Helsingin Sanomat, Vieraskynä, 17.6.2008
Anna Korppoo
Ympäristön käsittely turvallisuuskysymyksenä ei ratkaise
ympäristöongelmia eikä tehosta ilmastopolitiikkaa, kirjoittaa Anna
Korppoo.
Ilmastonmuutoksen lanseeraaminen turvallisuuskysymyksenä ei tuo mitään
olennaista uutta ilmastokeskusteluun. Kuitenkin ilmastoturvallisuudesta
on viime aikoina keskusteltu jopa YK:n turvallisuusneuvostossa.
Ilmastonmuutoksen ennustetaan johtavan ruoantuotannon vaikeutumiseen
sekä luonnonmullistusten, kuten hirmumyrskyjen, tulvien ja kuivuuksien,
lisääntymiseen. Pidemmällä aikavälillä myös merenpinnan on ennustettu
nousevan, mikä voi johtaa pakolaisvirtoihin ja resurssikilpailuun.
Tästä aiheutuu eittämättä konflikteja ja turvallisuusuhkia.
Ympäristön ’turvallistaminen’ ei kuitenkaan ratkaise ympäristöongelmia
eikä edistä tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa. Tämä pätee myös
ilmastonmuutokseen; sen käsittelystä turvallisuusuhkana ei näy olevan
hyötyä itse ongelman ratkaisemisessa, sillä käytännössä
ilmastopolitiikan sisältö ei muutu.
Turvallistamisesta voi olla jopa haittaa: jos
turvallisuusorganisaatioiden rooli korostuu, huomio saattaa siirtyä
päästöjen vähentämisestä sopeutumiskeinoihin.
Kansainvälisessä politiikassa turvallisuus perinteisesti liittyy
valtioiden toisilleen aiheuttamiin sotilaallisiin uhkiin ja rajojen
puolustamiseen vihollista vastaan joko sotilaallisesti tai
diplomatialla. Laajempaan turvallisuuskäsitteeseen on liitetty
monenlaisia tekijöitä kansainvälisestä rikollisuudesta
ympäristöongelmiin.
Ilmastonmuutos sisällytetään tavallisesti laajaan turvallisuuteen. Se
voisi kuitenkin mahtua jopa perinteisen turvallisuuden käsitteen alle,
sillä kyse on valtioiden itselleen ja toisilleen aiheuttamasta
ongelmasta, joka voitaisiin korjata diplomatian keinoin: sopimalla
riittävistä päästövähennyksistä. Käytännössä ilmastoneuvottelut ovat
kuitenkin vaikeita, sillä muutoksen hillitseminen vaatii taloudellisia
uhrauksia ja elintapojen muutoksia.
Lisäksi ilmastonmuutos on eritasoinen turvallisuusuhka eri maille ja
maantieteellisille alueille. Jos pieni saarivaltio Tuvalu jää
ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun seurauksena veden alle
ja katoaa, kyseessä on perinteinen valtion olemassaoloon liittyvä
turvallisuusuhka Tuvalulle mutta tuskin Suomelle tai koko maailmalle.
Ilmastonmuutoksen vaikutusten paikallisuus asettaa haasteita
poliittiselle päätöksenteolle: kuinka mahduttaa eri valtioihin
kohdistuvat turvallisuusuhat ja -vastuut yhteen kansainväliseen
sopimukseen? Vastuuta turvallisuusuhkien aiheuttamisesta on vaikea
jakaa maiden välillä oikeudenmukaisesti.
Ilmastonmuutoksella on olemassa olevia ongelmia kärjistävä vaikutus.
Esimerkiksi Darfurin alueen konfliktia on pidetty maailman ensimmäisenä
ilmastosotana. Konfliktin ainekset olivat kuitenkin valmiina etnisissä
ja alueiden hallintaan liittyvissä erimielisyyksissä jo ennen kuin
elinolot ympäristösyistä ratkaisevasti huononivat.
Darfurin kaltaisia ongelmapesäkkeitä voitaisiin pyrkiä purkamaan ennen
kuin ”ilmastokonflikti” syntyy parantamalla elinoloja ja ratkomalla
erimielisyyksiä, mutta käytännössä tämä on harvinaista.
Ilmastonmuutoksen turvallistamista on ehkä pidetty hyvänä
neuvottelustrategiana. Terrorismia vastaan taistelevassa Yhdysvalloissa
turvallisuustematiikka saattaisi herättää enemmän vastakaikua kuin
esimerkiksi Kioton pöytäkirja.
Ilmastodiplomatiassa turvallisuuden korostaminen ei kuitenkaan ole
hyödyllinen lähestymistapa. Esimerkiksi Venäjä ja Kiina eivät pidä
ilmastonmuutosta turvallisuuskysymyksenä ainakaan avoimesti. On
epäselvää, kuinka nämä maat reagoivat turvallisuustematiikkaan
ilmastoneuvotteluissa.
Ilmastoturvallisuudesta on tulossa muotisana, johon usein viitataan
puolihuolimattomasti ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. ”Kestävä kehitys”
on esimerkki siitä, kuinka väljästi määritellyllä käsitteellä voidaan
perustella lähes mitä tahansa ihmisen toimintaa. Vaikka ilmastonmuutos
epäilemättä johtaa turvallisuusuhkiin, on uhkia parempi yrittää välttää
päästöjä vähentämällä kuin ilmastokysymystä turvallistamalla.