Europarlamenttivaalit on käyty, häviäjät kokoontuneet kriisipalavereihinsa siinä missä voittajat korkanneet kuohuvansa, ja nyt puolueet ovat järjestäytymässä heinäkuun 15. päivä työnsä aloittavaan uuteen parlamenttiin. Kansallismielisyys ja suoranainen populismi näyttelivät vaaleissa ensimmäistä kertaa todellisia rooleja, joskin oikeisto oli samalla ideologisesti hajanaisempi kuin koskaan ennen.
Keskusta-oikeisto vahvisti vaalivoittajana asemiaan parlamentissa ja konservatiiviryhmä EPP:stä on näin ollen tulossa sen suurin ryhmä. Muuten järjestäytyminen näyttää käänteitä täynnä olevalta prosessilta, eikä istumapaikka tunnu kaiken kaikkiaan löytyvän helposti. Poliittista kotiaan Euroopan parlamentissa etsiskelee vielä useita tulevia euroedustajia, heidän joukossaan suomalaiset Timo Soini ja Sari Essayah.
Myös keskustan Hannu Takkula on ollut epävarma poliittista sijoittumistaan koskevasta tahtotilastaan. Takkula ehti jo ilmoittaa päätöksestään jättää liberaalidemokraattien ryhmä ja liittyä uuteen brittikonservatiivien perustamaan euroskeptiseen reformipuolueeseen. Huolimatta siitä, tuliko Takkulan loikkaan u-käännös jo ilmatilassa tai joutuiko hän tekemään sen puhtaasti keskustapuolueen sisäpoliittisista syistä, suunta sinne kuitenkin oli ja ryhmä olisi eittämättä häntä poliittisesti viehättänyt.
Vaikka oikeistopopulismin eräänlainen lippulaiva, Irlannin Libertasliike, ei pärjännyt tytärpuolueineen vaaleissa yhtä hyvin kuin alun perin sekä pelättiin että ennustettiin, EU-skeptisismi voi joka tapauksessa paksusti eurovaalikampanjan aikana ja monet sen äänitorvista menivät odotetusti läpi. Se tarkoittaa sitä, että Euroopan poliittisella kentällä paikkansa vakiinnuttanut EU-vastaisuus on kanavoitava johonkin myös parlamentissa ja se tekee oikeistopuolueiden ryhmänmuodostuksesta ja edessä olevasta viisivuotiskaudesta entistä mielenkiintoisempaa.
Ison-Britannian konservatiivit erosivat EPP-puolueesta ja ovat nyt perustamassa parlamenttiin kokonaan uutta ryhmää, jonka nimeksi on ilmoitettu Euroopan konservatiivien ja uudistusmielisten ryhmä (ECRG). Se on tällä hetkellä varsin heterogeeninen, eikä sen jäsenille tuntuisi olevan muita yhteisiä nimittäjiä kuin vahva euroskeptisyys, federalismin vastustaminen ja etninen nationalismi. Lisäksi ryhmään ehdolla olevien jäsenten aatetaustoissa ovat edustettuina niinkin kirjava joukko ideologioita kuin äärivanhoillisuus, paternalismi, protektionismi, sovinismi, ilmastonmuutosateismi, fundamentalismi lain ja järjestyksen tulkinnassa, homo- ja muukalaisfobia, aborttikielteisyys sekä useat eri uskonnot.
Uuden ryhmän heikkoutena onkin liian suuri sirpaleisuus jo ennen lopullista muodostumistaan. Europarlamentin puolueryhmittymät eivät ole tähänkään asti vastanneet täysin – tai edes tyydyttävästi – kansallisten poliittisten puolueiden profiileja ja juuri siksi monen on ollut vaikea löytää identiteettiään mistään EU-parlamentin ryhmästä. Uuden ryhmän perustaminen parlamenttiin vaatii vähintään 25 jäsentä seitsemästä eri maasta, joskaan tämä ei liene vaikeaa nyt perusteilla olevalle konservatiivipuolueelle. Ison-Britannian lisäksi halukkuutensa jäsenyyteen on toistaiseksi ilmoittanut useita edustajia ainakin Puolasta, Tsekistä, Latviasta, Unkarista, Belgiasta ja Hollannista.
