Viimepäivinä mielemme ja katseemme on täyttänyt haitilaisten käsityskyvyn rajoja uhmaava kärsimys. Maanjäristyksen tuhoama Port-au-Prince on ulkopuolisen myötätunnon ja avun armoilla. Uutiset kertovat ympäröivän maailman voimien yhdistämisestä Haitin hädän helpottamiseksi ja kansainvälisen yhteisön pyrkimyksistä auttaa ihmisiä massiivisen katastrofin kynsissä. Mutta kuinka median kertomusten seuraajien ja kaukaisen kärsimyksen katselijoiden myötätunto etäisen Haitin kärsimyksen edessä rakentuu? Mikä saa ihmiset auttamaan ja välittämään? Ja kuinka toisaalta pystymme jatkamaan elämäämme ja keskittymään arkisiin askareisiimme, kun yli satatuhatta on kuollut ja moninkertainen joukko taistelee hengestään epäinhimillisissä olosuhteissa?
Inhimillisyyden määrittävimpiä piirteitä on humanitaaristen tunteiden herääminen toisen kärsimystä todistaessa ja katseltaessa. Yleisesti ajatellaan, että toisen avuntarpeesta nousee halu ja moraalinen velvollisuus auttaa. Merkillistä ja paradoksaalista on, että käsityksemme moraalisesta velvollisuudesta ja kuulumisesta ihmiskuntaan syntyy tällaisten yllättävien ja hirvittävien tapahtuminen todistamisen kautta. Modernin ihmisoikeuksien juuren nähdäänkin joskus ulottuvan vuoden 1755 Lissabonin tuhoisaan maanjäristykseen. Aikaansa verrattuna tieto ja kauhistus tuhosta levisivät nopeasti ympäri maailman. Lissabonin massiivinen tuho siivitti valistusajan moraalifilosofisia pohdintoja ihmisyyden olemuksesta ja yhteiseen ihmiskuntaan kuulumisesta. Lissabonin voi nähdä merkitsevän hetkeä, jolloin merkittävä osa silloisen maailman ihmisistä näki olevansa osa ihmiskuntaa ja samalla olevansa vastuullisia siitä maailmasta, johon kohtalo oli heidät heittänyt. Näistä ajatuksista voi nähdä versoneen niiden ideoiden, joita nykyään kutsumme ihmisoikeuksiksi, humanitarismiksi ja ihmisyyden suojeluksi.
Kuulostaa karmivalta, että jotain käsittämättömän kamalaa täytyy tapahtua, ennen kuin havahdumme hereille omasta turvallisesta elämästämme, järjestyäksemme auttamaan kaukana kärsiviä. Haitin tapaus todistaa, että jotain massiivista, yllättävää ja näyttävää täytyy tapahtua, ennen kuin myötätuntomme todella herää. Jokaisessa uutisessa Haitista esiin nostettu seikka on sen surkea köyhyys. Haitin vuosikymmeniä jatkunut hiljainen ja jatkuva kärsimys ei jaksanut kiinnostaa, eikä saanut mobilisoitua massiivisia avustusoperaatioita. Sellainen on ihmismieli; kärsimys joka on poissa silmistä ja tapahtuu ilman sensaatiota jää vaille huomiota. Yllättävän, käsittämättömän ja massiivisen kohtaaminen taas nostaa mielissämme pelkoa ja kauhua. Samalla sensaatiomainen kärsimys pakottaa ajattelemaan ihmisyyden haurautta ja omaa osaa ihmisenä. Massiivinen kärsimys ikään kuin tuomitsee meidät ihmisiksi. Jo valistusaikana tämä ajatuskuvio tiedettiin: koska olen ihminen, kuten nuo tuolla kuvissa, tämä voi tapahtua myös minulle. Tästä syntyy ajatus ”ihmisyydestä itsessämme”, ihmiskunnan yhtenäisyydestä – ja samalla velvollisuudesta auttaa ”meitä”: ihmisiä ja ihmiskuntaa.
