Talous- ja rahaliitosta poliittiseen unioniin Syvenevän integraation askelmerkit

Endast inbjudna
Tilläggsmaterial
Speech by Commissioner Olli Rehn (MP3, 29.03 Mb)
 
Olli Rehn Olli Rehn
Tuomas Saarenheimo Tuomas Saarenheimo
Professor Kaarlo Tuori Professor Kaarlo Tuori

Fre 5.10.2012 kl. 13:00-15:00
Ravintola Palace
Eteläranta 10, 10. kerros, Helsinki

Euroopan talouskriisi on antanut aihetta vahvistaa EU:n talouspoliittista valtaa. Niin komission kuin Eurooppa-neuvostonkin puheenjohtajat ovat esitelleet ajatuksiaan yhä syveneväksi liitoksi. Mikä on pankkiunionin jälkeen seuraava suurhanke? Minkälaisilla demokraattisilla mekanismeilla unionin vahvistuvaa valtaa valvotaan ja mitä tapahtuu niille jäsenvaltioille, jotka eivät pysy vauhdissa mukana?

Puhujat:
Euroopan komission varapuheenjohtaja Olli Rehn

Osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo, Suomen Pankki
Professori Kaarlo Tuori, Helsingin Yliopisto

Puheenjohtaja: Johtaja Teija Tiilikainen, Ulkopoliittinen instituutti

Tiivistelmä tilaisuudesta

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen avasi tilaisuuden toteamalla, että kahden viime vuoden aikana on palasittain keskusteltu siitä, miten Euroopan unioni vastaa talous- ja velkakriisin haasteisiin, mutta akuutin kriisin hallinnassa suurempi kuvio on jäänyt taka-alalle ja ratkaisevat kysymykset esittämättä. Tämä tarve tarkastella pidemmällä tähtäimellä integraation kehitystä on motivoinut tilaisuuden järjestämistä. Hän nosti esiin kysymykset siitä, pysyykö nykyinen Euroopan unioni ja euroalue koossa ja ovatko ne ratkaisut jotka kriisin suhteen tehdään edesauttamassa koossapysymistä.

Euroopan komission varapuheenjohtaja Olli Rehn aloitti puheenvuoronsa toteamalla talous- ja rahaliiton olevan historiansa suurimmassa kriisissä. Hän painotti että akuutin kriisin ratkaisun ohella tulee pitää huolta siitä, että unioni tulisi kriisistä ulos toimintakykyisempänä ja yhtenäisempänä kuin ennen. Hän myös muistutti, että Euroopan unioni on tuonut Eurooppaan historiallisen pitkän ajan rauhaa, vapautta ja hyvinvointia, ja kriisin kustannuksia laskettaessa on hyvä kysyä minkä hinnan tuolle kaikelle arvokkaalle panisi.

Rehn totesi pääväitteekseen sen, että vaikka kriisissä on ollut kyse kilpailukyvyn nopeasta heikkenemisestä eräissä euromaissa ja luottamuspulasta jäsenmaiden velanmaksukykyä kohtaan, on kyse ollut myös euroalueen rakenteellisista ongelmista. Näin ollen kriisin ratkaisuun tarvitaan euroalueen yhteisiä päätöksiä ja osana tätä euroalueen on väistämättä myös kyettävä uudistumaan.

Rehn kuvasi Euroopan talouden näkymiä sellaisiksi, että vasta vuosina 2012 – 2013 päästään samalle kansantuotteen tasolle kuin 2008, josta taantuma alkoi. Talouden kasvuun päästään kunnolla vasta ensi vuoden kuluessa, ja kasvu on silloinkin edelleen hidasta. Rehn kertoi kuitenkin olevansa vähemmän pessimistinen kriisin suhteen nyt kuin kesän alussa. Myönteisinä merkkeinä hän mainitsi euroalueen huippukokouksen kesäkuun lopulla tekemät tärkeät päätökset markkinoiden vakauttamisesta, Euroopan keskuspankin elo- ja syyskuussa tekemät päätökset mahdollisista interventioista jälkimarkkinoilla, Saksan perustuslakituomioistuimen myönteisen päätöksen Euroopan vakausmekanismin lainmukaisuudesta, komission tekemän esityksen pankkiunionin ensimmäisestä vaiheesta ja Yhdysvaltain keskuspankin oikeansuuntaiset toimet.

