EU:n nimitykset ovat puhdasta politiikkaa
Kaleva

Poliittisten päätösten ennakointi on vaikea laji, jossa helposti epäonnistuu. Yhdysvaltojen edustajainhuoneen pitkäaikainen puhemies Tip O´Neall tapasi sanoa, että viikko politiikassa on pitkä aika. Ensi viikon aikana ratkaistaan hyvin todennäköisesti yksi Euroopan unionin avainviroista, huippukokouksen eli Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan paikka.

Tämä niin sanotun presidentin tehtävän täyttö on tullut mahdolliseksi, kun Tshekin tasavallan presidentti vahvisti viimeisenä maana Lissabonin sopimuksen, joka muodollisesti astuu voimaan joulukuun alussa.

Viime kuukausina on käyty vilkasta kansainvälistä ja kansallista keskustelua huippuvirkoihin istutettavista henkilöistä. Presidentin lisäksi täyttämättä on vielä ulkoasiain korkean edustajan eli niin sanotun ulkoministerin tehtävä. Tämän tehtävän luonne on määritelty presidenttiä selkeämmin Lissabonin sopimuksessa.

Unionin puheenjohtajan tehtävän luonne määrittyy enemmän käytännön kautta. Tällä hetkellä ajattelu kulkee suhteellisen matalan profiilin suuntaan, jolloin presidentin tehtävänä olisi ensisijaisesti huippukokousten valmistelu ja johtaminen sekä tarpeellisten kompromissien junailu.

Korkea edustaja johtaa unionin ulkoministerikokouksia, rakentaa sille oman ulkoasiainhallinnon ja toimii myös komission varapuheenjohtajana. Tehtävä on vaativa, mutta siihen sisältyy myös valtaa ja käytettäviä taloudellisia ja henkilöresursseja. Komission jäsenenä ulkoministerin nimitys vaatii Euroopan parlamentin hyväksynnän, kun taas presidentin valinta on pelkästään hallitusten välinen asia. Käytännössä näiden kahden paikan täyttäminen tietenkin koplataan yhteen.

Ruotsi valmistelee ensi viikolla pidettävää epävirallista huippukokousta, jossa tarkoituksena on löytää sopiva henkilö unionin puheenjohtajaksi ja samalla asiallisesti ottaen sopia myös korkeasta edustajasta. Pitkään keskusteluissa pyörivät mukana sellaiset vakavasti otettavat nimet jommalle kummalle näistä paikoista kuin Tony Blair, Paavo Lipponen ja Olli Rehn. Suomessa tässä keskustelussa metsä hieman katosi puilta.

Meillä on jäänyt huomaamatta, että Euroopan unionin nimityksissä puolueryhmien rooli on entistä keskeisempi. Tämä on ollut asianlaita jo pitkään europarlamentissa, mutta sama kehitys on nähtävissä yleisemminkin. Jokaisella keskeisellä eurooppalaisella poliittisella ryhmällä on tässä nimitysruletissa omat neuvotteluryhmänsä, jotka edustavat sekä vallassa olevia oman puolueen hallitusjohtajia että sen europarlamenttiryhmää. Niinpä Matti Vanhanen on vetänyt liberaalien neuvotteluryhmää.

Komission puheenjohtajaksi on valittu konservatiivien Jóse Manuel Barroso. On selvää, että sosialisteille parlamentin toiseksi suurimpana puolueena kuuluu yksi johtopaikoista. Epäselvää on ollut se, onko liberaaliryhmä oikeutettu yhteen paikkaan. Olli Rehnin ehdokkuus ulkoministerin tehtävään on perustunut siihen olettamukseen, että se saa yhden jaossa olevista paikoista. Hänen puolestaan on puhunut myös hyvä onnistuminen laajentumiskomissaarin tehtävän hoitamisessa.

Konservatiivit ovat kuitenkin päättäneet, että he haluavat myös toisen paikan ja ovat päätyneet presidentin tehtävään. Jos näin käy, niin he ovat eurovaalien tulokseen verrattuna yliedustettuina unionin korkeissa tehtävissä ja liberaalit puolestaan aliedustettuja. Tosin heidän parlamentaarinen voimansa ei aritmeettisesti aivan riitä tavoiteltuun yhteen paikkaan. Sosialistit ovat jo muutaman viime viikon aikana päätyneet siihen, että ensisijaisena tavoitteena on monin tavoin merkittävä korkean edustajan paikka.

Nämä poliittisten ryhmien valinnat ovat kääntäneet henkilövalinnat uudelle kantille. Konservatiivit ovat alkaneet katsastaa rivejään uuden presidentin löytämiseksi. Unionin johtavien jäsenten kesken näyttää vallitsevan käsitys, että tehtävä olisi viisainta antaa pienehkön jäsenmaan edustajalle, koska hän ei luultavasti hyppisi kovin voimallisesti isojen varpaille ja samalla lisäisi unionin koheesiota.

Tällöin katseet ovat suuntautuneet sellaisten pienten ja harmittomien maiden kuten Belgian, Hollannin ja Luxemburgin pääministereihin – Herman van Rompuy, Jan Peter Balkenende ja Jean-Claude Juncker. Mikään ei tietysti estä ajattelemasta, että myös pienen ja harmittoman maan eduskunnan konservatiivinen puhemies voisi nousta ehdokkaana esiin.

Jos korkean edustajan paikka menee sosialisteille, niin kärkiehdokkaana on Englannin nykyinen ulkoministeri David Miliband, joka on hoitanut tehtäväänsä taitavasti ja nuoruuden innolla. Tähän saakka Milibandin on ollut pakko kieltää ehdokkuutensa, koska sen myöntäessään hän olisi kolhinut pahasti puolueensa presidenttiehdokasta, Tony Blairia. Jos tulevassa huippukokouksessa päädytään konservatiiviseen presidenttiin, niin Englannille täytyy antaa takuut siitä, että jäsenhallitukset tukevat Milibandin ehdokkuutta, mikä täytyy kuitenkin vahvistaa vielä europarlamentissa.

Politiikassa ei mikään ole varmaa ennen kuin nuija kopahtaa pöytään. Suurimmat epävarmuustekijät liittyvät poliittisten ryhmien väliseen tasapainoon sekä konsensuksen saavuttamiseen koko 27-jäsenisen unionin mitassa. Jos puolueryhmien suhteet saavat uuden käänteen tai unionissa ei saavuteta yksimielisyyttä nimityksistä, saa poliittinen asetelma uuden ilmeen. Sillä on taas suoria vaikutuksia esillä oleviin henkilöihin. Ainoa toivomme saada suomalainen edustaja korkealle paikalle on nykyisen poliittisen asetelman muutos tai sitten tarkempi syyni käytettävissä olevista konservatiivisista parlamenttien puhemiehistä.