Hyvä ennuste ei perustu yhteen teoriaan
Aamulehti, Torstaivieras
Tuomas Forsberg


Torstaivieras

 

Tuomas Forsberg


Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.

Vaikka tieto päättäjien aikomuksista voi riittää yksinkertaisiin ennustuksiin, osuva maailmanpolitiikan ennakointi perustuu hyvään tutkimustietoon.

Ulkopoliittinen instituutti viettää tänään 50-vuotisjuhliaan. Paasikivi-seura perusti instituutin pohjoismaisten sisarinstituuttien esikuvien mukaisesti tekemään tutkimusta ja edistämään – kuten silloin sanottiin – valistunutta keskustelua ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä kysymyksistä.

Vuonna 2006 instituutti siirtyi Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön hallinnasta eduskunnan alaisuuteen.

Itse aloitin tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa kesällä 1990, jolloin Paavo Lipponen toimi instituutin johtajana. Yhdessä Pekka Visurin kanssa tutkimme Saksan yhdistymistä ja sen merkitystä Suomelle ja muulle Pohjolalle.

Projektin aloittamisesta oli päätetty jo edellisenä vuonna, ja silloin sen työnimenä oli vielä kaksi Saksaa ja Suomi. Mutta kuten usein jatkossakin, maailmanpoliittisten tapahtumien vauhti oli niin kova, että instituutin projektien oli muututtava niiden mukana.

Työskentelin instituutissa ulkomailla vietettyjä väitöskirjavuosia lukuun ottamatta yli kymmenen vuotta. Omalta osaltani merkittävin aika osui vuosiin 1998-2001, jolloin kolmen vuoden ajan sijaistin Geneveen muuttanutta Tapani Vaahtorantaa instituutin johtajana.

Juhlia varten selasin vanhoja muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä lukiessa oli mielenkiintoista pohtia yhtäältä sitä, miten 1990-luvulla osattiin arvioida kansainvälisen politiikan tulevaisuutta sekä toisaalta sitä, miten nykyiset mielikuvat 1990-luvusta poikkeavat aikalaiskäsityksistä.

Monissa kysymyksissä tulevaisuuden kehityksen suuntaviivat osattiin 1990-luvulla nähdä aika oikein. Vuonna 1993 parisenkymmentä tutkijaa oli koolla eräässä seminaarissa, jossa he saivat arvioida EU:n ja Venäjän tulevaisuuden vaihtoehtoja.

Lähes kaikki uskoivat Euroopan integraation eritahtiseen etenemiseen, vain harva uskoi vahvaan ja yhtenäiseen Euroopan unioniin ja kukaan ei uskonut hajaantumiseen kymmenen vuoden aikavälillä.

Puolet epäili, että Venäjästä tulisi autoritäärinen valtio, puolet ajatteli että Venäjä hajoaisi osiin, mutta kukaan ei odottanut Venäjästä kehittyvän demokraattista valtiota. EU:n ja Venäjän suhteiden ennakoitiin kehittyvän pragmaattisesti.

Vaikka Suomenkin Nato-jäsenyydellä alettiin tutkijoiden keskuudessa spekuloida jo 1993, Naton laajentumiseen Baltian maihin ei juuri uskottu. Vielä 2001 useimmat eurooppalaisetkaan tutkijat eivät uskoneet, että Baltian maista voisi tulla Naton jäseniä.

Aika monet Suomessa olettivat, että Naton laajentuminen Suomenlahden etärannikolle olisi Suomen turvallisuuden kannalta kielteinen seikka.

Nykyään elävä vahva mielikuva siitä, että Venäjän ja lännen suhteet olisivat 1990-luvun alussa olleet jotenkin erinomaisen lämpimät eivät aikalaiskeskusteluista ainakaan tutkijapiireissä saa juuri tukea. Yleensä ajatellaan, että Venäjän ja lännen suhteet heikentyivät vasta 1990-luvun puolivälissä Naton laajentumisen myötä, mutta koko 1990-luvun alku oli vielä suuren epävarmuuden aikaa.

