Viime aikoina on alkanut näyttää,
että sosialistit saattavat haluta ulkoministerin paikan. Jos näin
sovitaan, niin silloin liberaaliryhmän ja sen mukana Olli Rehnin
mahdollisuudet saada haltuunsa tämä paikka käyvät vähäisiksi, Raimo
Väyrynen kirjoittaa.
Jännitys Euroopassa kasvaa: keitä tullaan valitsemaan Euroopan unionin
uusille, Lissabonin sopimuksen määrittämille johtopaikoille. Koko
sopimusprosessi on kestänyt kohtuuttoman kauan. Pitkän venkoilun
jälkeen Tshekin tasavallan presidentti Vaclav Klaus on lopulta
allekirjoittanut sopimuksen. Tämä on taas saanut brittikonservatiivit
närkästymään, koska toivoivat saavansa Klausista liittolaisen
Lissabonin sopimuksen kaatamisessa.
Viivyttelyn vuoksi äskeinen EU:n huippukokous, Eurooppa-neuvosto, ei
pystynyt etenemään nimityksissä, vaikka epäviralliset keskustelut
jäsenmaiden johtajien välillä olivat ilmeisen tiiviitä. Nyt
puheenjohtajamaa Ruotsi saattaa järjestää jo ensi viikolla ylimääräisen
huippukokouksen, jossa päätetään ainakin niin sanotusta presidentistä.
Jos ajatellaan EU:lla olevan neljä huippuvirkaa, niin niistä kaksi on
täytetty, molemmat konservatiivien edustajalla. Komission
puheenjohtajaksi on toiseksi viisivuotiskaudeksi valittu Jose Manuel
Barroso Portugalista ja Euroopan parlamentin puhemieheksi
puolittaiseksi toimikaudeksi Jerzy Buzek Puolasta. Sopimuksen mukaan
häntä seuraa toisella puolikkaalla sosialistien edustaja.
Lissabonin sopimuksen mukaan unionille valitaan vielä huippukokouksien
puheenjohtaja (ns. presidentti) sekä ulkopolitiikan korkea edustaja
(ns. ulkoministeri). Näistä jälkimmäisen tehtävät on sopimuksessa
määritelty tarkemmin: hän johtaa unionin ulkoministerikokouksia, toimii
komission varapuheenjohtajana sekä vetää myös perusteilla olevaa
yhteistä ulkoasiainhallintoa. Ulkoministerin paikka on poliittisesti
tärkeä ja siinä on käytettävissä myös huomattavia resursseja.
Presidentin asema on suurelta osin hahmottamatta. Keskusteluissa on
noussut esille kaksi päälinjaa. Yhden näkemyksen mukaan hänen pitäisi
olla näkyvä ja maailmalla tunnettu poliitikko, joka kykenee edustamaan
unionia maailman muiden johtajien tasolla. Toinen ja vahvistuva
näkökulma taas vieroksuu tällaista superpresidenttiä ja katsoo
tärkeämmäksi tehtäväksi huippukokouksien valmistelun ja johtamisen sekä
yhteisen linjan löytämisen niissä. Presidentin toimikausi on 2,5 vuotta
ja sitä on mahdollista jatkaa toisella kaudella.
Viime viikkoina ovat Suomessakin käydyssä keskustelussa olleet
etusijalla yksittäisten ehdokkaiden nimet. Tällä lähestymistavalla on
oma media-arvonsa ja lisäksi hallitukset ajavat omia kansallisia
ehdokkaitaan pyrkien varmistamaan heille komissiossa mahdollisimman
painavan salkun. Komission rivijäsenten nimityksessä on Barrossolla
keskeinen rooli ja tämän lisäksi puheenjohtajamaa voi erityisesti
vaikuttaa lopputulokseen.
Presidentin ja ulkoministerin valinnassa kansallisilla hallituksilla,
erityisesti keskeisillä jäsenmailla, on luonnollisesti vaikutusta.
Asiassa tarvitaan Ranskan ja Saksan yksimielisyys. Ei pidä kuitenkaan
unohtaa, että valinnat lähtevät purkautumaan poliittisten ryhmien
preferensseistä ja niiden välisistä sopimuksista. Jos paikat jaetaan
henkilötyövuosien perusteella, niin konservatiiveilla on tähän mennessä
varmistunut 7,5 yksikköä ja sosialisteilla 2,5 yksikköä.
Sosialistit ovat tähän saakka asettaneet etusijalle presidentin
tehtävän, kun taas liberaaliryhmä toivoo saavansa ulkoministerin
paikan. Jos näin tapahtuisi, niin sosialistien mandaatti olisi viisi
yksikköä ja liberaaleilla saman verran. Tämä merkitsisi liberaaleille
yliedustusta verrattuna eurovaalien lopputulokseen. Niissä voittoisat
konservatiivit ovat nyt vaatimassa kolmatta huippupaikkaa itselleen.
Tämä merkitsisi selvää yliedustusta heille.
Komission jäsenet, mukaan lukien ulkoministeri, tarvitsevat
europarlamentin siunauksen. Sen sijaan presidentin valinta on puhtaasti
hallitusten välinen asia. Tällä hetkellä ovat huippupaikoilla
edustettuina pienet ja uudet jäsenmaat. Lisäksi pohjoismaalla,
Tanskalla, on Naton pääsihteerin paikka. Olisi epätavallista, jos
unionin yhdelläkään vahvalla valtiolla ei olisi edustusta sen
huippupaikoilla. Toisaalta ne voivat katsoa parhaaksi ajaa
huippupaikoille itselleen mieluisia pikkuvaltioiden ehdokkaita.
