”Yhteisissä ponnistuksissa ihmisyyden suojelemiseksi voi olla mukana muillakin tavoilla kuin lähtemällä suoraan mukaan sotilaalliseen operaatioon.”
Keskustelu Libyan operaatiosta velloo Suomessa. Kannanottoja siitä, mitä Suomen olisi pitänyt tehdä ja miten reagoida Libya-operaatioon, sinkoilee eri puolita. Pidättyväisen linjan kriitikot näkevät, että kansainvälisen maineen ja profiloitumisen vuoksi olisi pitänyt lähettää edes muutama hävittäjä Libyan ilmatilaan, koska ”kaikki muutkin” tekivät niin. Tuntuu, että argumentiksi on noussut se, että kun näin ei ole tehty (pyynnönkin puuttuessa), olemme jääneet kansainvälisessä kultapossukerhossa seinäruusun osaan.
Libyan tilanne on hyvin epäselvä. On hankalaa muodostaa kuvaa siitä, mikä tilanne maassa on. Ja rehellisyyden nimissä, kellään ei voi olla yksinkertaista vastausta siihen, miten tilanteessa pitäisi moraalisesti toimia.
Ilmaiskujenkin jälkeen tilanne on saavuttanut sisällissodan mittakaavat, eikä voida taata, että liittouman tehtäväksi muodostuisi vain lyhytaikainen taustatuen antaminen ilmasta käsin. YK:n päätöslauselmassa (1973/2011) ei suljeta pois maavoimien käyttöä, vaan suojeluvastuun periaatteeseen nojaava teksti toteaa, että siviilejä voidaan suojella ”kaikilla mahdollisilla keinoilla”, maa-alueen miehitys pois lukien.
Mikään ei viittaa siihen, ettei kansainvälisen koalition osallistumisesta Libyan sisällissodan setvimiseen olisi tulossa pitkä ja ettei tilanne saattaisi ajan kuluessa muuttua osallistujamaille moraalisesti hankalasti perusteltavaksi – hieman kuin Afganistanin operaatio on muuttunut.
Nykyisen maailmanpolitiikan henkeen ja muotivirtauksiin kuuluu kiinteästi ihmisoikeuksien ja yksilöiden pelastamisen retoriikka. ”Universaalien humaanien arvojen” suojelusta on tullut keskeinen nykymaailmanpolitiikkaa ja kansainvälistä yhteisöä määrittävä teema, jonka nähdään laajasti oikeuttavan voimankäyttöä, jopa sotia.
Ihmisyyden puolustaminen tuntuu äkkipäätä ongelmattomalta ja vaikuttaa epäpoliittiselta. Viime vuosina nämä hienot arvot on vain liian usein valjastettu hankalien sotilasoperaatioiden vetojuhdiksi, eikä näissä operaatioissa olla ihmisoikeusloukkauksilta ja siviilien kuolemiltakaan vältytty. Aikamme globaalin voimapolitiikan henki manifestoituu näyttävästi nyt, kun suojeluvastuun periaatetta ensi kertaa käytetään Libyassa.
Ihmisoikeuksien kietoutuminen sotaan ja humanitaarisen retoriikan käyttäminen perusteltaessa sotilaallisia operaatioita voivat olla vaarallisia trendejä, jollei niihin kiinnitetä kriittistä huomiota. Ne saattavat jopa paradoksaalisesti johtaa ihmisarvon politisoitumiseen ja pelottavaan, dystopiseen eli ahdistavaan tai pelottavaan tulevaisuuteen. Suojeluvastuu osana ihmisoikeuspolitiikkatrendiä on kunnioitettava, mutta hyvin hankala väline. Sillä mikään ei suojele suojeluvastuuta politiikalta ja valikoivalta käytöltä.
YK koostuu valtioista, ja valtioilla on aina poliittisia, strategisia motiiveja, joiden mukaan niiden kiinnostus puuttua valikoituu.
Norsunluurannikon tilanne ei ole herättänyt keskustelua siitä, pitäisikö alueen kansalaisia suojella valtaapitävien väkivallalta. Eikä Gazan ylle ole koskaan suunniteltu lentokieltoaluetta. Päätökset puuttua joidenkin kärsimykseen ja jättää toisten kärsimys huomioitta ovat aina poliittisia.
Olisikin viisasta irrottautua sen pohtimisesta, putoaako Suomi maailmanpolitiikan nykytrendien kelkasta Libya-kantansa vuoksi. Maailmanpolitiikan rakenteiden ja moraalisten suuntaviivojen pohtimisen rinnalla Suomen profiloitumisessa vellova ajattelu ja hävittäjähaikailu on ärsyttävä, yksisilmäinen sivupolku.
Järkevämpää olisi siirtää ajatukset kehitteillä oleviin uusiin rakenteisiin, joiden merkitys on imagopolitiikan pohtimista tärkeämpää. Yhteisissä ponnistuksissa ihmisyyden suojelemiseksi voi olla mukana muillakin tavoilla kuin lähtemällä suoraan mukaan sotilaalliseen operaatioon.
Suomen vahvuus on todellisessa aseettomassa humanitaarisessa työssä ja rauhanvälittämisessä. Voi olla, että huolta herättänyt Suomen ”imagokin” pysyy lopulta kestävänä ja kunnioitettavana, jos ei kiireellä lähdetä lennättämään hävittäjiä Afrikan taivaalle – ainakaan sillä ”kun kaikki muutkin pojat jo ovat siellä” -perusteella.