Raimo Väyrynen
Turun Sanomat
Euroopan unioniin perusteilla kaksi uutta valvontaelintä
Parhaillaan raivoava maailmanlaajuinen finanssi- ja talouskriisi on
osoittanut sen, kuinka nykyinen finanssivalvonta on pahasti
epäonnistunut tehtävässään. Suomessa opimme tämän saman seikan jo
1990-luvun alun suuressa lamassa. Nyt lukuisat pankit ja kokonaiset
kansantaloudet horjuvat kuilun partaalla, kun finanssipiirien ahneus,
käytettyjen rahoitusinstrumenttien läpinäkymättömyys ja valvontaelinten
sokeus loivat kriisiin johtaneen yhdistelmän.
Vaikka kansallinen
finanssivalvonta toimisikin, niin pelkät kansalliset ratkaisut eivät
riitä tilanteessa, jossa pankit ja muut rahoituslaitokset toimivat
maailmanlaajuisessa mitassa. Niinpä belgialaisen Fortis-pankin syviä
huolia joutuivat ratkomaan kolmen eri maan säätelyviranomaiset. Kun
pankkien varat ja sitoumukset ovat yli kymmenen kertaa suuremmat kuin
koko maan talous, kuten Islannissa oli asianlaita, niin yksittäisillä
hallituksilla ei ole mitään mahdollisuuksia pysäyttää alkavaa vyöryä.
Ehdolla kaksitasoinen valvontajärjestelmä
Jo
terve järki sanoo, että tulevien kriisien välttämiseksi tarvitaan
pankkivalvonnan kansainvälistämistä. Kun maailmanlaajuinen järjestely
ei ole mahdollinen, niin silloin täytyy yrittää eurooppalaista
ratkaisua. Tähän on tähdännyt Euroopan komissio, joka asetti Ranskan
keskuspankin entisen pääjohtajan Jacques de Larosieren vetämän työryhmän hakemaan ratkaisua. Seitsenjäseninen arvovaltainen työryhmä jätti raporttinsa viime viikolla.
Työn
kuluessa kävi selväksi, että puhtaasti Euroopan tasoista ratkaisua ei
ole saatavissa aikaan, sillä varsinkin EU:n keskeisten jäsenmaiden
pankkivalvojat eivät halunneet suostua ylikansalliseen ratkaisuun (sitä
paitsi finanssivalvonta on järjestetty eri maissa eri tavalla). Siksi
de Larosiere päätyi ehdottamaan työnjakoon perustuvaa kaksitasoista
valvontajärjestelmää.
Ensiksi Euroopan keskuspankin (EKP)
alaisuuteen perustetaan Euroopan järjestelmäriskien neuvosto (European
Systemic Risk Council). Se kokoaisi ja erittelisi informaatiota, jota
tarvitaan rahajärjestelmän vakauden säilyttämiseksi. Lisäksi
neuvostolla olisi ehdotuksen mukaan mahdollisuus puuttua yksittäisen
EU-maan tilanteeseen, jos kansallisten valvontatoimien ei arvioida
riittävän. Nämä tehtävät kuuluvat luonnostaan EKP:lle, koska sen
keskeisenä tehtävänä on rahanarvon varjeleminen ja rahajärjestelmän
vakauden edistäminen.
Tämän lisäksi raportti ehdottaa toista
elintä, Euroopan finanssivalvojien järjestelmää (European System of
Financial Supervisors), joka koostuisi kansallisten valvontaelinten
edustajista. Tällainen yhteistyö ei olisi sinänsä uutta, sillä jo nyt
kansallisten elinten välillä toimii, tosin melkoisena tilkkutäkkinä,
useita yhteistyöryhmiä.
Kun toistaiseksi ei ole tiedossa tämän
vuonna 2011 käynnistyväksi kaavaillun uuden järjestelmän
toimintavaltuuksia, niin on ennenaikaista arvioida sen tehokkuutta.
Kuitenkin se toteutuessaan rationalisoisi nykyistä sekavaa tilannetta
ja antaisi lisävaltuuksia.
Finanssipiirit vaativat joustavia järjestelyjä
Yhtenäisen
eurooppalaisen finanssivalvonnan luominen ei näytä poliittisesti
mahdolliselta. Suuret, kansainvälisesti toimivat pankit kyllä antavat
tukea de Larosieren ehdotuksille, koska ne itsekin hyötyvät siitä. Kun
nyt niiden täytyy raportoida erikseen jokaisen toimintamaansa
viranomaisille, niin uudessa järjestelmässä raportointi olisi
keskitetympää ja vähemmän työtä vaativaa. Samoin ne hyötyisivät
kansallisten määräysten yhdenmukaistamisesta.
