Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton vieraili helmikuussa Pekingissä, hän opasti kiinalaisia isäntiään: ”Toivomme, että ette tee samoja virheitä kuin me. Kun me teollistuimme ja vaurastuimme, emme tienneet riittävästi. Eikä tiennyt Eurooppakaan. Nyt olemme tarpeeksi fiksuja luomaan oikeanlaista talouskasvua.” Hän puhui ilmastonmuutoksesta.
Clintonin viesti kertoo paljon ilmastopolitiikan nykytilasta. Barack Obaman valtaantulo on muuttanut radikaalisti Valkoisen talon suhtautumista asiaan. Vaaralliselta ilmastonmuutokselta tuskin kuitenkaan vältytään, ellei myös Kiina sitoudu päästöjen rajoituksiin.
Samalla on tärkeää havaita, mitä Clinton ei sanonut. Monien muiden tavoin hän jättää nyt köyhät kehitysmaat vähemmälle huomiolle.
Ilmastopolitiikassa on kuitenkin kolme isoa maaryhmää: teollisuusmaat, nousevat taloudet ja köyhät maat.
Yhdysvallat ja muut teollisuusmaat kehittyivät ensimmäisinä ja ovat suurimmat syypäät siihen, että ilmastonmuutoksesta on tullut vakava ongelma. Foreign Policy -lehden kyselyssä amerikkalaiset kansainvälisten suhteiden professorit jopa nimeävät ilmastonmuutoksen suurimmaksi uhkaksi maansa turvallisuudelle.
Presidentti Obama jakaa tämän huolen ja on ottanut tavoitteekseen vähentää Yhdysvaltojen kasvihuonekaasupäästöjä huomattavasti.
Nopean kasvun vaiheessa ovat nyt nousevat taloudet, ennen muuta Kiina ja Intia. Niiden suuret väestöt kuluttavat yhä enemmän energiaa ja tuottavat lisää kasvihuonekaasupäästöjä. Jo nyt puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee muualta kuin teollisuusmaista. Rikkaat maat aiheuttivat ilmastonmuutoksen ongelman, mutta rikastuvat maat pahentavat sitä.
Köyhien kehitysmaiden vaikeutena on, etteivät ne ole päässeet edes kunnolla vaurastumisen alkuun. Ne ovat tässä mielessä syyttömiä ilmastonmuutokseen. Afrikan osuus maailman teollisuusperäisistä kasvihuonepäästöistä on vain muutama prosentti.
Köyhyyden takia nämä maat ovat kuitenkin kaikkein haavoittuvimpia ilmastonmuutoksen seurauksille. On helppo ymmärtää Ugandan presidenttiä, joka taannoin kuvasi ilmastonmuutosta rikkaiden hyökkäykseksi köyhiä vastaan.
Itse asiassa koko Kioton pöytäkirja on ajastaan jäljessä, koska se jakaa maailman valtiot kahtia teollisuusmaihin ja muihin. Namibia on samassa joukossa Singaporen kanssa.
Kehitysmaita varten tarkoitettujen CDM-hankkeiden jakautuminen on tästä kuvaava esimerkki. Valtaosa hankkeista on mennyt nouseviin talouksiin. Jopa upporikkaalla Qatarilla on yksi hanke. Afrikka on saanut niistä vain murto-osan.
Mutta miksi pitää puhua myös köyhistä maista, jos vaarallisen ilmastonmuutoksen estäminen riippuu Yhdysvaltojen ja Kiinan toimenpiteistä? Kahdestakin syystä.
Ensinnäkin siksi, että köyhillä mailla on vaikeuksia jo senkin ilmastonmuutoksen kanssa, jota ei enää kyetä välttämään. Ne ovat erityisen riippuvaisia maataloudesta, joka kärsii kuumuudesta, kuivuudesta ja rankkasateista. Monessa köyhässä maassa on myös huono hallinto, joka on kyvytön tai haluton – tai molempia – sopeutumaan ilmastonmuutoksen seurauksiin.
Huonoimmassa tapauksessa kehitys voi johtaa aseellisiin konflikteihin. Vielä ei tosin ole tilastollista näyttöä siitä, että ilmastonmuutos olisi sodan aiheuttaja.
Tilanne voi kuitenkin muuttua. Tuoreessa YK:n raportissa varoitetaan, että väestönkasvu, ilmastonmuutos ja veden tuhlaileva käyttö ovat johtamassa vakavaan vesipulaan varsinkin köyhissä maissa. Seurauksena on köyhyysongelman kärjistyminen, joka voi aiheuttaa levottomuuksia ja konflikteja.
Toinen syy on maailman köyhyysongelma. Ponnisteluista huolimatta miljardi ihmistä elää edelleen köyhyydessä. Tämä joukko näyttää vielä suurenevan, koska maapallon väestö kasvaa 2,3 miljardilla vuosisadan puoliväliin mennessä.
Valtaosa tästä lisäyksestä tapahtuu kehitysmaissa. Ilmastonmuutos pahentaa ongelmaa entisestään lisäämällä niukkuutta niistä resursseista, joita kasvavat väestöt tarvitsevat tullakseen toimeen.
Ilmastonmuutos pakottaa ajattelemaan koko kehitysongelmaa uudella tavalla. Miten kehitysmaiden köyhyys voidaan ylipäätään poistaa lisäämättä samalla kasvihuonekaasupäästöjä?
Yhdysvallat vaurastui käyttämällä fossiilisia polttoaineita ja järkytti näin ilmakehän tasapainoa. Jos Kiina ei saa tehdä samaa virhettä kuin Yhdysvallat, sama koskee myös Bangladeshia tai Nigeriaa.
Suomalaisten kansalaisjärjestöjen kehityspolitiikan ”puoliväliarviossa” kysyttiin, mikä on suomalainen lisäarvo kehityspolitiikassa. Yksi vastaus on: huolehtiminen siitä, ettei köyhiä kehitysmaita unohdeta Kööpenhaminan ilmastokokouksessa. Niiden edut ja tarpeet ovat erilaisia kuin Yhdysvaltojen ja Kiinan.
Suomi voisi osaltaan vahvistaa poliittista tahtoa, joka auttaisi köyhiä maita sopeutumaan ilmastonmuutoksen seurauksiin. Tämä on erityisen tärkeää nyt, kun maailman talous on taantumassa eikä apua haluta massiivisesti lisätä.
Suomi voi olla mukana myös luomassa kehitystä, joka ottaa huomioon ilmastonmuutoksen rajoittamisen välttämättömyyden. Köyhyyden poistamisen ja hiilettömän kasvun yhdistäminen on iso haaste, johon pienikin maa voi vastata.