Rehnin mukaan euroalueen kriisi ei johtunut siitä että kreikkalaiset elivät yli varojensa, vaan kriisin taustalla olivat euroalueella muodostuneet kokonaistalouden epätasapainot, jotka pääsivät syntymään pitkälti euroalueen alkuperäisten valuvikojen vuoksi. Vuodesta 2000 lähtien euroalueen sisällä korot yhtenäistyivät, mikä synnytti rahoitusvirtoja ylijäämämaista alijäämämaihin. Vuoteen 2008 mennessä rahoitusvirrat olivat kumuloituneet siten, että euroalueella oli syntynyt massiivinen epätasapaino vaihtotaseissa. Rehnin mukaan tasapainottumista on vuodesta 2008 jo vaihtotaseissa tapahtunut, mutta tämä tasapainottuminen jatkuu vielä jonkin aikaa. Tasapainottumista edistävät julkisen talouden tasapainottaminen alijäämämaissa, rakenteelliset uudistukset ja se, että Euroopan keskuspankki on huolehtinut omalta osaltaan likviditeetistä Euroopan taloudessa.

Rehn painotti, että kyetäksemme välttämään epätasapainot tulevaisuudessa, pitää talousliittoon rakentaa sellaiset välineet jolla estää näiden epätasapainojen syntyminen samoin kuin julkisen talouden suurten alijäämien ja pahan velkaantumisen syntyminen ennakolta. Tässä euroalue Rehnin mukaan epäonnistui pahasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hänen mukaansa alkuperäinen rahaliitto jäi keskeneräiseksi. Siinä ei ollut talousliittoa eikä tarpeeksi tiivistä talouspoliittista liittoa, jolla olisi voitu estää epätasapainojen muodostumista.

Talousliiton perustaa on Rehnin mukaan uudistettu viimeisen kahden vuoden aikana olennaisesti. Uudistuksissa luotu lainsäädäntö mahdollistaa etukäteen puuttumisen julkisen talouden velkaantumiseen sekä kansantalouden epätasapainoihin. Tämä uusi lainsäädäntö alkaa Rehnin mukaan jo purra ja hillitä kriisiä. Sanktioiden uhka on ryhdistänyt niitä jäsenvaltioita, joiden täytyy saada julkinen taloutensa kuntoon. Rehn totesikin, että jo nykyisen perussopimuksen puitteissa on saatu aikaan paljon, mutta järjestelmän kunnolla toimimaan saamiseksi on mentävä vielä pidemmälle.

Rehnin mukaan tästä eteenpäin työ etenee kahdella raiteella: Talousliittoa viimeistelevällä ja pankkiunionia rakentavalla raiteella. Olennaista on Rehnin mukaan keskittyä sekä voimassaolevan sääntöuudistuksen toimeenpanoon että ryhtyä käymään keskustelua siitä, millä tavoin viimeistellään talous- ja rahaliiton uudelleenrakentaminen. Pankkiunioni on näistä kahdesta raiteista helpompi, koska se ei vaadi perussopimuksen muuttamista ja se voidaan toteuttaa nopeassakin tahdissa jos poliittista tahtoa löytyy.

Rehn painotti, että talous- ja rahaliiton uudistamisen valmistelu ja toteuttaminen edellyttävät laajaa ja perusteellista keskustelua sekä jäsenvaltioissa että kansalaisyhteiskunnassa. Tässä vaiheessa onkin hänen mukaansa olennaista esittää oikeita kysymyksiä vahvojen linjauksien sijaan. Nämä kysymykset kiteytyvät kolmeen kokonaisuuteen: budjettipolitiikkaan, talouspolitiikkaan ja poliittiseen vastuullisuuteen. Hän nosti esiin erityisesti sen, kuinka tiivistä ja sitovaa yhteistä politiikkaa vaaditaan kansallisten budjettien seurannassa ja minkälaisia valtuuksia pitäisi euroryhmällä ja komissiolla olla alisuorittaviin maihin vaikuttamiseen? Talousliittoa uudistettaessa on myös olennaista kysyä, kuinka kyetä estämään kohtuuton verokilpailu, miten tukkia veroparatiisit ja kuinka pitkälle on mentävä sosiaaliturvan yhtenäistämisessä? Kolmantena suurena kysymyksenä Rehn esitti sen, miten euroalueen kansanvaltainen hyväksyttävyys saadaan voimistettua, miten uudistetun talous- ja rahaliiton parlamentaarinen vastuullisuus tulisi organisoida ja voitaisiinko löytää yhtenäinen muoto parlamentaariseen valvontaan?

Lopuksi Rehn vielä totesi suomalaista Eurooppa-keskustelua sävyttävän asenne, jota voisi kuvata hänen mukaansa eteläpohjalaisella sanonnalla ”M'oon meiltä ja muut on meirän krannista”. Suomelle euron selviytyminen on kuitenkin suuren luokan kansallinen kysymys. Kyse ei myöskään ole vain nykyisen kriisin ratkaisemisesta vaan koko euroalueen olemassaolosta, ja lääkkeeksi tarvitaan sekä yksittäisten jäsenvaltioiden omia että yhteisiä toimia sekä talous- ja rahaliiton perustan vahvistamista ja sen kansanvaltaisen hyväksyttävyyden varmistamista. Kriisin voittamiseen tarvitaan kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä, ei tuomiopäivän henkeä.