Kommunistien ja Vladimir Zhirinovskin lisäksi myös Boris Jeltsinin poliittisia tavoitteita kyseenalaistettiin ja Venäjän ja Baltian maiden välisten suhteiden kärjistymistä sotilaalliseksi yhteenotoksi pelättiin.

Vaikka Ulkopoliittiselta instituutilta odotetaan yleensä tutkimustietoa ja kannanottoja ajankohtaisiin kysymyksiin, ei lähihistorian ja tulevaisuuden tarkastelua voida unohtaa.

Tutkijoilla ei tietenkään ole mitään kristallipalloa, josta tulevaisuuteen voitaisiin nähdä. Ei taloustutkimuslaitoksillakaan sellaista ole, mutta taloustrendien ennustaminen on paljon tavanomaisempaa kuin poliittisten muutosten spekulointi.

Milloin tulevaisuuden ennustukset sitten osuvat todennäköisemmin oikein ja milloin ne menevät pieleen? Tästäkin on tutkimustietoa.

Vaikka tieto päätöksentekijöiden aikomuksista voi riittää yksinkertaisiin ennustuksiin, laajemmassa mielessä hyvät ennustukset voivat perustua vain hyvään tutkimustietoon.

Vaikka maailma on monimutkainen kokonaisuus ja sen poliittinen kehitys on täynnä sattumanvaraisia tekijöitä, kaikki tulevaisuudet eivät kuitenkaan ole yhtä mahdollisia.

Poliittinen päätöksenteko edellyttää yleensä aina jotakin tietoa näistä todennäköisyyksistä, jotta tulevaisuuteen voitaisiin vaikuttaa.

Hyvät ennustukset eivät kuitenkaan juuri koskaan perustu johonkin yhteen ja oikeaksi miellettyyn teoriaan. Tulevaisuutta koskevat arviot ovat aina parempia, jos ne ottavat huomioon useita samanaikaisesti vaikuttavia voimia.

Isaiah Berlinin tunnetuksi tekemää vertausta käyttäen kannattaa ennemmin olla kettu, joka tietää monta pientä asiaa kuin siili, joka tietää yhden ison.

Tämän pitäisi tavallaan olla itsestään selvää, mutta ei ole. Suurimman yleisen huomion saavat yleensä sellaiset tutkijat ja poliitikot, joilla on yksinkertainen selitysmalli ja vahva usko sen mukaiseen kehitykseen.

Jos tällainen kehitys sitten toteutuu, heitä pidetään kaukaa viisaina sankareina, vaikka syyt siihen, miksi kehitys toteutui ennustuksen mukaisesti eivät olisi olleet ollenkaan ennustajan teorian mukaisia.

Ulkopoliittisen instituutin kantavana ajatuksena on, että yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon tueksi tarvitaan riippumatonta ja riittävän monipuolista ja moniarvoista tutkimuslaitosta.

Think tank -mallin mukaan instituutin tutkijat eivät ainoastaan tutki, vaan myös osallistuvat, vaikuttavat ja hankkivat tietoa niissä kansainvälisissä verkostoissa, joissa suomalaisten kannattaa olla mukana.

Yliopistojen tutkijat toimivat usein samalla kentällä, mutta koska aika ei riitä kaikkeen, työnjako yliopistojen ja think tank -tyyppisten tutkimuslaitosten välillä on luonteva.

Think tank -maailmankaan tutkijat eivät kuitenkaan voi erikoistua vain ajankohtaisten asioiden tutkimiseen. Heidän on pystyttävä myös laajemmissa kehyksissä ymmärtämään, miksi tähän on tultu ja miten tästä eteenpäin.

Siksi työnjakoa ei kannata sementoida, ei varsinkaan tutkijoiden kompetenssin ja identiteetin osalta.



