Humanitaarinen avustustyö ei ole silkkaa eettistä toimintaa vaan myös valtapolitiikkaa ja miljardien dollarien liiketoimintaa, kirjoittavat Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Mika Aaltola ja Annica Moore.

Tuoreessa State of the Humanitarian System -raportissa arvioidaan, että maailmassa tapahtuu vuosittain keskimäärin 26 suurta humanitaarista katastrofia. Ne perustuvat suurilta osin kriiseihin, ja jotkut niistä saavat enemmän huomiota kuin toiset.

Hyviä esimerkkejä ovat Kosovon ja Darfurin hädät, jotka ovat saaneet huomattavasti enemmän huomiota kuin vaikka kansanmurha Kongossa.

Humanitaarista toimintaa on totuttu pitämään neutraalina. Sitä ohjaa tietty epäpoliittisuus, joka on luotu Punaisen Ristin perustajan Henry Dunantin jalanjäljille. Humanitaariset toimijat ja apua antavat valtiot nähdään tukemassa hätää kärsiviä epäitsekkäästi, valikoimatta ja ilman kavaluutta. Vaikka tämä pitäisikin joidenkin toimijoiden osalta paikkansa, kansainvälinen humanitaarinen toiminta on huomattavasti tätä monimutkaisempaa ja poliittisempaa.

Global Humanitarian Assistance -raportin mukaan YK:n ja muiden järjestöjen humanitaarinen apu oli noin 17 miljardia dollaria vuonna 2008. Näistä varoista kolme neljännestä oli peräisin valtioilta ja loput yksityisiltä tahoilta. Konfliktialueille avusta päätyy noin 70 prosenttia.

Jos mukaan otetaan valtioiden suora hätäapu, konfliktisidonnaisuus korostuu entisestään. Yhdysvaltojen kahdenkeskinen apu suuntautuu esimerkiksi Irakiin, Afganistaniin, Libanoniin, Kolumbiaan ja Pakistaniin. Nämä maat sijaitsevat alueilla, jotka Yhdysvallat määrittelee keskeisiksi maailmanlaajuisessa strategisessa ajattelussaan.

Geopoliittiset ja kulttuuriset sidokset vaikuttavat siis usein humanitaaristen apukohteiden valintaan. Siihen nivoutuu oma kulttuurisidonnainen ”kärsimyskuvastonsa”, joka on hyvin suurvaltakeskeinen. Esimerkiksi syyskuun 11. kärsimyskuvasto on kaikille tuttu.

Avustusteollisuutta

Jo 1800-luvun suurvaltapolitiikkaa voi kulttuurihistoriallisesti tulkita liberalistisen humanitarismin asteittaiseksi nousuksi ja läntisen ylivallan laajenemiseksi.

Brittiläisen imperiumin ja erityisesti sen Atlanttia hallinneen laivaston toimet orjakauppaa vastaan ovat humanismin syntyhistoriaa. Myös sotilaiden kärsimykset yhä väkivaltaisemmissa sodissa saivat osakseen myötätuntoa, ja Solferinon taistelu vuonna 1859 loi pohjan Kansainväliselle Punaiselle Ristille.

Humanitaarisen väliintulon perinteen voi sanoa alkaneen, kun eurooppalaiset valtiot Britanniasta Venäjään pyrkivät estämään ottomaanien suorittamia kristittyjen joukkosurmia Balkanilla 1800-luvun alussa.

Humanitarismin perinne rikkoo kuitenkin maailmanpolitiikan “nearest is the dearest” -käytäntöä. Humanitaarisen hädän hetkellä läntiset avunantajat samastuvat kaukana kärsivään toiseen, minkä väitetään tapahtuvan ihmisyyden nimissä.

Humanitarismi ei ole vain valtapolitiikkaa eikä se ole ainoastaan eettistä toimintaa. Avustustyö on nykyään miljardien dollarien liiketoimintaa, teollisuutta, joka työllistää suoraan ja välillisesti tuhansia ihmisiä.

Humanitaarisissa kenttätöissä ja avustusoperaatioissa työskentelee tälläkin hetkellä karkeasti 600 000 ihmistä, ja lukumäärä kasvaa kuudella prosentilla vuosittain.

Henkilömäärältään suurimmat avustusjärjestöt ovat kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä (INGO), joiden kansainväliset budjetit saattavat olla suurempia kuin monen avustettavan maan. Kyseiset järjestöt ovat lähes poikkeuksetta läntisiä tuotteita, joista kuuden suurimman joukkoon mahtuu myös kaksi avoimesti kristillistä järjestöä.

Myötätunto aktivoi

Humanitarismi on monimutkainen ilmiö. Siihen liittyy vahvasti myötätunto, poliittisesti aktivoiva tunne, joka sisältää myös vision autettavasta ja usein kaukaisesta toisesta.

