Pohdintaa Syyrian sisällissodasta ja Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista

Torsdag, 10. September 2015
Toni Alaranta
Äldre forskare – forskningsprogrammet Europeiska Unionen

Syyrian tapauksessa ei pidä keskustella siitä tuleeko meidän auttaa vaan siitä miten EU voisi parhaiten tarjota sotaa pakeneville ihmisille turvalliset reitit Euroopan puolelle.

Euroopan unioni ja yksittäiset jäsenmaat ovat varsinkin kuluvan vuoden aikana joutuneet huomattavan pakolaisvirran kohteeksi. Eurooppaan tulijoiden määrä ja tuloväylien vaarallisuus ovat pakottaneet EU maat pohtimaan syvällisesti miten pakolaisuuteen tulisi reagoida ja mikä olisi paras tapa vastata nykyiseen pakolaisvirtaan, jossa moninaisista syistä Eurooppaan laittomasti pyrkivät ihmiset joutuvat ihmissalakuljettajien hengenvaarallisten kuljetusten armoille.

Tilanteen monimutkaisuutta lisää se, että kaikki tulijat niputetaan helposti samaan ryhmään. On kuitenkin tärkeää huomata että tulijoiden joukossa on sekä ihmisiä jotka yksinkertaisesti vain ”etsivät parempaa elämää” sekä niitä jotka pakenevat kotimaastaan henkensä kaupalla sotaa ja vainoa. Ei ole kenenkään tai minkään osapuolen kannalta reilua että näihin molempiin ihmisryhmiin suhtaudutaan samalla tavalla.

Syyriasta naapurimaihin ja (paljon pienemmässä mittakaavassa) Eurooppaan pakenevat ihmiset kuuluvat ilman muuta ryhmään joka pakenee akuuttia tilannetta, sotaa. Sotaa pakenevien ihmisten auttamisen lisäksi Syyrian vuodesta 2011 saakka jatkunut sisällissota pakottaa pohtimaan millä tavoin sota saataisiin loppumaan, miksi se on niin hankalasti lopetettavissa, ja miksi kansainvälinen yhteisö ei puutu Syyrian tilanteeseen jämäkästi ja päättäväisesti. Tässä yksinkertaistavat ehdotukset eivät auta, niin helppoa kuin olisikin sanoa että Syyrian presidentin Bashar al-Assadin syrjäyttäminen ulkovaltojen toimesta olisi estänyt sisällissodan – ja joidenkin mukaan myös äärijärjestö ISIS:n nousun.

Syyrian sisällissota alkoi aseettomana kansannousuna vuonna 2011 kun arabikevään liikehdintä rohkaisi myös syyrialaiset vaatimaan demokraattisia uudistuksia ja Syyrian presidentin Bashar al-Assadin eroa. Tähän kovista otteistaan tunnettu hallinto vastasi murskaamalla mielenosoitukset väkivaltaisesti. On huomattava, että iso osa Syyrian hallintoa vastaan mieltään osoittaneista ihmisistä vastusti alusta asti aseellista vastarintaa, sillä he epäilivät tämän pidemmän päälle vain romuttavan heidän oikeutetut pyrkimyksensä maan demokratian edistämiseksi, sekä avaavan maan ulkovaltojen interventiolle ja tätä kautta kaaokselle. Näin myös kävi, välittömästi sen jälkeen kun oppositio muuntui aseelliseksi ja alkoi saada niin materiaalista kuin moraalistakin tukea erilaisilta, yleensä kylmästi omia etujaan tai suoranaisia etuvaltapyrkimyksiään, edustavilta ulkoisilta tahoilta (aseellisen opposition tapauksessa Turkki, Qatar, Saudi-Arabia, länsimaat; Syyrian hallinnon tapauksessa Iran, Venäjä).

Missään vaiheessa Assadin hallinto ei ole ollut sellaisen kaikki yhteiskuntaryhmät sisältävän vastustuksen kohteena kuten yksinkertaistavat selitysmallit antavat ymmärtää. Tämä oli myös Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin tiedossa, mikä aiheutti haluttomuutta puuttua Syyrian sotaan aseellisesti. Samaan suuntaan vaikutti Saddam Husseinin diktatuurin aseellisesta kaatamisesta saadut kokemukset Irakissa. On selvää että myös Syyrian tapauksessa Yhdysvaltojen johtaman liittouman pommituksilla toteutettu Assadin hallinnon väkivaltainen kaataminen olisi aiheuttanut suuren määrän siviiliuhreja ja repinyt maan erilaisten sisäisten etu ja intressiryhmien taistelutantereeksi, sekä kylvänyt alueelle vihaa ja katkeruutta pitkäksi aikaa. Toisin sanoen seuraukset olisivat todennäköisesti olleet yhtä huonot kuin nytkin.