Osastopäällikkö Tuomas Saarenheimo Suomen Pankista, kuvasi puheenvuorossaan finanssikriisin viimeisien vuosien suurimmaksi tragediaksi sitä että niin monet viattomat joutuivat kärsimään, viitaten erityisesti veronmaksajiin. Sijoittajien riskin ei voitu antaa täysimääräisesti toteutua, eikä näin voitu tehdä sitä mikä Saarenheimon mukaan olisi ollut moraalisesti perusteltua. Pankkiunionin hän näkee keskeisenä välineenä jolla päästä tilanteesta ulos. Tavoitteena pankkiunionissa on Saarenheimon mukaan luoda sellainen valvonta- ja sääntelyjärjestelmä rahoitussektorille, että riskien voidaan antaa realisoitua ja sijoittajien voidaan antaa kantaa sijoittajanvastuu.

Ensimmäinen askel kohti pankkiunionia on Saarenheimon mukaan mikrovalvonta, joka toteutetaan virkamiesvaltuuksin ja johon ei näin sisälly poliittista päätöksentekoa. Toinen askel on kriisinratkaisu, se mitä tehdään pankeille niiden ajautuessa ongelmiin. Tämäkään ei sisällä poliittista päätöksentekoa, sen sijaan se sisältää sijoittajan vastuun toteutumisen. Sen sijaan pankkitukea ei siihen tule Saarenheimon mukaan sisällyttää, vain ainoastaan pankeilta kerättäviä maksuja. Kolmas askel on yhteinen talletussuoja, jota ilman pankkiunioni ei voi saavuttaa niitä tavoitteita joita sille asetetaan. Saarenheimo korosti, että talletussuojakin on virkamiesvalvontaa, ja rahoitetaan pankeilta kerättävillä maksuilla.

Pankkiunionin ulkopuolelle jää Saarenheimon mukaan pankkituki. Se on kallis ja aina poliittisesti latautunut, eikä sitä voida siirtää virkamiestoiminnaksi vaan se on pidettävä poliittisessa päätöksenteossa. Pankkituki voi toteutua Saarenheimon mukaan esimerkiksi Euroopan vakausmekanismin kautta, mutta pankkiunionista se on pidettävä asiallisesti erossa.

Saarenheimo näkee pankkiunionin keinona luoda edellytykset markkinakurille toimia. Hänen mukaansa yksi keskeinen syy sille, miksi euroalueella ajauduttiin ongelmiin, oli se että markkinakuri ei toiminut EMU:n ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Jos markkinakuri saadaan toimimaan paremmin, valvovat Saarenheimon mukaan markkinat huolellisemmin jäsenmaiden toimintaa ja osa eurooppalaisille valvontakoordinaatiojärjestelmille tulevista paineista poistuu tätä kautta.

Saarenheimo myös painotti, että pankkiunionia tulee ajatella tapana rakentaa paremmin toimivaa tapaa seuraavaa kriisiä varten, ei nykyisen kriisin hoitovälineenä.

Ongelmallisena Saarenheimo piti tiukentuvaa koordinaatiota ja valvontaa. Hän täsmensi, että väärinä hän ei tämän suuntaisia aloitteita pidä, esimerkiksi makrotaloudellisten tasapainottomuuksien valvonnan kiristäminen on ollut hänen mukaansa erittäin perusteltua. Olennaista on kuitenkin kysyä, miten pitkälle tällaisilla keinoilla voidaan liikkua, ja missä vaiheessa kansalaiset alkavat nähdä kasvavan valvonnan negatiivisena. Riski on myös siinä, että keskinäisessä koordinaatiossa ulkoistetaan vaikeat päätökset, jolloin poliittinen vastuu siirretään eurooppalaisille elimille joka puolestaan ei ole unionin hyväksyttävyyden kannalta hyvä asia.

Toinen ongelmallinen asia ovat Saarenheimon mukaan ehdotukset eurobondeista. Eurobondeista syntyy Saarenheimon mukaan sekä moraalisia, juridisia että uskottavuuteen liittyviä ongelmia. Hän kuitenkin korosti, että hänen kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan eurobondien teknisiin ominaisuuksiin, ja aidosti EU:n yhteisötason liikkeelle laskema velka, jonka katteena olisi yhteisötason verotus, olisi immuuni kaikelle hänen esiin nostamalleen kritiikille.