 

Torstaivieras

Hyvä ennuste ei perustu yhteen teoriaan

 

Tuomas Forsberg

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.

Vaikka tieto päättäjien aikomuksista voi riittää yksinkertaisiin ennustuksiin, osuva maailmanpolitiikan ennakointi perustuu hyvään tutkimustietoon.

Ulkopoliittinen instituutti viettää tänään 50-vuotisjuhliaan. Paasikivi-seura perusti instituutin pohjoismaisten sisarinstituuttien esikuvien mukaisesti tekemään tutkimusta ja edistämään – kuten silloin sanottiin – valistunutta keskustelua ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä kysymyksistä.

Vuonna 2006 instituutti siirtyi Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön hallinnasta eduskunnan alaisuuteen.

Itse aloitin tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa kesällä 1990, jolloin Paavo Lipponen toimi instituutin johtajana. Yhdessä Pekka Visurin kanssa tutkimme Saksan yhdistymistä ja sen merkitystä Suomelle ja muulle Pohjolalle.

Projektin aloittamisesta oli päätetty jo edellisenä vuonna, ja silloin sen työnimenä oli vielä kaksi Saksaa ja Suomi. Mutta kuten usein jatkossakin, maailmanpoliittisten tapahtumien vauhti oli niin kova, että instituutin projektien oli muututtava niiden mukana.

Työskentelin instituutissa ulkomailla vietettyjä väitöskirjavuosia lukuun ottamatta yli kymmenen vuotta. Omalta osaltani merkittävin aika osui vuosiin 1998-2001, jolloin kolmen vuoden ajan sijaistin Geneveen muuttanutta Tapani Vaahtorantaa instituutin johtajana.

Juhlia varten selasin vanhoja muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä lukiessa oli mielenkiintoista pohtia yhtäältä sitä, miten 1990-luvulla osattiin arvioida kansainvälisen politiikan tulevaisuutta sekä toisaalta sitä, miten nykyiset mielikuvat 1990-luvusta poikkeavat aikalaiskäsityksistä.

Monissa kysymyksissä tulevaisuuden kehityksen suuntaviivat osattiin 1990-luvulla nähdä aika oikein. Vuonna 1993 parisenkymmentä tutkijaa oli koolla eräässä seminaarissa, jossa he saivat arvioida EU:n ja Venäjän tulevaisuuden vaihtoehtoja.

Lähes kaikki uskoivat Euroopan integraation eritahtiseen etenemiseen, vain harva uskoi vahvaan ja yhtenäiseen Euroopan unioniin ja kukaan ei uskonut hajaantumiseen kymmenen vuoden aikavälillä.

Puolet epäili, että Venäjästä tulisi autoritäärinen valtio, puolet ajatteli että Venäjä hajoaisi osiin, mutta kukaan ei odottanut Venäjästä kehittyvän demokraattista valtiota. EU:n ja Venäjän suhteiden ennakoitiin kehittyvän pragmaattisesti.

Vaikka Suomenkin Nato-jäsenyydellä alettiin tutkijoiden keskuudessa spekuloida jo 1993, Naton laajentumiseen Baltian maihin ei juuri uskottu. Vielä 2001 useimmat eurooppalaisetkaan tutkijat eivät uskoneet, että Baltian maista voisi tulla Naton jäseniä.

Aika monet Suomessa olettivat, että Naton laajentuminen Suomenlahden etärannikolle olisi Suomen turvallisuuden kannalta kielteinen seikka.

Nykyään elävä vahva mielikuva siitä, että Venäjän ja lännen suhteet olisivat 1990-luvun alussa olleet jotenkin erinomaisen lämpimät eivät aikalaiskeskusteluista ainakaan tutkijapiireissä saa juuri tukea. Yleensä ajatellaan, että Venäjän ja lännen suhteet heikentyivät vasta 1990-luvun puolivälissä Naton laajentumisen myötä, mutta koko 1990-luvun alku oli vielä suuren epävarmuuden aikaa.

