Euroopan unionin käytännön toiminnassa talous
ja politiikka eivät kohtaa toisiaan oikealla tavalla. Yhtenäiset sisämarkkinat
luovat säännöstön, jonka varassa tuotannontekijät liikkuvat suhteellisen vapaasti
koko unionissa. Sen sijaan talouspolitiikan koordinointi on vain osittaista ja
poliittinen päätöksenteko vieläkin hajanaisempaa.
Unioni on valtavien strategisten haasteiden
edessä. Se kärsii yli puolivuosisataisen historiansa pahimmasta taloudellisesta
laskukaudesta. Totta kyllä Euroopan keskuspankki (EKP) ja EU:n komissio ovat
kyenneet tarttumaan kriisiin sangen nopeasti ja saaneet pääomaa liikkeelle
yritystoiminnan ja kulutuksen rahoittamiseksi. Kansalliset elvytyspaketit ovat
lisänneet kysyntää niin, että ensimmäiset heikot toipumisen merkit ovat
nähtävissä. Toistaiseksi kansallista elvytyspolitiikkaa ei ole kuitenkaan
koordinoitu järin tehokkaasti koko unionin tasolla.
Haasteet eivät ole vain taloudellisia, vaan
myös rakenteellisia ja poliittisia. Väestön suhteellinen ikääntyminen on
väistämätön tosiasia, jonka kanssa ei käy helpolla yhteen taantumasta seuraavat
budjettien alijäämät ja julkisen velka-asteen kasvu. Vaihtoehtoina ovat
veroasteen nosto tai julkisten menojen karsinta. Väestön ikääntyminen lisää
maahanmuuton tarvetta, joka liittyy yhteiskunnallisesti arkaan
siirtolaispolitiikkaan.
Kansainvälisesti unionilta odotetaan
yhtenäisyyttä ja toimintakykyä. Siihen kohdistuvat odotukset ovat jonkin verran
lieventyneet verrattuna George W. Bushin kauteen, jolloin eurooppalaisten oli
astuttava amerikkalaisten kriisinhallinnassa jättämiin tyhjiin aukkoihin
Afrikassa ja Lähi-idässä. Barack Obaman kaudella Washington tarjoaa
monenkeskiselle yhteistyölle johtoa, jolloin EU-maiden on harkittava, kuinka pitkälle
ne ovat valmiita tätä johtoa seuraamaan, erityisesti Afganistanissa.
Unionin pitäisi kyetä kokoamaan yhteistä
voimaa kansainvälisen talous- ja finanssijärjestelmän uudistamiseksi, millä
alalla sillä on koko maailman mitassa suhteellisesti eniten voimaa. Kuinka
unioni suhtautuu esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF)
uudistamiseen, mikä merkitsee voimasuhteiden uudelleenjaon vuoksi sen oman
suhteellisen merkityksen laskua? Myönteistä on panna merkille se, että EU on
Ruotsin puheenjohdolla valmistautumassa hyvin syyskuun lopulla Pittsburghissa
pidettävään G20-ryhmän huippukokoukseen. Toistaiseksi on vältytty niiltä
kiistoilta, joita unionin sisällä käytiin valmistauduttaessa huhtikuun alussa
järjestettyyn Lontoon G20-huippukokoukseen.
Kööpenhaminan ilmastokokous on yksi suurimpia
EU:n ja koko maailman haasteita. Tähän saakka unioni on päätynyt kaikkein
edistyksellisimpään ilmasto- ja energiapoliittiseen pakettiin. Tässä suhteessa
se oli välillä jo jäämässä yksin, mutta onneksi Obaman hallinto teki tuntuvan
käännöksen Yhdysvaltojen aikaisempaan politiikkaan. Nyt EU pyrkii
yhteistoimintaan Washingtonin kanssa, jotta niiden rintama loisi riittävästi
painetta uuteen ilmastosopimukseen nihkeästi suhtautuvien Intian, Kiinan ja
Venäjän taivuttamiseksi sopimukseen.
Kuitenkin, jos länsi menee liian pitkälle
yksipuolisissa myönnytyksissään, sen oman teollisuuden kilpailuetu heikkenee ja
se joutuu lisäksi muiden ilmastoratkaisujen maksumieheksi.
EU:n sisäinen hajanaisuus näkyy selvästi
energiapolitiikassa, mistä se joutuu jatkuvasti kärsimään. Itämeren pohjaan
laskettava, Saksan ja Venäjän yhteisille eduille perustuva Nord Stream
-kaasuputki, on nostattanut vastarintaa Puolassa, Ruotsissa ja Baltian maissa.
Etelä- ja Keski-Euroopassa vastakkain ovat venäläistä kaasua kuljettava South
Stream ja Venäjän valvomia alueita kiertävä Nabucco -putki. Italia on lähtenyt
avoimeen yhteistyöhön Venäjän kanssa ja unionin jäsenyyttä odottava Turkki
osallistuu niihin molempiin.
Euroopan unionin yhtenäinen energiapolitiikka
on toteutumaton unelma. Kuitenkin pitäisi päästä tilanteeseen, jossa riippuvuus
alueen ulkopuolisista energialähteistä saadaan laskuun. Samalla vähenisivät
ulkopuolisten toimittajien, erityisesti Venäjän, mahdollisuudet manipuloida eri
valtioiden politiikkaa ja lyödä kiiloja unionin rintamaan. Neuvotteluvoimaa voi
hankkia vain mahdollisimman vahvalla kollektiivisella toiminnalla koko unionin
mitassa.
EU:lta puuttuu strateginen visio ja selkeä
ohjelma sen toteuttamiseksi. Tosin finanssijärjestelmän hallinnassa ja
ilmastopolitiikassa on merkkejä tällaisesta suunnasta. Tosin on epärealistista
ajatella, että 27 maan yhteisö voisi toimia kaikissa asioissa yhtenä
kokonaisuutena. Silti yksittäisten maiden sisäpolitiikka tuo omat mutkansa
matkaan. Aina on jossakin keskeisessä jäsenmaassa vaalit – nyt Saksassa ja
viimeistään ensi keväänä Englannissa – jotka hidastavat yhteistyötä ja
päätöksentekoa.
Erityisen selvästi ongelmat ovat näkyneet
Irlannin kansanäänestyksen päätöksessä hylätä unionin instituutioita tehostava
Lissabonin sopimus. Nyt irlantilaiset äänestävät 2.10. uudelleen siitä. Toivoa
sopii, että tulos on myönteinen ja että myös Tshekin tasavallan itsekeskeinen
presidentti Vaclav Klaus tulee sopimuksen taakse.
Sopimuksessa edellytetyt ”presidentin” ja ”ulkoministerin”
tehtävät – joihin molempiin on tarjolla suomalainen ehdokas – eivät tietenkään
hetkessä lisää unionin koheesiota ja vahvista sen kansainvälistä vaikutusta,
mutta se antaa ainakin nykyistä paremman mahdollisuuden tällaiseen kehitykseen.