Kanava 2/2008
Raimo Väyrynen
Vastareaktiona Neuvostoliiton paineisiin kehittyi Suomessa
eräänlainen kaksoisstrategia. Poliittinen johto harjoitti yleensä
myöntyvyyspolitiikkaa, jota voi kutsua jopa suomettumiseksi, kun taas
ulkoministeriön ja sotilaiden valtavirta torjui tai hidasti alemmalla
tasolla Moskovan yrityksiä kaventaa Suomen kansainvälistä liikkumatilaa.
Jokaisen maan politiikkaa ohjaavat sekä sisäiset tekijät että sen
kansainvälinen asema. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on
varsinkin pienten valtioiden politiikan selittämisessä annettu etusija
ulkoisille tekijöille. Kansainvälisen järjestelmän voimasuhteet sekä
keskeisten valtioiden väliset taloudelliset ja sotilaalliset suhteet
ovat selittäneet pienten valtioiden, usein pakon alaisina, tekemiä
poliittisia ratkaisuja. Tällaiselle järjestelmädeterminismille on
olemassa perusteensa, mutta silti valtioiden sisäisiä tekijöitä
ulkopolitiikassa ja sen vallankäytössä ei ole syytä väheksyä.
Suomen tapauksessa keskeisin sisäinen tekijä on viime aikoihin saakka
ollut sen taloudellinen rakenne ja kehitys, mille tunnusomaista on
ollut siirtymä agraarisesta maasta raaka-aineita jalostavaksi
teollisuusmaaksi ja myöhemmin tietoyhteiskunnaksi. Kielikysymys ja
suhtautuminen Venäjään vaikuttivat autonomisen ja sitten itsenäisen
Suomen politiikkaan. Kuitenkin sitä muovasivat enemmän maanomistusolot
ja yleisemmin sosiaaliset suhteet: itsenäiset talonpojat omaksuivat
uskonnollis-kansallisen maailmankuvan, kun taas pienviljelijöistä ja
maattomasta väestöstä suuri osa taipui primitiiviseen sosialismiin.
Onkin kysytty, missä mitassa Suomen itsenäistymiseen liittyneet
poliittis-sotilaalliset konfliktit olivat juuriltaan materiaalisia ja
missä määrin ideologisia, ja millaisessa vuorovaikutuksessa nämä voimat
olivat keskenään. Ilmeisesti ulkovaltojen sekaantuminen vuoden 1918
sisällissotaan ja yleensä itsenäistymisprosessiin olivat kyllä
ideologisia, mutta varsinkin Saksan kohdalla ne liittyivät myös
taloudelliseen ja sotilaalliseen voimapolitiikkaan.
Suomen asteittainen teollistuminen loi 1700-luvulta lähtien
ruukkipaikkakuntia sekä vähitellen suurteollisuutta ja sen tarvitsemia
kuljetusyhteyksiä, kuten rautateitä, tai kuten nykyään sanottaisiin,
logistiikkaa. Näillä paikkakunnilla työväki omaksui teollisen
sosialismin, johon liittyi myös lakkojen ja protestien käyttäminen
työtaisteluaseena. Toinen ja suurempi protestiliike liittyi
maanomistusoloihin ja siten torpparikysymykseen.
Suomen taloudellisella ja virkamieseliitillä oli toki hallussaan
yhteiskunnallista valtaa, mutta varsinkin virkamiesten vaikutus
yhteiskunnan suuriin myllerryksiin oli rajallinen. Verrattuna
autonomian kauteen virkamiesvalta heikkeni maailmansotien välisenä
aikana (mutta hankkivatko johtavat virkamiehet valtansa takaisin toisen
maailmansodan jälkeen?). Voidaan väittää, että maan
jälleenrakennuksessa ja kansainvälisten taloussuhteiden säätelyssä
johtavat virkamiehet käyttivät 1950- ja 1960-luvulla merkittävää
valtaa, jopa korruptioon asti.
Seuraavaksi kasvoi hyvinvointivaltiota rakentaneiden sosiaali- ja
työmarkkinapolitiikan virkamiesten valta, osaksi heijastumana
korporatismin yleisestä vahvistumisesta. Samalla yritysten vallankäyttö
säännöllistyi asteittain patruunavallasta systeemiseksi vallankäytöksi.
Suljetussa taloudessa yritysten toimintaedellytykset riippuivat
yhtäältä julkisista investoinneista – valtionyritykset uusilla
strategisilla teollisuudenaloilla olivat päivän sana – ja toisaalta
sääntelyviranomaisten päätöksistä.
