Islamistiterroristit hyökkäsivät maaliskuussa kristillisen World Vision
-avustusjärjestön toimipisteeseen Pakistanissa. Iskussa kuoli järjestön
kuusi pakistanilaista työntekijää, joiden tehtävänä oli maanjäristyksen
tuhoaman köyhän alueen elinolojen parantaminen. Tahallinen isku
humanitaarista järjestöä kohtaan ei ollut ensimmäinen laatuaan
Pakistanissa kuten ei muuallakaan maailman kriisialueilla.
Nykyisin kriisialueilla ja sotatilanteissa hyökkäyksen kohteena on yhä
useammin aseistamaton ja puolueeton avustustyöntekijä. Vuonna 2008
maailmassa kuoli 122 avustustyöntekijää. Uhriluku on suurempi kuin
samana vuonna kuolleiden YK:n rauhanturvaajien.
Järjenvastaisilta tuntuvien ja sellaisina usein lännessä uutisoitujen
iskujen takana on monipolvinen sodankäynnin ja humanitaarisen työn
muutos.
”Terrorisminvastaisen sodan” ajan maailmanpolitiikka ja uudet ratkaisut
arvaamattomien turvallisuusuhkien hallitsemiseksi ovat luoneet
ympäristön, jossa avustusjärjestöjen vaikeudet ovat olleet
ennustettavissa. Hyökkäämisessä on myös oma pelottava logiikkansa
iskujen tekijöiden näkökulmasta.
Islamistien mukaan avustusjärjestöt, jotka ovat taustaltaan länsimaisia,
tuovat heidän maaperälleen islamin oppien vastaisia vaikutteita ja
tapoja. Läntinen humanitarismi vieläpä kumpuaa monesti kristinuskosta.
Lisäksi avustusjärjestöjen palveluksessa toimii ääriliikkeiden
periaatteiden vastaisesti usein naisia. Järjestöjen nähdään muutenkin
heikentävän paikallisten uskonnollisten ryhmien arvovaltaa ja voimaa.
Syyt siihen, että avustusjärjestöjen työntekijät joutuvat terroristien
maalitauluksi, löytyvät nykyisen sodankäynnin, uudenlaisten kriisien,
vastakkainasettelujen ja globaalin voimapolitiikan logiikasta.
Nykyinen humanitaarisilla syillä perusteltu lännen harjoittama sota,
joka on levinnyt Afganistanista myös Pakistanin alueelle, sekoittaa
toimintatavoissaan avustustoiminnan ja sodankäynnin. Länsimaiset
sotilaat taistelevat tappavin asein alueella, jossa he samaan aikaan
rakentavat kouluja ja rokottavat lapsia.
Myös suora yhteistyö ja koordinaatio avustusjärjestöjen sekä
sotilaallisten toimijoiden välillä on viime vuosina lisääntynyt. Yhä
useampi järjestö työskentelee kriisialueilla läntisen sotakoneiston
siipien suojassa.
Tämä kehitys on johtanut humanitaarisen tilan kaventumiseen sekä siihen,
että kriisialueiden terrori-iskuja tehtailevat osapuolet eivät pidä
varsinaisista sotatoimista syrjässä pysyviä järjestöjä puolueettomina
toimijoina vaan vihollisen edustajina.
Väite, että terroristit eivät erottaisi avustustoimijoita sotilaista ja
aseellisista rauhanturvaajista, ei ole uskottava. Kuten World Visionia
vastaan tehdyssä hyökkäyksessä vaikuttaa käyneen, joskus iskut halutaan
tietoisesti kohdistaa avustustyöntekijöihin.
Selitykseksi järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin voi nähdä sen, että
terrorisminvastaisen sodan ja väkivallan kierteen pitkittyessä tilanne
on kärjistynyt ja toimijoiden kenttä on alkanut – osittain konfliktin
molempien osapuolten silmissä – näyttäytyä mustavalkoisena: olet joko
meidän puolellamme tai meitä vastaan.
Terroristit eivät välitä siitä, ettei avustustyöntekijöillä ole aseita,
vaan pitävät näitä tunkeilijoina ja oman maailmankuvansa vastaisina
toimijoina.
Lisäksi avustusjärjestöjä vastaan hyökkääminen tarjoaa
terroristijärjestöille taktisia etuja. Hyökkäykset hajottavat lännen
rivejä: ne vähentävät uskoa humanitaarisen työn toimivuuteen, saavat
operaation tuntumaan entistä mahdottomammalta ja rapauttavat
taistelutahtoa kotirintamalla.
Terrorismin tarkoituksena on levittää pelkoa. Hyökkäykset ajavat
länsimaiset toimijat maasta ja vapauttavat siten enemmän tilaa
islamistien toiminnalle. Järjestöjen perääntyessä ääriryhmät vahvistavat
asemiaan ja niiden voimavaroja vapautuu ”oikeita” sotilaita vastaan
käytyyn kamppailuun.
Humanitaarinen toiminta sekoittuu nykyisessä sodankäynnin logiikassa
lännen valtapoliittisiin pyrkimyksiin. Islamistit katsovat, että
hädänalaisia auttavat järjestöt edustavat länsimaisia käsityksiä
demokratiasta, hallinnosta ja ihmisoikeuksista.
Järjestöt ovat perinteisesti perustelleet ja mahdollistaneet toimintansa
kriisien keskellä puolueettomuudellaan. Avustustyön valjastaminen
osaksi sotilastoimintaa on asettanut tämän periaatteen kyseenalaiseksi.
Hädänalaisten auttamisen kannalta hälyttävintä on se, että
avuntarpeeseen toimintansa perustanut humanitaarinen työ ei näytä enää
mahtuvan pehmentäväksi tekijäksi nykyisten kriisien osapuolten väliin.
Jotta humanitaariset järjestöt voisivat varmistaa
toimintamahdollisuutensa nykytilanteessa, niiden on pystyttävä
vakuuttamaan kriisialueiden väestö epäpoliittisuudestaan.
Kun kaikkein heikoimpien pyyteetön auttaminen sekoittuu politiikkaan,
humanitaarisen työn perusteet ja mahdollisuudet rapautuvat.
Väistämättömänä seurauksena on inhimillisen kärsimyksen lisääntyminen
maailman kipeimmillä kriisialueilla.