Nykyisellään sotaa pidentää ulkopuolisten tuki ja lukkiutuneet asetelmat, jotka vähentävät niin aseellisen opposition kuin Assadin hallinnon haluja neuvotella rauhasta. Samaan suuntaan vaikuttaa myös ISIS:n läsnäolo Syyriassa: on selvää että äärimmäisen brutaalin sunni-jihadisti liikkeen kasvu on saanut monet Assadin hallintoa kritisoineet ryhmät tarrautumaan hallintoon ja sen kykyyn turvata normaalin elämän jatkuminen sen vallassa olevilla alueilla.

Siinä missä syyrialaiset pakenevat totaalista sotaa, monet muut esimerkiksi Pohjois-Afrikasta laittomasti Eurooppaan pyrkivät ihmiset etsivät yksinkertaisesti vain parempaa elämää. Näiden ihmisten elinolot ja tulevaisuuden näkymät ovat yleensä huonot tai jopa lohduttomat, ja tämä saa heidät hakeutumaan epätoivoiselle laivamatkalle Välimeren ylin. Tämä tapahtuu huomattavan usein laittomasti ihmissalakuljettajien hengenvaarallisilla lautoilla, koska lailliset oleskelu- ja työluvat EU-alueelle vaativat huomattavasti pidempää prosessia ja ovat monesti kiven takana. Näiden ihmisten motiivi on parempi elämä Euroopassa, ja on totta että monet tulevat alueilta ja yhteiskunnista jotka kärsivät kroonisesta taloudellisesta deprivaatiosta sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien puutteesta. He eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ole lähtömaissaan välittömässä hengenvaarassa. Tämän ryhmän kohdalla vaaditaan siis pidempi keskustelu siitä, miten lähtömaiden yhteiskuntia ja talouksia voitaisiin kehittää, ja kuinka paljon Euroopan unionin maat ovat halukkaita ja kykeneviä ottamaan vastaan maahanmuuttajia laillisten kanavien kautta – nykyinen laiton siirtolaisuus ja hukkumakuolemat Välimerellä eivät voi olla kenenkään etu. Sen sijaan Syyrian tapauksessa ei pidä keskustella siitä tuleeko meidän auttaa vaan siitä miten EU voisi parhaiten tarjota sotaa pakeneville ihmisille turvalliset reitit Euroopan puolelle.

Toki välittömän, akuutin sotatilanteen, jälkeen myös Syyrian kohdalla keskustelu pitää palauttaa siihen kysymykseen, voiko EU tehdä jotakin enemmän lähialueidensa yhteiskuntien taloudellisen ja poliittisen kehityksen edistämiseksi. Tämä ei tietenkään ole uusi keskustelu. Nykyisellään se on ollut olemassa noin 10 vuotta Euroopan Unionin naapuruuspolitiikan nimikkeellä, kun vuoden 2004 EU:n suuri itälaajentuminen pani EU-johtajat pohtimaan miten laajentuneen unionin välittömässä läheisyydessä, mutta kuitenkin sen ulkopuolella olevat, maat kyettäisiin ottamaan mukaan EU:n arvojärjestelmään. Tuosta saakka ongelma on ollut tavoitteiden ja käytössä olevien resurssien epätasapaino, sekä ylhäältä alas tapahtuvan yhteiskunnallisen muutoksen rajallisuus – karkeasti sanottuna EU ei ole pyrkinyt yhtään sen vähempään kuin kokonaisten yhteiskuntien muuttamiseen. On selvää, että tällainen vaatii valtavia resursseja, huikean määrään poliittista pääomaa, sekä kykyä hallita omat pitkäkestoiset kulttuuriset, taloudelliset ja ideologiset prosessit omaavien yhteiskuntien muutosprossien suuntaa. Mihinkään tällaiseen unionilla ei (tietenkään) ole ollut mahdollisuutta.

Se, mitä EU voi realistisesti tehdä, on tarjota räätälöityä aineellista ja moraalista tukea siellä missä positiivinen muutos on jo käynnistynyt enemmän tai vähemmän sisäsyntyisesti. Niin sanottujen sekulaarien diktaattorien poistaminen näyttämöltä aseellisesti ei siis voi olla EU:n toimintaa. Kun jossakin lähialueella on sellainen totaalinen sota kuin nyt Syyriassa, EU maat ovat moraalisesti velvoitettuja auttamaan henkensä edestä pakenevia ihmisiä. EU ei voi kuitenkaan olla vastuussa Lähi-idän yhteiskuntien kehityksestä tai siellä asuvien ihmisten hukkumisesta Välimereen ihmissalakuljettajien käsissä. Selvää on, että EU:n on kuitenkin autettava merihätään joutuneita ihmisiä ja pyrittävä etsimään yhdessä lähtöalueiden maiden kanssa keinoja laittoman siirtolaisuuden hillitsemiskesi, sekä lähtömaiden poliittisen ja taloudellisen kehityksen edistämiseksi. Tämä on haastava, pitkäkestoinen tehtävä, jossa mediassa pyörivät, EU:ta niin sisältä kuin ulkopuolelta sättivät puhetavat eivät mitään hyödytä tai ketään auta.

***

Kirjoitus on osa pakolaistilannetta käsittelevää kolumnisarjaa.

Inläggen representerar skribenternas egna åsikter