Humanitarismin voi nähdä viime aikoina nousseen kansainvälisen politiikan avainkehykseksi. Sen perusteella monenlaiset kansainvälisen yhteisön toimijat aistivat ja arvioivat toistensa legitimiteettiä ja voimasuhteita. Muutoinkin ”humanitaarisesta paradigmasta” on tullut eräs tämän hetkisen kansainvälisen yhteisön sekä hegemonisen maailmanjärjestyksen keskeinen ilmaisu. Käytännöt, jotka muodostavat ja rajaavat nykyistä ihmisyyttä perustuvat historiallisesti merkityksellisiin poliittisiin kehoihin. Emme tunne myötätuntoa vain yksittäisiä kärsiviä kohtaan. Empatiantuntomme kohdistuu myös poliittisia, hegemonisia ja kansallisia kärsiviä ”kehoja” kohtaan. Merkittävän osan humanitarismia voi ymmärtää voimakkaina ja tarttuvina emotionaalisina reaktioina; poliittisina tunteina, joita koetaan väkivaltaisten muutosten kourissa olevia ruumiillisina käsitettyjä kansakuntia ja valtarakenteita kohtaan. Kirjassa käsitellään sitä, kuinka ”kaukaisia kärsiviä toisia” kohtaan tunnettu myötätunto on noussut merkittäväksi tekijäksi maailmanpolitiikassa. Humanitaariset sekä sotilaalliset interventiot saavat perustelunsa usein kärsimyksen herättämästä myötätunnon puuskista. Näitä nostattattaa politiikan näyttämöiden väkivaltaiset kohtaamisten kierteet, jotka sitovat keskeisiä valtioita kaukaisiin humanitaarisiin hätätiloihin. Kirjassa keskitytään poliittiseen myötätuntoon erilaisissa kansainvälisissä tiloissa. Käsittelyssä ovat mm. Syyskuun 11. terrori-iskut, EU:n ja USA:n rajat, Irak ja Afganistan, Darfur, SARS ja lintuinfluenssa sekä USA:n HIV/AIDS diplomatia.
Kirjan tematiikkaan liittyy myös Aaltolan edellinen, vuonna 2008 julkaistu teos ”Sowing the Seeds of Sacred: Political Religion of Contemporary World Politics and American Era” (Brill. Leiden)