Länsimaiden suhtautuminen arabimaihin on ollut tyhmää ja lyhytnäköistä, sanoo tutkija Mika Aaltola.
”Ammanin keskustaan vievän moottoritien kaikilla silloilla on Suomen ja Jordanian liput. Myös katuvalopylväät on koristeltu Suomen lipuilla”, raportoi Helsingin Sanomat presidentti Tarja Halosen vierailusta Jordaniaan lokakuussa.
Toimittajat lähtevät enää harvoin ulkomaille presidentin perässä, sillä vierailujen uutisarvo on lopahtanut. Lähi-idän protokolla on aina samaa: poskisuudelmia, illallisia kuninkaan kanssa ja ympäripyöreitä lausuntoja Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessista.
Pohjois-Afrikan arabimaiden viimeaikaiset kansannousut kuitenkin osoittavat, että tarkkana pitäisi olla. Moni länsimaa on yllätetty housut kintuissa.
”Lännellä on ollut arabimaista stereotyyppinen käsitys. On nähty vain kaksi vaihtoehtoa, joko diktaattori tai ääri-islam”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin Globaalin turvallisuuden ohjelmajohtaja Mika Aaltola.
Nyt moni maa on joutunut selittelemään tiiviitä suhteitaan Egyptin entiseen presidenttiin Hosni Mubarakiin tai Libyan johtajaan Muammar Gaddafiin.
”Ei ole uskottu demokratian mahdollisuuteen. Se on ollut tyhmää ja lyhytnäköistä”, Aaltola jatkaa.
Suomi on ollut länsimaiden joukossa keskitien kulkija. Se selviää tarkastelemalla tämän hallituskauden aikaisia ministeri- ja presidenttivierailuja Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueelle.
Runsaasta 30 vierailusta suuri osa koskee vienninedistämistä tai kauppapolitiikkaa. Suosituimmat vierailukohteet ovat olleet Arabiemiraattien liitto, Qatar, Saudi-Arabia ja Egypti.
”Suomi on selvästi satsannut nouseviin rikkaisiin valtioihin”, Aaltola sanoo.
Viime vuoden tammi-marraskuussa Suomen viennin arvo Arabiemiirikuntiin oli 215 miljoonaa, Saudi-Arabiaan 182 miljoonaa ja Egyptiin 297 miljoonaa euroa.
Näillä summilla voi jo katsoa läpi sormien muutamaa itsevaltaista kuningasta tai diktaattoria.
Konservatiivisissa ja itsevaltaisissa maissa Suomi esittää harvoin kriittisiä kysymyksiä, sanoo Helsingin yliopiston akatemiatutkija Susanne Dahlgren. ”Suomella voisi olla toisenlainenkin rooli. Suomen maine Lähi-idässä on hyvä. Emme osallistuneet Irakin sotakoalitioon, ja Nokian puhelimet ovat suosittuja.”
Yksi mahdollisuus on jo käynnissä oleva koulutusyhteistyö. Suurin osa arabimaiden ja Lähi-idän valtioiden asukkaista on nuoria.
”Edes hyvä koulutus ei vie nuoria eteenpäin, kun vallassa ovat itsevaltiaiden sukulaiset ja suosikit.”
Kaikissa projekteissa ei ole tähän mennessä onnistuttu. Erityisen herkkä alue on naisten koulutus. Saudi-Arabiassa avautui vasta hiljattain ensimmäinen naisten ja miesten yhteinen yliopisto.
”Tähän pitäisi uskaltaa ottaa kantaa.”
Pohjois-Afrikassa Suomi on ollut Lähi-itääkin varovaisempi. Viiden viime vuoden aikana ministeritasolla on vierailtu vain Egyptissä.
”Suomi on piiloutunut tässä Euroopan unionin selän taakse”, Dahlgren sanoo.
Tämän vuoksi Suomi ei ole ryvettynyt yhtä pahasti kuin moni EU-maa tai Yhdysvallat. Rauhanvälittämisen suurvallaksi pyrkivän Suomen pitäisi nyt toimia.
”Yleensä Suomi on välttänyt suurvaltapolitiikkaa kuin ruttoa, mutta nyt olisi mahdollisuus profiilin kohottamiseen. Ulkoministeri Alexander Stubb on jo ottanut aktiivisen roolin vaatiessaan EU:ta reagoimaan Libyan tilanteeseen”, Aaltola sanoo.
Työtä riittää, sillä Aaltola uskoo vallankumousaallon pyyhkäisevän lopulta myös Lähi-idän yli.
”Silloin Suomellakin on paljon hävittävää.”
Saudi-Arabia: Tarja Halonen, Mauri Pekkarinen, Alexander Stubb, Paavo Väyrynen ja Henna Virkkunen.
Kuwait: Väyrynen.
Oman: Stubb.
Arabiemiraattien liitto: Paula Lehtomäki, Matti Vanhanen, Pekkarinen, Suvi Lindén, Jyri Häkämies, Väyrynen ja Virkkunen.
Qatar: Halonen, Väyrynen, Vanhanen, Stubb, Lindén ja Halonen.
Israel: Ilkka Kanerva, Stubb, Häkämies, Halonen ja Stubb.
Syyria: Stubb, Astrid Thors, Halonen ja Stubb.
Libanon: Stubb ja Liisa Hyssälä.
Jordania: Halonen ja Stubb.
Egypti: Kanerva, Väyrynen, Stubb, Häkämies, Vanhanen, Halonen ja Stubb.