Näin ajateltuna humanitarismissa piilee geopoliittinen visio myötätuntoisesta suhteesta meidän ja ”hauraiden” kaukaisten toisten välillä. Humanitarismista muodostuu siis valtaprosessi, jossa luodaan mielikuvia kaoottisesta toiseudesta ja vahvistetaan omaa eettistä kansainvälistä  identiteettiä. Oikeutus väliintuloon voidaan perustella inhimillisellä kärsimyksellä, vaikka se usein johtuu voimakkaista viholliskuvista ja tarpeesta korostaa omaa kyvykkyyttä tai eettistä toimivaltaa.

Sama toistuu myös niin kutsutuissa humanitaarisissa interventioissa Niitä ovat niin sotilaallinen väliintulo kuin hätäapukin. Humanitaarisen intervention valtiot saavat nauttia ”humaanin” lähestymistavan tuomasta prestiisiarvosta, ja siksi avustussummien nokittaminen suurissa myötätuntodraamoissa tuntuu olevan katastrofiavun arkipäivää.

Toinen avustamista ohjaava tekijä on niin kutsuttu CNN-effekti. Tällä viitataan kriiseihin, jotka saavat paljon huomiota mediassa, mikä taas vetää avustustyötä puoleensa. Niille on tyypillistä hädän dramaattisuus, kärsimyskuvien sopiminen läntiseen silmään ja kriisin leviämisen uhka. 

Kolmantena selittävänä tekijänä voidaan pitää kansainvälisten ja ei-valtiollisten järjestöjen kykyä pitää ja nostaa eri hätätiloja agendalleen. Kansainväliset järjestöt ja valtioiden väliset toimijat joutuvat kuitenkin paljolti operoimaan läntisten pyrkimysten vanavedessä. Jollei muista syistä, niin rahoituksen sanelemana.

Nämä kolme hädän dynamiikkaa kietoutuvat toisiinsa ja tuottavat säännöllisin väliajoin humanitaarisia ryöppyjä. Ne tuottavat myös hiljaisia ja unohdettuja kriisejä. Pääsääntöisesti niitä kaikkia määrittävät humanitaaristen toimijoiden kulttuurilliset sidokset ja historiasta juontuvat samastumiskohteet. Esimerkiksi Suomen on helppo samastua kosovolaisten tai tšetšeenien kamppailuun, sillä pienen kansan itsemääräämisoikeuden suojaaminen ohjaa osaltaan suomalaista valtio- ja järjestöhumanitarismia.

Läntistä perintöä

Humanitarismin kritiikissä tähdennetään usein, että ”me-” tai ”nearest-dearest” -tunteet synnyttävät huomattavasti enemmän toimintaa kuin kaukaiseen toiseen ulottuvat tuntemukset.

Kriittiset kirjoittajat, kuten professori Mark Duffield, ovat korostaneet, että länsimainen myötätunto kaukaiseen toiseen stimuloi kotoisia poliittisia liikkeitä. Sosiaalisen reformin päämäärä ikään kuin heijastetaan kaukaisiin paikkoihin, joihin lähdetään toteuttamaan usein utopistisia sosiaalisia ja poliittisia suhteita. Tässä suhteessa esimerkiksi Afganistanin operaatiota voi lähestyä kriittisesti: länsi toteuttaa visiotaan oikeudenmukaisemmasta ja modernista yhteyskunnasta tilanteessa, jossa sille ei ole edellytyksiä.

Humanitarismin arvostelijat eivät pyri lakkauttamaan humanitarista toimintaa vaan pikemmin läpivalaisemaan sitä. He pyrkivät paljastamaan valtiohumanitarismin valtasidonnaisia tavoitteita.

He tarkastelevat myös kriittisin silmin transnationaalisten ja kansainvälisten järjestöjen harrastamaa humanitarismia, jossa läntinen humanitaarinen yhteisö voi määritellä avustamisen kannalta keskeiset kohteet. Läntinen poliittinen mielikuvitus on herkkä tietynlaiselle inhimilliselle kärsimykselle, joka vaikuttaa avustuskohteiden valintaan.

Kaukainen kärsimys ja siitä kumpuava myötätunto ovat osa läntistä perintöä, jota kriisit ja hätätilat jatkuvasti muovaavat. Esimerkiksi terrorismin vastainen sota on luonut uutta inhimillisen kärsimyksen kuvastoa, jossa joidenkin ihmisten eloonjäämistaistelut ovat merkittävämpiä kuin toisten.

Läntiset intressit eivät toki määrittele kaikkea humanitaarista toimintaa. Mutta niiden tiedostaminen ja purkaminen edistävät eettistä humanismia askel askeleelta.