipuolisempaa ja analyyttisempaa. Jos siinä sivussa ulkopolitiikkaa koskevan keskustelun digijalanjälki kasvaa, niin se on varmaankin positiivinen asia. Miten on tämän jalanjäljen painon laita, on sitten jo mutkikkaampi kysymys.


Inläggen representerar skribenternas egna åsikter

Keskustelu (2 kommenttia)

25.5.2012, Juha Mononen
 

Eri viestintäkanavien sisältöä tuskin kannattaa jakaa kepeään tai painavaan yksistään teknologiaa arvioiden. Toki Twitterin kaltaiset jatkuvat lyhyiden viestien virrat mahdollistavat helpot heitot. Sanoisin kuitenkin, että vuorovaikutteisuutta ja interkontekstuaalisuutta syleilevä 140 merkkinen tviitti voi helposti vetää vertoja syvälliselle punaviinilasillisen ääressä käydylle keskustelulle.

Minä koen kansainvälisen politiikan blogit jossain määrin samoin kuin vaikkapa Pynnöniemen valokuvanäyttelyn. (esim. RAJATILASSA - Kuvia ja tarinoita Ukrainasta 2007). Se avasi allekirjoittaneelle toisenlaisen kontaktipinnan kv. politiikkaan. Pitkien ja vaikeiden akateemisten tekstien (eli kirjojen) sijaan kuvat tai lyhyemmät kertomukset voivat tuoda uusia ihmisiä, uusia näkökulmia keskusteluun. Ei joko tai vaan sekä että. Eri media, sama tavoite?

Tosiasia kuitenkin lienee, että ihmisten mediatottumukset ja keskustelujen rytmi ovat muutoksessa. Mielestäni on parempi, että verkkokansalaiset saavat tietoa omilla ehdoillaan ulkopolitiikastakin muualtakin kuin vaikkapa pirstaloituneista Suomi24 keskustelupalstoilta tai oman pienen klikin oman agendan dominoimilla foorumeilla. Suomen parin viime vuoden poliittinen historia osoittaa näiden foorumitoimijoiden digitaalisen jalanjäljen lisäksi niiden konkreettisen vaikutuksen parlamentaariseen vallanjakoon.

Kirjallisena viitteenä nostaisin Kunderan eksistentiaalinen hengenheimolainen Albert Camus:n. Kirjassaan The Rebel Camus vaatii, että nihilismiä vastaan on taisteltava – vaikka digiajassa viimeistään keskusteluthreadin kolmannen sivun kohdalla lukijan kokema epätoivo on usein jo musertavaa.

Digitaalinen diplomatia on tällä hetkellä periaatteessa haalea heijastus tosimaailman prosesseista. Vaikkei mcluhanilaiseksi tunnustautuisikaan niin teknotyökaluilla on omat logiikkansa. Itse olen skeptinen toteutuuko sosiaalisen median lupaus, Facebookin sloganin sanoin, avoimemmasta ja verkostoituneemmasta maailmasta. Viime kädessä on käyttäjistä ja eri aihe-alueiden eliiteistä kiinni miten tätä potentiaalia vaikkapa vuorovaikutteisuudelle hyödynnetään. Tähän astiset tulokset Suomesta eivät anna aihetta laajempaan optimismiin.

Mielenkiintoista pohdittavaa Suomi-kontekstissa on mahdollinen keskustelukulttuurin muutos? Onko se jatkossa nopearytmisten teknologioiden sävyttämää? Ehkä olisi paikallaan myös pohtia miksi suomen ulkopoliittisen keskustelun varjonyrkkeilijätiimi @Ulkopolitist kirjoittaa nimimerkin takaa.

30.5.2012,
 

Kiitos Juha mielenkiintoisesta kommentista – sen myötä pääsimme kiertelemättä asian ytimeen.

Kuten toit esiin, joko tai vastakkain asettelun sijaan eri mediat tulisi nähdä rinnakkaisina tai limittäisinä foorumeina. Itse ajattelen blogeista vähän samalla tavoin kuin valokuvauksesta – jotain olennaista on rajattu kuvaan (vai kuvasta pois)?

Jeannette Winterson pohtii tätä ongelmaa tuoreessa romaanissaan tähän tapaan:

”Truth for anyone is a very complex thing. For a writer, what you leave out says as much as those things you include. What lies beyond the margin of the text? The photographer frames the shot; writers frame their world (…) stories are compensatory. The world is unfair, unjust, unknowable, out of control. When we tell a story we exercise control, but in such a way as to leave a gap, an opening. It is a version, but never a final one. And perhaps we hope that the silences will be heard by someone else, and the story can continue, can be retold. (J. Winterson. Why be happy when you could be normal? London 2011)

Blogosfääri kokonaisuutena on sitten jo jotain ihan muuta – ehkä sen käyttöä voisi ajatella myös erilaisten taktiikoiden (nimettömyys, nimimerkki jne.) ja strategioiden (esim. tuotteistaminen) pelikenttänä?

Osallistu keskusteluun

Henkilötiedot
Nimi  
Sähköpostiosoite  
Web-sivusto  
Kommentti
  Lähetä