Vahvistunut Venäjä on saanut tahtonsa läpi EU:n kanssa
Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Hiski Haukkalan väitöskirja tarkastettiin Turussa lauantaina 27.9. Haukkalan väitöstyössä tarkastellaan EU:n ja Venäjän suhteen kehittymistä kylmän sodan jälkeisellä kaudella. Erityinen paino asetetaan kysymyksille, miksi suhdekokonaisuus on osoittautunut niin ongelmalliseksi ja mitkä seikat selittävät näitä ongelmia. Tarkastelun kriittiseen keskiöön nostetaan usein esitetty näkemys EU:n ja Venäjän erilaisista maailmankuvista. Mahdollisen maailmankuvaerojen paikallistamisen lisäksi työ pohtii myös niitä tekijöitä, jotka selittävät erojen merkityksellisyyden kussakin poliittisessa tilanteessa.
Puolihuomiossa vahvistettu kumppanuus
Kylmän sodan päätyttyä Venäjä haki tiivistä yhteyttä länteen. Moskovan kannalta keskeistä oli saavuttaa tunnustettu ja laaja kumppanuusasema keskeisten toimijoiden kanssa. Etenkin 1990-luvun alussa länsi-integraatio nähtiin Venäjällä ongelmattomana ja pitkälti symbolisena asiana.
Samaan aikaan Euroopan unioni kehitti omaa toimijuuttaan ja suosi ratkaisuja, jotka perustuivat länsimaisille liberaaleille arvoille ja niihin liitetylle poliittiselle ehdollistamiselle. Ensisijaisesti tämä pyrkimys kuitenkin koski varsinaisiksi EU-jäseniksi pyrkiviä Keski- ja Itä-Euroopan maita. Venäjän itsepintainen vaatimus tasavertaisesta kohtelusta entisten satelliittien kanssa johti kuitenkin siihen, että myös Venäjään alettiin soveltaa samoja, Venäjän oman suvereniteetin kannalta sangen pitkälle meneviä peruslinjauksia. Näin ollen alun perin varsin löyhäksi kaavailtu yhteistyö sai Venäjän omasta vaatimuksesta johtuen paljon sitovampia taloudellisen integraation ja syvemmän poliittisen yhteistyön muotoja, jotka kirjattiin vuonna 1994 solmittuun kumppanuus- ja yhteistyösopimukseen. Näiden sitoumusten ja Venäjän myöhemmän kehityksen välinen ristiriita selittää osaltaan sittemmin ongelmalliseksi muodostunutta kumppanuussuhdetta EU:n ja Venäjän välillä.
Venäjän oman identiteetin ja talouden vahvistuminen johtanut kasvaviin ongelmiin
EU:n ja Venäjän suhteen kehitys on osoittanut, että yhteisesti solmitusta sopimuksesta huolimatta kumppanuus ei ole perustunut aidosti jaetulle ymmärrykselle sen keskeisistä periaatteista. EU näkee suhteen osana laajempaa ulkosuhdeverkostoaan, jossa liberaalit periaatteet ovat sekä suhteen päämääränä että sen ennakkoehto. Venäjä puolestaan katsoo EU:n periaatteiden olevan omalle kehitykselleen vieraita, jopa haitallisia. Venäjä on myös paheksunut suhteen epätasa-arvoista luonnetta, jossa EU esittää vaatimuksia ja odottaa Venäjän toimeenpanevan yksipuolisia uudistuksia eurooppalaisten mallien mukaisesti.
Erityisesti Vladimir Putinin presidenttikaudesta lähtien Venäjä on alkanut yhä voimallisemmin vastustaa EU:n politiikkaa. Tämä on näkynyt kolmella tavalla. Ensinnäkin Venäjän sisäinen kehitys on poikennut liberaaleista periaatteista. Tämä on näkynyt niin Venäjän poliittisen järjestelmän kuin vaikkapa toisen Tšetšenian sodan kohdalla. Toiseksi Venäjä on kieltäytynyt toimeenpanemasta kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa sovittuja tavoitteita. Erityisesti ajatus Venäjän oman lainsäädännön osien harmonisoimisesta EU-normien kanssa on joutunut vastatuuleen. Samalla ajatus Venäjän integroitumisesta maailmantalouteen ja sen pelisääntöihin on vaikeutunut. Kolmanneksi Venäjä on alkanut vaatia muutoksia myös itse suhteen perustassa: jatkossa Moskovan tavoitteena on aiempaa tasavertaisempi suhde, jossa yhteisten arvojen ja pysyvän ja sitovan integraation sijasta puhuttaisiin yhteisistä intresseistä ja tapauskohtaisesta yhteistyöstä. Kaiken taustalla väikkyy ajatus Venäjän paluusta suurvaltojen kastiin ja aie käyttää EU:ta Venäjän oman modernisaation ja kasvun välineenä, ilman että jouduttaisiin sitoutumaan Moskovan omaa toimintavapautta kaventaviin järjestelyihin.
EU jatkuvasti altavastaajana Venäjän kanssa
EU on omista rajoituksistaan johtuen ollut varsin voimaton Venäjän edessä. Ensinnäkin EU:n oma sisäinen hajanaisuus on tehnyt pitkäjänteisen ja uskottavan Venäjän-politiikan kehittämisen vaikeaksi. Toiseksi EU:n oma voimakas energiariippuvuus Venäjästä on tehnyt Moskovan pakottamisen mahdottomaksi. Lisäksi EU ei ylipäätään ole pakkokeinoihin ja uhkiin vaan paremminkin sovitteluun ja houkutteluun turvautuva toimija. Venäjän käytännössä kieltäydyttyä yhteistyöstä alkuperäisillä ehdoilla ei EU:lla ole ollut muita vaihtoehtoja kuin koettaa ostaa aikaa ja toivoa Venäjän aikaa myöten palaavan 1990-luvun alussa yhteisesti hahmotellulle linjalle. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Samalla Venäjän kasvava painostus on johtanut käytännön tasolla tilanteeseen, jossa liberaalit periaatteet ja integraatioon tähtäävät tavoitteet ovat rapautuneet. Tämä on heijastunut EU–Venäjä-suhteen nykyisessä skitsofreenisessä tilanteessa, jossa sopimustekstit ja etenkin EU:n julistukset sanovat yhtä, mutta käytännön toimet EU:n ja Venäjän välillä toista. Odotettavissa onkin, että nykyisten trendien vallitessa jatkossa myös EU:n ja Venäjän välinen sopimuspohja asteittain muuttuu heijastelemaan nykytilannetta, jossa Venäjän käsitys kumppanuuden muodoista ja ydinsisällöistä on viemässä voiton.
Haukkalan väitöstyön nimi on Multi-Causal Social Mechanisms and the Study of International Institutionalisation: The Case of EU–Russia Strategic Partnership (Monikausaaliset sosiaaliset mekanismit kansainvälisen institutionalisaation tutkimisessa: tapauksena EU:n ja Venäjän strateginen kumppanuus). Virallisena vastaväittäjänä toimi prof. Pami Aalto (Tampereen yliopisto) ja kustoksena prof. Harto Hakovirta.