Toisaalta
finanssipiirit eivät halua antaa uusille valvontaelimille liikaa
valtaa, vaan vaativat lausunnoissaan ”joustavia” järjestelyjä. EU:n
jäsenmaat, joissa on suuria finanssikeskuksia, kuten Englanti ja
Luxemburg, eivät ole myöskään valmiita antamaan eurooppalaisille
valvontaviranomaisille kovin suuria valtuuksia. Yhteisenä sävelenä on
se, että edes tämä finanssikriisi ei saa johtaa ”liialliseen”, vaan
ainoastaan ”parempaan” sääntelyyn.
Erityisesti Lontoon City on
tähän asti vastustanut Ranskan ja Saksan hallitusten
sääntelypyrkimyksiä, koska niiden on epäilty pyrkivän siirtämään
finanssipääoman keskusta Pariisiin ja Frankfurtiin.
Finanssikriisin
syvyys on kuitenkin saamassa myös brittejä uusiin ajatuksiin. Viime
viikolla alahuoneen komitealle antamassaan lausunnossa Englannin
finanssivalvontaviranomaisen (Financial Services Authority)
puheenjohtaja lordi Turner totesi yksiselitteisesti, että
kevyen säätelyn ajat ovat pankkimaailmassa ohi. Silti on vaikea
kuvitella, että Englannin hallitus olisi valmis menemään de Larosieren
työryhmän esitysten taakse.
Toisaalta nykyinen finanssikriisi on
niin syvä ja ennakoimaton, että kaikki osapuolet myöntävät tarpeen
kehittää parempi valvontajärjestelmä. Euroopan komissio asettui
keskiviikkona tukemaan de Larosieren esityksiä ja muotoilee oman
ehdotuksensa finanssivalvonnasta, jonka jälkeen kevään kuluessa unionin
huippukokouksessa hallitusten päämiehet tekevät lopullisen päätöksen.
Se on joka tapauksessa kompromissi, mutta toivottavasti kuitenkin
riittävän kattava ja tehokas, jotta nykyinen kurjuus ei toistuisi kovin
pian.
Globaali valvonta vaikea haaste
Eurooppalaisen
finanssijärjestelmän säätely on kuitenkin helpompaa kuin
maailmanlaajuisen systeemin luominen. Tässä suhteessa EU:n jäsenmaat
G20-ryhmässä Berliinissä pitämän huippukokouksen lääkkeet olivat
kunnianhimoiset. Kokouksen jälkeen liittokansleri Angela Merkel
totesi, että ”kaikkia markkinoita, kaikkia finanssituotteita ja kaikkia
markkinatoimijoita pitää voida säännellä ja valvoa aukottomasti”.
Kirjaimellisesti
ottaen tämä lupaus uudesta ja tehokkaammasta valvonnasta koskee
tavanomaisten rahoituslaitosten lisäksi muun muassa vipurahastoja,
verokeitaita, erilaisia offshore-keskuksia ja luottokelpoisuutta
arvioivia yrityksiä, joiden maine on viime aikoina pahasti rapautunut.
Ottaessaan
näin kunnianhimoisen kannan johtavat EU-maat ottivat vastaan haasteen,
jota ne tuskin voivat helpolla lunastaa. Tähän hankkeeseen pitäisi
sitten saada Lontoossa huhtikuun alussa pidettävässä G20-ryhmän
kokouksessa sellaiset maat kuin Yhdysvallat, Kiina, Intia ja Brasilia.
Julkisen
valvonnan ulkopuolelle ryöstäytyneiden finanssioperaatioiden luomat
ongelmat eivät ole uusia. Jo Enronin suuren konkurssin mittasuhteet
Yhdysvalloissa alkoivat aikanaan paljastua, kun havaittiin sen
johtajien operoineen yhtiön varoilla verokeitaisiin perustettujen
yritysten kautta. Emoyhtiön taseet näyttivät olevan kunnossa, vaikka se
oli tosiasiassa pahasti velkaantunut näille haamuyhtiöille.
Kansainvälisillä kirjanpitosäännöillä on pyritty hillitsemään
keinottelua, mutta tulokset ovat parhaimmillaankin olleet vain
osittaisia.
Yksi keskeinen syy niiden perustamiseen oli tietysti
se, että Enronin johtajat voivat nostaa lihavia optioitaan yrityksen
tekemän hyvän tuloksen perusteella. Tuoreessa Stanford Bankin
pyramidihuijauksessa käytettiin myös hyväksi veroparatiiseja.
Tällaisten operaatioiden kansainvälistä valvontaa on syytä tehostaa,
mutta raha on perusluonteeltaan liikkuvaa ja sen mentäviä aukkoja tulee
aina löytymään kaikesta kansainvälisestä valvonnasta huolimatta.