Kommunistien ja Vladimir Zhirinovskin lisäksi myös Boris Jeltsinin poliittisia tavoitteita kyseenalaistettiin ja Venäjän ja Baltian maiden välisten suhteiden kärjistymistä sotilaalliseksi yhteenotoksi pelättiin.

Vaikka Ulkopoliittiselta instituutilta odotetaan yleensä tutkimustietoa ja kannanottoja ajankohtaisiin kysymyksiin, ei lähihistorian ja tulevaisuuden tarkastelua voida unohtaa.

Tutkijoilla ei tietenkään ole mitään kristallipalloa, josta tulevaisuuteen voitaisiin nähdä. Ei taloustutkimuslaitoksillakaan sellaista ole, mutta taloustrendien ennustaminen on paljon tavanomaisempaa kuin poliittisten muutosten spekulointi.

Milloin tulevaisuuden ennustukset sitten osuvat todennäköisemmin oikein ja milloin ne menevät pieleen? Tästäkin on tutkimustietoa.

Vaikka tieto päätöksentekijöiden aikomuksista voi riittää yksinkertaisiin ennustuksiin, laajemmassa mielessä hyvät ennustukset voivat perustua vain hyvään tutkimustietoon.

Vaikka maailma on monimutkainen kokonaisuus ja sen poliittinen kehitys on täynnä sattumanvaraisia tekijöitä, kaikki tulevaisuudet eivät kuitenkaan ole yhtä mahdollisia.

Poliittinen päätöksenteko edellyttää yleensä aina jotakin tietoa näistä todennäköisyyksistä, jotta tulevaisuuteen voitaisiin vaikuttaa.

Hyvät ennustukset eivät kuitenkaan juuri koskaan perustu johonkin yhteen ja oikeaksi miellettyyn teoriaan. Tulevaisuutta koskevat arviot ovat aina parempia, jos ne ottavat huomioon useita samanaikaisesti vaikuttavia voimia.

Isaiah Berlinin tunnetuksi tekemää vertausta käyttäen kannattaa ennemmin olla kettu, joka tietää monta pientä asiaa kuin siili, joka tietää yhden ison.

Tämän pitäisi tavallaan olla itsestään selvää, mutta ei ole. Suurimman yleisen huomion saavat yleensä sellaiset tutkijat ja poliitikot, joilla on yksinkertainen selitysmalli ja vahva usko sen mukaiseen kehitykseen.

Jos tällainen kehitys sitten toteutuu, heitä pidetään kaukaa viisaina sankareina, vaikka syyt siihen, miksi kehitys toteutui ennustuksen mukaisesti eivät olisi olleet ollenkaan ennustajan teorian mukaisia.

Ulkopoliittisen instituutin kantavana ajatuksena on, että yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon tueksi tarvitaan riippumatonta ja riittävän monipuolista ja moniarvoista tutkimuslaitosta.

Think tank -mallin mukaan instituutin tutkijat eivät ainoastaan tutki, vaan myös osallistuvat, vaikuttavat ja hankkivat tietoa niissä kansainvälisissä verkostoissa, joissa suomalaisten kannattaa olla mukana.

Yliopistojen tutkijat toimivat usein samalla kentällä, mutta koska aika ei riitä kaikkeen, työnjako yliopistojen ja think tank -tyyppisten tutkimuslaitosten välillä on luonteva.

Think tank -maailmankaan tutkijat eivät kuitenkaan voi erikoistua vain ajankohtaisten asioiden tutkimiseen. Heidän on pystyttävä myös laajemmissa kehyksissä ymmärtämään, miksi tähän on tultu ja miten tästä eteenpäin.

Siksi työnjakoa ei kannata sementoida, ei varsinkaan tutkijoiden kompetenssin ja identiteetin osalta.