Kuinka sitten kykenemme ihmiskunnan yhteisen kauhun hetkinä keskittymään omaan elämäämme; etäännyttämään kauhun riittävän kauas, jotta voimme auttaa ja jatkaa elämäämme? Pohdinnat moraalista ja etäisyydestä tulevat tässä avuksemme. Aristoteleen mukaan ihmiset tunteva voimakkaimmin sääliä ja myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat heitä lähimpänä, niin olemukseltaan, ominaisuuksiltaan, piirteiltään, etäisyydeltään kuin ajallisestikin. Kaikkein lähimpiä läheisiämme kohtaan emme tunne myötätuntoa, vaan rakkaamme kärsiessä kärsimme itsekin. Välimatka sekä sosiaaliset ja kulttuuriset erot tulevat kaukaisempien kärsijöiden kohdalla suorien tunteidemme eteen laimentaen ”rakkauden” tunnetta. Tämä onkin humanitaarisen myötätunnon idea: Haitin raunioissa omaisiaan auttavat eivät tunne myötätuntoa; he tuntevat vihaa, epätoivoa ja musertavaa kipua läheistensä ja itsensä puolesta. Humanitaarinen auttaja on yleensä hyvinvoiva ja jollain tapaa kärsimyksestä etääntynyt toimija; hän kykenee auttamaan ja hänen auttamistahtoaan motivoi yhteisen ihmisyyden kokemuksesta nouseva myötätunto, ei henkilökohtainen side autettavaan.
Itsensä etäännyttäminen on ihmisluonnon ja osittain myös itsesuojelun ominaisuus. Pessimistisimmillään, ja kenties rehellisimmillään, moraaliset pohdinnat toisten kärsimyksestä ovat esittäneet, että jokaisen omassa elämässä pikkusormen menetys on eittämättä suurempi huolen ja kärsimyksen tuottaja, kuin tuhansien ihmisten menehtyminen toisella puolella maapalloa. Emme voi mitään sille, että usein oma napa tosiaan on lähimpänä. Olisivatko reaktiomme kärsimykseen samat, jos katastrofi olisi tapahtunut meille tutummassa, kulttuurisesti ja maantieteellisesti läheisemmässä maassa? Onko Haitin nostama myötätunto erilaista kun vuoden 2004 tsunamin, jonka uhreiksi useat suomalaisetkin joutuivat? Olisiko tuntemamme tuska ja auttamisen halu suurempaa, jos vaikka kummilapsemme olisi paikan päällä?
Vaikkakin jotkin moraalifilosofit ajattelevat, että velvollisuutemme puuttua muiden kärsimykseen on aina yhtä suuri ja velvoittava, myös käytäntö ja todellisuuden rajoitukset lyövät jarruja puuttumisen mahdollisuuksille. Tiedonvälitys kuroo umpeen näkemisen ja kokemisen etäisyyttä, mutta silti Haiti säilyy suomalaisille kaukaisena saarena toisella puolella maailmaa. Silmittömän tuhon motivoimana avustustyöhön Haitin pääkaupungin kaduille lähteminen ei ole realistinen vaihtoehto kaikille suomalaisille. Passiiviseen suruun vaipuminen ei myöskään auta haitilaisia. Mitkä sitten ovat moraaliset velvollisuutemme Haitin inhimillisen kärsimyksen äärellä? Usein helppona puhtaan omantunnon ostamisen keinona nähty humanitaarinen teko, rahalahjoitus avustusjärjestöille – on joskus se tehokkain keino helpottaa inhimillistä tuskaa. Sen lisäksi ihmisyyden haurauden ja kiistämättömän arvon pohtiminen massiivisen hädän hetkillä myös varmasti kuuluu velvollisuuksiimme ihmiskunnan jäseninä.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa ihmisyyden politiikan rakentumisesta ja toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Ethics, Politics and Emergencies –Humanitarian Frame for Co-option and Collaboration in World Politics.