Artikkeli on julkaistu maakuntalehtien yhteisen ulkomaantoimituksen lehdissä.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Touko Piiparinen kommentoi sanomalehti Keskisuomalaisessa 17.10. Suomen vaikutusvaltaa YK:n turvallisuusneuvostossa mikäli Suomen toive jäsenyydestä toteutuu.
YK:n turvaneuvosto: Vaihtuvien jäsenten äänet ovat ratkaisevia, joten Suomen ei tarvitsisi kulkea lakki kourassa.
Suomen hakemus YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi on kuin hyppy isojen poikien leikkikentälle, jossa suurvallat koettelevat voimiaan lähinnä omien intressiensä ohjailemina.
Viisi pysyvää jäsenmaata voi kukin kaataa turvallisuusneuvoston ehdotuksen yksinkertaisesti vastustamalla sitä. Viimeisin esimerkki tästä oli, kun neuvosto ei saanut aikaan pakotteita Syyrian hallintoa vastaan Kiinan ja Venäjän vastustuksen vuoksi.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Touko Piiparinen kuitenkin uskoo, että vaihtuvillakin mailla voi olla suuri rooli turvallisuusneuvostossa. Esimerkkinä Piiparinen pitää Libyaa, jossa pakotepäätökset saatiin aikaiseksi vaihtuvien jäsenmaiden äänillä.
– Toteutuakseen päätöslauselmat vaativat yhdeksän hyväksyvää ääntä. Libyan tilanteessa Kiina ja Venäjä äänestivät tyhjää, joten oli tärkeää saada mahdollisimman moni vaihtuva jäsenmaa lauselman taakse. Libyaa mietittiin kauan, ja lopulta kolme afrikkalaista vaihtuvaa jäsentä, erityisesti Etelä-Afrikka, ratkaisi tilanteen, Piiparinen tarkentaa.
Turvallisuusneuvostossa Suomen ei siis tarvitsisi kulkea lakki kourassa hakemassa muilta tukea, vaan tosiasiassa Suomi olisi se, jolta haettaisiin ääntä.
Turvallisuusneuvoston jäsenenä Suomi voisi tehdä ehdotuksia uusista päätöslauselmista ja nostaa keskusteluun itse tärkeiksi näkemiään aiheita.
Yksi neuvoston viime vuosikymmenen merkittävimmistä päätöksistä oli päätöslauselma 1325 (naiset, rauha ja turvallisuus), jonka esittämisessä vaihtuvalla jäsenellä Namibialla oli merkittävä rooli.
– Jäsenyyden voisi nähdä todellisena adrenaliiniruiskeena Suomen ulkopolitiikalle, Piiparinen toteaa.
Rauhanvälitystehtävissä suurvaltastatus voi olla taakka, joten sillanrakentajana Suomi voisi olla jopa suurvaltoja paremmassa asemassa.
Suomen edellisellä turvallisuusneuvostokaudella vuosina 1989–1990 yksi maan tärkeimmistä tehtävistä neuvostossa oli toimia neuvottelijana arabivaltioiden ja Israelin kiistassa
.
Suomen tehtävänä oli löytää kiristyneisiin väleihin ratkaisu, joka miellyttäisi sekä Israelia, arabivaltioita että Yhdysvaltoja.
Tuolloin YK:n suurlähettiläänä toimineen Klaus Törnuddin mukaan Suomi onnistui tavoitteessa erinomaisesti, vaikka Suomi johtikin kaikkein vaativimpia neuvotteluita.
Törnudd arvelee kirjassaan, että Suomi valittiin tehtävään hyvän maineen ja puolueettomien suhteiden ansiosta.
Samalla kaudella Suomi oli myös mukana Irakia koskevassa päätöslauselmassa, jossa hyväksyttiin voimakeinojen käyttö Irakia vastaan. Päätös oli ensimmäinen, jossa YK:n pakotepäätökseen liittyi sotilaallisen voiman käyttö.
Ensimmäisen kerran Suomi oli turvallisuusneuvoston jäsenenä vuosina 1969–1970. Tuona aikana Suomi teki huomattavasti useammin esityksiä kuin neuvoston jäsenet keskimäärin, ja sen ehdotukset hyväksyttiin lähes poikkeuksetta yksimielisesti.
Valtaosa turvallisuusneuvostossa tällöin hyväksytyistä päätöslauselmaehdotuksista oli Suomen esittämiä.