Turun Sanomat
Raimo Väyrynen

Karzain epätoivoinen hallitus jopa valmis ryhtymään Talibanin kanssa neuvotteluihin

Lievät toiveet Talibanin kukistamisesta Afganistanissa ovat
kääntyneet yhä syvemmäksi pessimismiksi. Yhdysvaltojen
tiedustelutoimistot toteavat yhteisessä arviossaan, että tilanne
Afganistanissa on ”laskevassa kierteessä” ja esikuntapäällikköjen
neuvoston puheenjohtaja, kenraali Mike Mullen ennustaa edessä olevan ”tiukan vuoden”.

Nämä arviot ovat optimistisimmasta päästä. Afganistanissa olevien brittijoukkojen komentaja Mark Charleton-Smith
on todennut yksiselitteisesti, että kriisiin ei ole sotilaallista
ratkaisua – ja britit kyllä tietävät omasta koloniaalihistoriastaan
kuinka vaikea pala Afganistan on. Jos sotilaallista ratkaisua ei ole,
niin silloin pälkähästä pitäisi päästä poliittisilla keinoilla.

Taliban on pian Kabulin porteilla

Kuinka
tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Syitä on lukuisia. Amerikkalaiset
aloittivat oman sotilaallisen operaationsa vuonna 2003 tavoitteena
tuhota lopullisesti al-Qaida ja heikkouden tilassa olleet talibanit.
Tähän uskottiin riittävän ilmavoimien ja erikoisjoukkojen ylivoima ja
tiivis yhteistyö niiden välillä.

Kapinallisten kyky käyttää
hyväkseen vuoristoista maastoa sekä Afganistanin ja Pakistanin
raja-alueen tarjoamaa poliittista suojaa ovat kuitenkin tehneet tästä
tavoitteesta toiveajattelua. Pikemminkin Taliban on kyennyt
kasvattamaan sotilaallista voimaansa ja on pian Kabulin porteilla.

Alun
perin Yhdysvallat lähetti Afganistaniin liian vähän joukkoja. Nyt niitä
on maassa 33 000 eli noin neljäsosa Irakissa olevien joukkojen
lukumäärästä. Irakin operaatio on itse asiassa syönyt menestymisen
mahdollisuuksia Afganistanissa, jossa Nato aloitti oman operaationsa
vuonna 2006.

Kovimmat taistelut käydään maan eteläosassa, missä
varsinkin kanadalaiset ja hollantilaiset joukot ovat menettäneet
yhteensä noin 200 sotilasta. Itse asiassa Afganistanissa on viimeisen
puolen vuoden aikana kaatunut ulkomaisia sotilaita enemmän kuin
Irakissa (200 vs.140 kaatunutta).

Naton sisällä on herättänyt
tuntuvaa närää se, että varsinkaan Saksa ei ole ollut valmis
lähettämään joukkojaan taistelemaan etelään, vaan pitää heidät
suhteellisen rauhallisessa pohjoisosassa, missä myös 100 suomalaista ja
200 ruotsalaista toimivat. Tämän vuoksi Saksan juuri lupaamat 1 000
lisäsotilasta ei muuta kokonaiskuvaa. Kanada ja Hollanti ovat
ilmoittaneet vetävänsä joukkonsa pois Afganistanista parin vuoden
sisällä.

Yhdysvallat kokeilee uutta toimintatapaa

Kun
Afganistanissa on liian vähän kansainvälisiä joukkoja, kaikkiaan noin
70 000, ja kun al-Qaidan tuhoaminen oli amerikkalaisille pitkään
tärkeämpi tavoite kuin maan ongelmien ratkaiseminen, niin käytetyt
sotilaalliset keinot ovat olleet kovin yksipuolisia.

Teknologian
avulla on kyetty paljastamaan vastustajien liikkeitä ja heidän
tuhoamiseensa on pyritty massiivisilla ilmaiskuilla, jotka tuottavat
vähän omia uhreja. Tämän epäsymmetrisen sodankäynnin ongelmana ovat
kuitenkin olleet ilmaiskujen lukuisat siviiliuhrit. Ne ovat kääntäneet
niitäkin afgaaneja, jotka eivät ole millään tavalla talibanien ystäviä,
amerikkalaisia mutta myös muita ulkomaisia joukkoja vastaan.

Nyt
amerikkalaiset ovat alkaneet muuttaa toimintatapaansa Irakissa
saamiensa oppien pohjalta. Muutoksen moottorina on ollut aikaisemmin
Irakin joukkoja ja nyt Yhdysvaltojen keskuskomentoa (Central Command)
johtava kenraali David Petraeus. Hänen johdollaan
Yhdysvalloille kehitettiin vuonna 2006 uusi sissien vastaisen
sodankäynnin strategia, jossa painotettiin aikaisempaa enemmän
kansalaisyhteiskunnan voittamista omalle puolelle kuin pelkkää
vastustajien tuhoamista. Afganistanissa nämä molemmat tavoitteet ovat
epäonnistuneet.

