Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen analysoi sanomalehti Kalevan artikkelissaan millainen tie veisi nykyisen EU:n liittovaltioksi.
Liittovaltiomalliseen unioniin siirtymistä on esitetty ratkaisuna Euroopan talouskehitykseen. Millainen polku veisi nykyisen EU:n liittovaltioksi? Millä tavoin liittovaltiosta päätettäisiin ja kuinka todennäköistä olisi, että koko EU seuraisi yhtenäisenä mukana?
Talous- ja rahaliitto oli alun alkaen varsin omintakeinen järjestely käsittäessään yhteisen rahapolitiikan mutta jättäessään talous- ja finanssipolitiikan jäsenmaiden toimivaltaan.
Liittovaltioratkaisun puoltajat katsovat nyt historian osoittaneen, ettei tämä yhtälö toimi.Katsotaan, etteivät unionille luodut mahdollisuudet jäsenmaiden julkisten talouksien ohjaamisessa ja kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamisessa riitä jäsenmaiden talouskehityksen saattamiseksi koko unionin tulevaisuutta ajatellen riittävän yhdenmukaisiin uomiin.
Liittovaltiollisessa unionissa talous- ja finanssipoliittisen suunnittelun ja päätöksenteon painopiste siirtyisi Brysseliin. Unionitasolla sovittaisiin raamit koko alueen julkisille talouksille ohjaamalla niiden rahoitusta eli verotusta ja velanottoa.
Osa veroista kerättäisiin suoraan EU:n kassaan, sillä unionin nykyisellään hyvin pientä yhteistä budjettia kasvattamalla unionin olisi mahdollista tukea nykyistä vahvemmin tasapainoista talouskehitystä ja tiettyjen julkisten palvelujen järjestämistä.
Jäsenvaltioille jäisi kuitenkin merkittävä rooli julkisten palvelujen tarjoajina, mikä mahdollistaisi erojen säilymisen esimerkiksi koulutusjärjestelmissä tai sosiaalipolitiikassa. Jäsenmaiden liikkumavapaus – samoin kuin työnjako jäsenvaltioiden ja unionin välillä yleensä – määriteltäisiin unionitasoisessa perustuslaissa.
Liittovaltiolliseen järjestykseen siirtyminen johtaisi myös muutoksiin unionin poliittisessa järjestelmässä. Vahvempi talous- ja finanssipoliittinen valta edellyttäisi tätä tonttia hoitavan elimen, eli unionin ”valtiovarainministeriön”, perustamista.
Puhdasoppisessa federalistisessa järjestelmässä tämä elin rakentuisi komission talouspääosaston varaan, siis nykyisin suomalaiskomissaari Olli Rehnin alaisuuteen.
Unionille siirretty verotusoikeus samoin kuin muu vallankäyttö edellyttäisi nykyistä selkeämpään vallan kolmijako-opin mukaiseen poliittiseen järjestelmään siirtymistä. Lähimpänä nykyistä päätöksentekomallia olisi parlamentarismin periaatteeseen nojaava järjestelmä, jossa komissiosta syntyisi aito poliittinen hallitus siten, että sen kokoonpano tulisi riippuvaiseksi Euroopan parlamenttivaalien lopputuloksesta. Näin syntyvä unionin liittohallitus päättäisi oman poliittisen ohjelmansa, jonka toteuttamista parlamenttiin syntyvä oppositio arvioisi.
Toisaalta esillä on pidetty myös Yhdysvalloille tyypillistä presidenttivetoista mallia, joka parlamentarismin sijaan nojaa valtioelinten vallanjaon järjestelmään. Tässä mallissa komission puheenjohtajuus ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajuus yhdistettäisiin ja henkilö valittaisiin mahdollisesti suorilla vaaleilla. Puheenjohtaja valitsisi ympärilleen ministerit komissioon, eli unionin hallitukseen, joka hoitaisi puhtaasti toimeenpanovaltaan kuuluvia tehtäviä parlamentin toimiessa lainsäätäjänä.
Kummassakin mallissa ministerineuvosto ottaisi paikkansa parlamentin toisena jäsenvaltioita edustavana kamarina.
Suurin haaste liittovaltiomalliin siirryttäessä aiheutuisi yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan edellytettävistä muutoksista.
Liittovaltioiden yhtenäisyys korostuu juuri niiden ulkosuhteissa; sisäisissä asioissa osavaltioiden liikkumavara voi yksittäisillä politiikka-alueilla olla huomattava, mutta ulkoisen suvereniteetin kuuluessa liittovaltiolle sen on omaksuttava yhtenäinen politiikka suhteessa kansainvälisen tason kysymyksiin.
EU:ssa tämä edellyttäisi enemmistöpäätöksenteon soveltamista unionin ulkopolitiikkaan samoin kuin unionin ulkoisen edustautumisen yhtenäistämistä.
Jäsenvaltioilla ei enää voisi olla unionista riippumatonta omaa ulkopolitiikkaa ja unioni tulisi edustajaksi myös sellaisilla foorumeilla kuten YK:n turvaneuvosto, joissa yksittäiset jäsenmaat nykyään ovat edustettuina unionin sijaan.
Liittovaltioratkaisu edellyttäisi myös yhteiseen puolustuspolitiikkaan ja puolustusjärjestelmään siirtymistä. Transatlanttinen yhteistyö voisi jatkua, mutta Naton jäsenenä olisi tässä tilanteessa yksittäisten jäsenmaiden sijaan koko EU kollektiivina.
Liittovaltiolliseen EU:hun siirryttäisiin laatimalla unionille perustuslaki, jonka olennaisena tehtävänä on vallanjaon täsmentäminen unionin ja jäsenvaltioiden välillä. Perustuslaki olisi unionin nykyisiä perussopimuksia selkeämpi dokumentti, johon tehtävistä muutoksista päätettäessä unionin parlamentaarisilla elimillä eli komissiolla ja parlamentilla olisi nykyistä vahvempi rooli jäsenvaltioiden rinnalla.
Nykyisen EU:n muuttamisesta liittovaltiomalliseksi voivat päättää ainoastaan hankkeeseen osallistuvat jäsenvaltiot demokraattisessa järjestyksessä. Euroalueen maat ovat askeleen muita edellä, sillä yhteisvaluutta keskuspankkeineen on olennainen osa liittovaltiollista järjestelmää.
Keskeinen kysymys kuuluukin, mikä on euron ulkopuolella olevien maiden rooli siinä tilanteessa, että liittovaltioratkaisuun siirtyminen muodostuisi houkuttelevaksi euroalueen sisällä. Käytännössä vaihtoehtoina olisivat joko liittyminen mukaan tähän järjestelmään yhteisvaluuttoineen tai jääminen jonkinlaisen löyhemmän talousintegraation vyöhykkeelle.