Sosialistit ovat tähän saakka olleet kiinnostuneita lähinnä presidentin
tehtävästä, mihin ovat näkyvimmin olleet ehdolla Tony Blair ja Paavo
Lipponen. He edustavat samalla kahta erilaista lähestymistapaa
presidentin tehtävien määrittelyssä. Oma mielenkiintonsa on sillä, että
varsinkin Financial Times -lehti on asettunut ensisijaisesti
vastustamaan Blairia ja toissijaisesti tukemaan Lipposta. Lehti totesi
äskettäin pääkirjoituksessaan, että Blair ”on väärä mies tähän
tehtävään”.
Financial Times julkaisi 30.10. lisäksi koko sivun artikkelin, jossa
esiteltiin vähemmän myönteisessä sävyssä Blairin kansainvälistä
poliittista ja liiketoimintaa. Hän edustaa ns. kvartettia Lähi-idän
rauhanponnisteluissa ja käyttää niihin noin kolmasosan ajastaan. Tämän
lisäksi hän on mukana hyväntekeväisyystoiminnassa, mutta toimii myös
kahden omistamansa yritysryhmän kautta sekä korkeapalkkaisena
JPMorgan-pankin neuvonantajana. Hän on neuvotellut muun muassa Libyan
hallituksen kanssa.
Lehden mukaan Blairin liiketoimien laadusta ja luonteesta on vaikea
saada tietoa ja tästäkin syystä hänen päälleen kaatuu epäilyksen varjo.
Luonnollisesti Blairia varjostaa myös hänen aktiivinen toimintansa
Irakin-sodan käynnistämisessä, jota monet Euroopassa eivät ole antaneet
hänelle anteeksi. Blairin rasitteeksi on laskettu myös hänen
haluttomuutensa lähentää pitkänä pääministerikautenaan Englantia
Euroopan unioniin.
Lipposella on myös joidenkin silmissä konsulttirasitteita. Toisaalta
Financial Times ja Le Figaro julkaisivat äskettäin näyttävästi hänen
artikkelinsa EU:n kehittämisen suuntaviivoista.
Viime aikoina on alkanut näyttää, että sosialistit saattavat haluta
ulkoministerin paikan. Jos näin sovitaan, niin silloin liberaaliryhmän
ja sen mukana Olli Rehnin mahdollisuudet saada haltuunsa tämä paikka
käyvät vähäisiksi. Tässä ratkaisussa konservatiivit pyrkisivät saamaan
presidentin tehtävän, mikä pudottaisi Blairin, Lipposen ja muut
sosialistiehdokkaat pois laskelmista. Nimityspeli saisi kokonaan uuden
luonteen. Blair on kuitenkin kieltäytynyt poliittisesta kuolemastaan ja
lobbaa ilmeisen ahkerasti keskeisten EU-maiden johtajia.
Uudessa poliittisessa konstellaatiossa ehdokkaina ovat nousseet esille
muun muassa Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker, Hollannin
pääministeri Jan Peter Balkenende ja Belgian pääministeri Herman van
Rompuy. Ainakin Hollannin ja Belgian tapauksessa ehdokkaiden olisi
vaikea irrottautua kotimaan politiikasta.
Jos sosialistit todella hamuavat ulkoministerin paikkaa, niin
näkyvimmin on esillä ollut esillä vastaavaa tehtävää Englannin
hallituksessa hoitava David Miliband (jonka isä oli yksi tunnetuimpia
marxilaisia teoreetikkoja ja jonka veli istuu myös hallituksessa).
Miliband on kuitenkin ollut haluton julistautumaan ehdokkaaksi, koska
se söisi suoraan Blairin mahdollisuuksia. Joissakin yhteyksissä on
heitetty molempien tehtävien kohdalla esiin nyt Maailman
kauppajärjestön (WTO) päällikkönä toimivan Pascal Lamyn nimi. Hän on
entinen EU:n kauppakomissaari.
Tässä ratkaisussa on se valuvika, että yhdelläkään keskeisellä paikalla
ei olisi naista, mikä on omiaan rapauttamaan EU:n mainetta ainakin
tasa-arvoa kannattavissa jäsenmaissa. Tämä ongelma korjaantuisi sillä,
jos konservatiivit ottavat ulkoministerin paikan ja tehtävään valitaan
Ranskan nykyinen talousministeri Christine Lagarde, jolla on vahva
kokemus liikemaailmasta ja Yhdysvalloista, joskaan ei varsinaista
ulkopoliittista kokemusta.
Me suomalaiset olemme poikkeuksellisessa tilanteessa. Eurooppalaisissa
nimityskeskusteluissa on ollut kerrankin sangen vakavasti esillä kaksi
suomalaista poliitikkoa. Eurooppalaisia nimityksiä ei kuitenkaan tehdä
vain ehdokkaiden lahjakkuuden ja kokemuksen perusteella, vaan kyse on
läpeensä poliittisesta prosessista. Nyt tämä prosessi näyttää kulkevan
poispäin Suomesta.