Suuri unikkosato vahvistaa Talibania

Talibanin vastaista taistelua ei ole helpottanut maata johtavan länsimielisen Hamid Karzain hallituksen heikkous. Karzai itse tulee maan suurimmasta heimosta, pashtuista, mutta hänen asemansa on silti epävakaa.

Afganistanin
on tyypillinen heimo- ja klaaniyhteiskunta, jossa jokaisella ryhmällä
klaanilla on omat sotapäällikkönsä ja asevoimansa. Kun hallitus kootaan
tällaisista päälliköistä ja kun korruptio rehottaa sekä heidän että
virkamiesten keskuudessa, niin harjoitettu politiikka ei ole voi olla
kovin tehokasta ja johdonmukaista.

Talibanin asemaa on
vahvistanut myös ennätyssuuri unikkosato, josta valmistetaan tuntuva
osa maailmanmarkkinoille tulevasta heroiinista. Talibanin huumekaupasta
saamat vuositulot arvioidaan 100 miljoonaksi dollariksi.

Viime
aikoina Nato-joukot ovat saaneet valtuuksia tuhota huumeviljelmiä,
joskin päätökset tällaisista operaatioista on tehtävä kansallisella
tasolla. Kun Afganistanin hallitus ja poliisivoimat ovat
korruptoituneita ja kyvyttömiä estämään huumekauppaa, niin
yksittäisillä tuhoamisoperaatioilla tuskin on kovin paljon merkitystä.

Länsivaltojen
yhtenä keskeisenä tavoitteena on ollut uudistaa Afganistanin armeijaa
ja poliisivoimia ja siirtää vastuuta maan turvallisuudesta enemmän
niiden harteille.

Nyt maassa on 80 000 sotilaan oma armeija,
mutta tämä on liian vähän, jotta se voisi toimia yksin talibaneja
vastaan. Arvioidaan, että joukkojen määrä tulisi nostaa 120 000
sotilaaseen ja niiden taistelukykyä ja moraalia tulisi olennaisesti
kohentaa, mikäli sen halutaan muodostavan riittävän vastavoiman
Talibanille.

Karzain hallituksen tilanne alkaa olla niin
epätoivoinen, että se on valmis ryhtymään Talibanin kanssa poliittisiin
neuvotteluihin, joihin toivotaan Saudi-Arabiaa välittäjäksi.

On
kuitenkin vaikea uskoa kestävän ja tasapuolisen rauhansopimuksen olevan
mahdollinen, sillä siksi absoluuttisia ovat talibanien tavoitteet. Joka
tapauksessa lännessä paljon korostetut humanitaariset tavoitteet –
kuten naisten oikeudet ja tyttöjen mahdollisuus koulutukseen –
joutaisivat poliittiseen romukoppaan.

Irakin kokemuksesta voisi saada oppia

Hieman
paradoksaalisesti amerikkalaiset voisivat ottaa mallia kokemuksistaan
Irakissa. Siellä amerikkalaisten joukkojen lisääminen auttoi
rauhoittamaan maata, mutta vielä olennaisempia olivat ne liitot, joita
Irakin shiia-painotteinen hallitus ja amerikkalaiset solmivat eri
sunni-lahkojen kanssa.

Näin saatiin Irakin armeijaa vahvistettua
ja syötyä väkivaltaa kannattavien ryhmien kannatuspohjaa. Paikkansa
piti vanha väite, että ”ellet voi voittaa heitä, niin liity heihin”.

Afganistanissa
tämä merkitsisi hallituksen taktista liittoutumapolitiikkaa talibeihin
vieroksuvasti suhtautumien heimojen kanssa ja siten talibanien
eristämistä heidän voimakkaimmille kannatusalueilleen.

Näin
alueita voitaisiin yksi toisensa jälkeen tehdä entistä
turvallisemmiksi, mitä tavalliset afgaanit erityisesti haluavat. Ilman
paikallista turvallisuutta ei ole myöskään edellytyksiä taloudelliselle
ja sosiaaliselle kehitykselle.

Afganistanin kriisi tulee saamaan omat mausteensa Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Molemmat pääehdokkaat, John McCain ja Barack Obama, ovat ilmoittaneet haluavansa lisätä amerikkalaisjoukkojen määrää Talibanin kukistamiseksi.

Obamalla
tämä sitoumus liittyy McCainia selvemmin Irakin sodan vastaiseen
kritiikkiin sekä Afganistanin ja Pakistanin poliittisen ja
sotilaallisen merkityksen korostamiseen. Presidentti George W. Bushin hallinnon tapa käydä terrorismin vastaista sotaa on vienyt umpikujaan ja siksi tarvitaan uutta otetta.