Saarenheimo otti myös esiin poliittisten edellytysten kulkea perinteistä federalistista tietä puuttumisen EU:ssa ja totesi jäljelle jäävän mahdollisuuden edistää integraatiota hallitustenvälistä tietä. Panosten kasvaessa suuremmiksi yhdentymisessä melkein kaikista kansallisista talouspolitiikan päätöksistä on tulossa yhteisten intressien alaisia asioita ja niiden kontrollointiin tarvitaan tihenevä sopimusten verkko joka rajoittaa kansallista päätöksentekoa. Tähän liittyvää demokraattisesti valituilta kansallisilta elimiltä vallan siirtymistä Saarenheimo pitää hallitustenvälisen toimintamallin suurena haasteena.

Lopuksi Saarenheimo vielä totesi rahaliiton suurimman valuvian olleen sen, että rahapolitiikasta tehtiin yhteinen mutta valvonta, kriisinhallinta ja talletussuoja jätettiin eriytyneiksi. Jos nämä ongelmat saadaan korjattua, on meillä Saarenheimon mukaan jo parempi rahaliitto.

Professori Kaarlo Tuori aloitti puheenvuoronsa korostamalla, että käynnissä oleva kriisi ei ole ainoastaan taloudellinen, vaan myös valtiosäännöllinen, eurooppalaisen demokratian kriisi. Hän totesi, että kaikki Euroopan taloudellisen valtiosäännön (Maastrichtin sopimus) keskeiset periaatteet ovat horjuneet kriisin yhteydessä.

Tuori muistutti, että rahapolitiikka määriteltiin Maastrichtissa erilliseksi politiikan osa-alueeksi, jota toteuttaa riippumaton keskuspankki. Finanssipolitiikkaan puolestaan kohdistuu vahva demokraattisen legitimiteetin vaatimus, jonka Maastrichtin sopimuksen yhteydessä ajateltiin toteutuvan vain jäsenvaltioiden suvereniteettina finanssipolitiikassa ja tämän vastapainona jäsenvaltioiden finanssipoliittisena vastuuna, johon liittyi ”no bailout” -klausuuli. EKP:n riippumattomuus on kuitenkin kyseenalaistunut ja jäsenvaltioiden taloudellisen vastuun periaatteesta on tingitty, totesi Tuori. Myös sekä apua saavien että antavien jäsenvaltioiden finanssipoliittinen suvereenisuus on kaventunut. Tällä on Tuorin mukaan suoria seurausvaikutuksia demokratiakysymyksiin, finanssipolitiikan demokraattisen legitimiteetin heikentyessä kun kansallinen päätösvalta kaventuu.

Tähän demokratiavajeen ongelmaan on eurooppalaisessa keskustelussa esitetty Tuorin mukaan kahdenlaisia vastauksia: Ensimmäisessä vastauksessa ongelma ratkeaa sillä tavalla, että määritellään finanssipolitiikan luonne uudelleen, epäpoliittiseksi politiikan lohkoksi johon ei kohdistu demokraattisen legitimiteetin vaatimuksia. Tätä vaihtoehtoa Tuori pitää problemaattisena. Toinen mahdollisuus on Tuorin mukaan ottaa vakavasti EU:n demokratiavaje ja ottaa askel demokraattisen federalismin suuntaan. Tuori kuitenkin toteaa, että viime vuosien kehitys ei ole kulkenut demokraattisen liittovaltiollistumisen suuntaan, vaan hän näkee viime vuosien kehityksen eräänlaisena hallitustenvälisen yhteistyön uudelleennousuna.

Tuori kysyi puheenvuoronsa päätteeksi, miten tulisi edetä demokraattisen liittovaltion suuntaan Euroopan tasolla? Hän totesi tällä tiellä olevan monia esteitä. Ensimmäinen este on poliittinen, on epätodennäköistä että kaikkien jäsenmaiden kesken päästäisiin yhteisymmärrykseen perustamissopimusten muuttamisesta demokraattisen federalismin suuntaan. Vakavasti pitäisi Tuorin mukaan ottaa myös Euroopan sosiaaliset ja kulttuurilliset esteet, hänen mukaansa ei voida puhua eurooppalaisesta demokratiasta ennen kuin on syntynyt eurooppalainen kansalaisyhteiskunta, eurooppalainen identiteetti ja kansalaiset todella kokevat Euroopan asiat yhteisiksi asioiksi. Kriisillä onkin Tuorin mukaan ollut yksi positiivinenkin seuraus: Euroopassa on käyty todellista keskustelua yhteisistä asioista, ja ehkä on koettu eurooppalaiset asiat yhteisiksi asioiksi. Tuori totesikin lopuksi että kriisi voi olla alku eurooppalaisen identiteetin ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan syntymiselle.