Huolimatta oikeistopopulismin uudesta noususta, EU-skeptikot ja integraatiovastaiset puolueet eivät pystyneet kanavoimaan viestiään ääniksi parlamenttivaaleissa niin laajasti kuin alun perin oli tarkoitus. Lisääntynyt euroskeptisismi on kuitenkin otettava vakavasti, varsinaisesta populismista nyt puhumattakaan.
Suomessa 162 930 äänestäjää antoi perussuomalaisten puolueelle mandaatin
laittaa EU-asiat järjestykseen, eikä 130 715 heistä nähnyt minkäänlaista ongelmaa kyseistä puoluetta edustavan ehdokkaansa uhkauksessa palata euroareenoilta takaisin Suomeen viimeistään vuoden 2011 eduskuntavaaleihin mennessä. Kun tämän lisäksi 6 673 suomalaista katsoi, että relevantti määrä 200 metrin sekauinnin MM-mitaleita osoittaa henkilön pätevyyttä toimia vakavasti otettavana EU-lainsäätäjänä ja 71517 ortodoksipappiuden antavan tarvittavaa kompetenssia osallistua globaalin finanssikriisin ratkaisemiseen ja hoitoon, kannattaisi vaalituloksesta yrittää ottaa kaikki mahdollinen oppi irti.
Euroopan unioni on vaikeasti ymmärrettävä, muttei sitä tehdä yhtään ymmärrettävämmäksi populistien harjoittamalla ”vähemmän mutta parempaa EU:ta” -tyyppisillä hokemilla. Voimmeko olettaa, että nelisen miljoonaa äänestysikäistä suomalaista osaa luotettavasti arvioida tuottaako esimerkiksi määräenemmistöpäätöksenteon lisääminen ministerineuvoston ympäristöpoliittisessa päätöksenteossa, Lissabonin sopimuksen toimielinjärjestelmää koskeva artikla numero 226 tai ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan uusi korkean edustajan virka enemmän, vähemmän, parempaa vai huonompaa EU:ta? Emme voi. Edes unionia työkseen analysoivalla EU-tutkijalla ei ole niihin välttämättä – ja valitettavasti – suoria saati yksiselitteisiä vastauksia.
Sen sijaan voimme olettaa, että valtaosa äänestäjistä antaa äänensä varsin mielellään sellaiselle, joka ikään kuin täsmähoitaa turhautumista tavaamalla näitä vaikeaselkoisia kokonaisuuksia mahdollisimman kansantajuisesti. Juuri siksi tuntuukin moraalisesti kyseenalaiselta, että yliyksinkertaistamalla ja kansalaisten pelkoja hyödyntämällä kiedotaan propagandan keskiöön käytännössä kaikki talouskriisin kourissa painiskelevaa suomalaista oletettavasti huolestuttavat asiakokonaisuudet maahanmuutosta työllisyyteen ja tarjotaan ratkaisumalleiksi varsin vaivattomilta kuulostavia toimenpiteitä, kuten nyt käydyissä eurovaaleissa tehtiin.
Lähitulevaisuutta ajatellen mielenkiinto kohdistuu lähinnä kahteen vielä toistaiseksi tuntemattomaan kehityskulkuun. Ensinnäkin siihen, kuinka yhtenäisesti oikeisto pystyy vaikutusvaltansa maksimoidakseen parlamentissa käyttäytymään ja minkälaisia kavereita populisti sieltä itselleen löytää.
Toinen kysymysrypäs on se, kantaako perussuomalaisten nyt hankkima noste kansallisella tasolla seuraaviin eduskuntavaaleihin asti, missä määrin heidän onnistuu viedä kannattajakuntaa muilta puolueilta tai kuinka informatiivisia vaalilauseita itse kampanjaan sisällytetään. ”Vähemmän maailmaa – enemmän Suomea”?
Tiia Lehtonen
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija.