Arctic Sea -aluksen kaappaukseen liittyy monia mysteereitä, joista osa jäänee joka tapauksessa hämärän peittoon. Tämä johtuu osaksi Venäjän poikkeuksellisen voimakkaasta intressistä asiaan. Kyse saattaa olla aluksen tulenarasta lastista ja tällä en tarkoita puutavaran palo-ominaisuuksia. Julkisuudessa on spekuloitu huumeilla, timanteilla, aseilla ja radioaktiivisilla aineilla.
Näihin arvailuihin on päädytty siksi, että puutavaralastissa olevan rahtilaivan kaappaaminen ja lunnaiden vaatiminen siitä ei ole merirosvoilun kaikkein todennäköisin muoto. Epäilyksiä on voimistanut Arctic Sean lähtö matkalleen Kaliningradista, joka on Venäjän omistamat suikale maata Liettuan ja Puolan välissä. Alue on tunnetusti paitsi sotilaallisesti merkittävä, niin myös järjestäytyneen rikollisuuden toimintapiste.
Tätä nykyä Arctic Sean nimellä kulkeneen laivan – sillä on aikaisemmin ollut muitakin nimiä – omistus- ja hallintasuhteet ovat monimutkaiset, kuten nykyisin kaupallisessa merenkulussa yleensäkin. Laivan omistaa suomalainen Solchart Management, jonka taustalla on Suomessa asuvia venäläisiä liikemiehiä, mutta laiva purjehtii Maltan lipun alla. Siinä oli 15-henkinen venäläismiehistö. Kaappaus tapahtui puolestaan Ruotsin aluevesillä ja Euroopan komissiokin sekaantui myös asiaan.
Kaikesta päätelleen kaappauksen taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta. Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan kaappaajat olivat Viron venäläisiä ja latvialaisia, jotka saattavat kuulua maan venäläiseen väestöön. Kaappaajien tarkkaa kansallisuutta ei ole aivan helppo selvittää. Joka tapauksessa kansalaisuus vaikuttaa kaappauksen jatkoselvittelyyn ja erityisesti siihen, missä maassa oikeutta tullaan käymään. Vaikka koko draamassa venäläistekijä on vahva, niin silti ei pidä syyllistää kaikkia mukaan joutuneita venäläisiä.
Kaappauksella on vaikutuksia myös valtioiden ulkopolitiikkaan ja niiden välisiin suhteisiin. Joissakin kommenteissa epäillään kyseessä olleen jonkin valtion erikoisjoukkojen operaatio, mutta tälle väitteelle ei ainakaan toistaiseksi ole todisteita. Olennaisempaa tässä on Venäjän hallituksen laajamittainen ja nopea toiminta Arctic Sean löytämiseksi ja miehistön pelastamiseksi. Huomiota herättää myös se, kuinka visusti ja nopeasti miehistö palautettiin Venäjälle, jonne myös kaappaajat epäilemättä päätyvät.
Tämä kaikki viittaa siihen, että Moskova haluaa valvoa kaiken relevantin tiedon jakamista tiedostusvälineille ja myös muiden maiden viranomaisille. Epäilevä mieli näkee tässä pyrkimystä salata joitakin kaappauksen todellisia piirteitä.
Oli niin tai näin, niin on selvää, että Venäjän toiminta kriisissä liittyy sen yleiseen ulkopolitiikkaan. Moskova on jo useita vuosia toistanut, että se katsoo oikeudekseen suojella ulkomailla asuvien kansalaistensa oikeuksia. Tämä on saanut varsinkin Viron ja Latvian huolestumaan, koska molemmissa on suuri venäläisvähemmistö, joissa osa on edelleen Venäjän kansalaisia.
Nyt Venäjän duumassa on esillä uusi laki, joka oikeuttaa maan asevoimat käyttämään myös ulkomailla sotilaallista voimaa venäläisten hengen ja oikeuksien turvaamiseksi. Tätä oppia on jo toteutettu Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, jotka Venäjä on ottanut Georgialta valvontaansa ja myös tunnustanut ne diplomaattisesti. Taustalla on Moskovan halu osoittaa kykynsä palata kansainväliseksi voimatekijäksi sekä suojella etupiiriään lännen laajenemisaikeita vastaan.
Arctin Sean etsiminen ja valtaaminen sopii hyvin tähän laajempaan kuvaan. Moskovan johto voi nyt kertoa uskottavasti kotimaassa, että se ei jätä kansalaisiaan pulaan, vaan hakee heidät vaikka maapallon ääristä. Tällaiselle toiminnalle voidaan kehittää humanitaarisia selityksiä, mutta toisaalta kyseessä on voimapolitiikka, jolla on huolestuttavia piirteitä kansainvälisen oikeuden ja poliittisen vakauden kannalta. Moskovassa aikanaan pidettävässä oikeudenkäynnissä poliittiset tekijät tulevat olemaan korostetusti esillä.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.