Demokratia voitti nimityskuviossa

Euroopan parlamentin ryhmäjako on kirkastunut, ja vaalien poliittiset seuraukset alkavat näkyä. Uuden parlamenttikauden aluksi ne ovat kaikkein selkeimmin heijastuneet keskusteluun komission puheenjohtajan valinnasta.
Portugalilainen José Manuel Barroso, nykyinen viranhaltija, on EU:n jäsenmaiden ainoa ehdokas seuraavan komission puheenjohtajaksi. Hänen uudelleenvalintansa on riippuvainen enää Euroopan parlamentin tuesta.
Barrosoa tukeva keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue EPP on europarlamentin suurin puolue. Se ei kuitenkaan yksin voi päättää Barroson valinnasta vaan tarvitsee tuekseen muita ryhmiä. Nämä ovat osoittautuneet jääräpäisiksi vaatiessaan Barrosolta selkeää ohjelmaa, johon pitäisi sisällyttää niin sosialistien kuin liberaalienkin prioriteetteja.
Kesäkuuksi suunniteltu äänestys Barroson valinnasta on siirretty syyskuuhun hänen ohjelmaansa odoteltaessa.
Arvostelijat pitävät europarlamentin aikailua vastuuttomana pullisteluna aikana, jolloin EU tarvitsisi vakaata johtajuutta talous- ja ilmastokriisin takia. Heidän mielestään epävarmuus Barroson mandaatin jatkumisesta heikentää komission toimintaedellytyksiä kriittisenä hetkenä.
Asiaa on kuitenkin mahdollista tarkastella myös toisesta näkökulmasta: demokratian kannalta. Europarlamentissa ovat edustettuina myös eri maiden kansalliset oppositiot, jotka eivät ole saaneet edustajiaan kansallisen vallan kahvaan. Tämä moninaisuus osin rampauttaa päätöksentekoa ja pakottaa kompromisseihin mutta varmistaa samalla sen, että yhteiskunnan koko kirjoa kuullaan EU-tason päätöksenteossa.
Komission – unionin toimeenpanevan elimen – nimittävät jäsenvaltiot, mutta sekä sen puheenjohtajan että komission kokonaisuudessaan tulee nauttia parlamentin luottamusta. Demokratian kannalta olisi arveluttavaa, jos yksin jäsenvaltioiden siunaus riittäisi komission puheenjohtajuuteen.
Vaikka on vain tervettä skeptisyyttä olettaa, että Barroson nimitystä viivyttävät poliittiset ryhmät tavoittelevat toiminnallaan omaa hyötyä ja asemansa pönkittämistä, olisi vielä kyseenalaisempaa, mikäli ainoa suorilla vaaleilla valittu EU:n päätöksentekoelin toimisi pelkkänä kumileimasimena.
Puhdas kompromissihakuisuus soveltuu valtioiden väliseen yhteistyöhön. Valtioiden kansallinen politiikka tuottaa kuitenkin voittajien lisäksi häviäjiä, ja EU:n integraatio on edennyt tasolle, joka vaatii tervettä vaihtoehtojen vastakkainasettelua myös ylikansallisella areenalla.
Uuden parlamentin kokoonpano antaa tähän hyvät edellytykset. Esimerkiksi liittovaltiosuuntausta vastustavat voimat ovat ryhmittyneet entistä selkeämmin omiksi ryhmikseen. Tämä pakottaa sekä ne että yhdentymiseen myönteisesti suhtautuvat ryhmät perustelemaan kantojaan ja tarjoamaan konkreettisia esityksiä tähänastisen sisällöttömän nokittelun sekä toisaalta yksioikoisen konsensuksen sijaan.
Euroopan unioni vaikuttaa parhaiten arvoihin perustuvalla esimerkillään. Juuri tämän takia on ratkaisevan tärkeää, että sitä edustavat laajaa demokraattista luottamusta nauttivat johtajat, vaikka heidän nimityksensä edellyttäisikin vähän politiikkaa.