Verrattuna nykyhetkeen ero on suuri: nyt sanotaan pääministerinkin
suulla, että valtio on enemmän riippuvainen yrityksistä kuin
päinvastoin. Tämä heijastaa maailmanmarkkinoiden luoman
kilpailutodellisuuden uutta vaikutusta politiikkaan, jonka tehtävänä ei
ole niinkään säädellä kuin luoda lainsäädännössä, tutkimuksessa,
koulutuksessa, liikenteessä ja muilla aloilla kilpailukyvyn
edellytyksiä (niin sanottu kilpailuvaltio).
Suomalaisen yhteiskunnan taloudellisesta ja sosiaalisesta murroksesta
aiheutunut sisällissota löi maan poliittisesti ja sosiaalisesti
hajalle. Maailmansotien välillä maan lyhytaikaiset porvarilliset
hallituskoalitiot pystyivät hädin tuskin pitämään maan koossa.
Oikeastaan vasta 1930-luvun jälkipuoliskon taloudellinen kasvu ja
vahvistuva poliittinen konsensus keskustaryhmien ja
sosialidemokraattien välillä loivat ulkoisellekin turvallisuudelle
välttämätöntä sisäistä vakautta, mikä koitui sitten onneksemme talvi-
ja jatkosodassa.
Sitoutumattomien kapea hengitystila
Maailmansotien välinen kansainvälinen järjestelmä oli monenkeskinen ja
pirstalainen, eikä siinä ollut selviä johtajavaltioita. Ensimmäistä
maailmansotaa edeltäneet imperiumit olivat Euroopassa pääosin
hajonneet. Voimakkain valtio, Yhdysvallat, harjoitti
isolaatiopolitiikkaa torjuttuaan kongressissa wilsonilaisen
universalismin. Britannian ja Ranskan kansainvälisen vaikutusvallan
lasku oli jo nähtävissä, mikä näkyi muun muassa kultakannan
sortumisessa. Silti molemmat olivat merkittäviä kansainvälisiä
toimijoita erityisesti siirtomaiden tuoman (tosin osaksi näennäisen)
lisäarvon vuoksi. Neuvosto-Venäjä ja Saksa nostivat omia, lopulta
sotilaallisia haasteitaan kansainväliselle järjestykselle. Näissä
oloissa Kansainliitolla ei ollut mahdollisuuksia tehokkaaseen
konfliktien säätelypolitiikkaan.
Kansainvälisestä järjestelmästä Suomeen kohdistuneet paineet ja
odotukset eivät olleet yhtenäisiä, vaan ne välittyivät maan
politiikkaan eri tavoin; eri kansainvälisillä toimijoilla oli omat
poliittiset linkkiryhmänsä maan sisällä. NKP:llä oli omat maanalaiset
yhteytensä suomalaisiin kommunisteihin ja vasemmistososialisteihin.
Sivistyneistön suuntautuminen Saksaan oli pitkään sangen heikkoa, mutta
se alkoi vahvistua 1930-luvun lopulla. Suomessa harjoitettua
pohjoismaista suuntautumista voi myös kutsua linkkipolitiikaksi, jolla
oli kieli- ja identiteettipoliittinen ulottuvuutensa. Silti sangen
vahvan nationalisminsa vuoksi Suomi ei maailmansotien välillä ollut
kovin voimakkaasti ulkoisesti penetroitunut yhteiskunta.
Poliittiset suhteet Yhdysvaltoihin ja Britanniaan olivat maailmansotien
välillä kapeat ja järjestäytyivät ennen kaikkea kauppa- ja
finanssipolitiikan keinoin. Tästä ovat konkreettisena osoituksena Risto
Rytin hyvin läheiset yhteydet pääjohtajakautenaan Englannin
keskuspankkiin. Itse asiassa talouselämässä vallitsi 1930-luvulla
jokseenkin voimakas anglosaksinen tuuli, ja taloussuhteet Saksaan
tulivat rauhan oloissa vasta seuraavilla sijoilla.
Yleensäkään Britannian voimakkaan taloudellisen perustan vuoksi Suomen
yhteyksiä siihen ei kannata vähätellä: brittiläinen imperiumi oli vielä
1930-luvulla sekä taloudellista että poliittista todellisuutta. Suomeen
kohdistuvia paineita lisäsi se, että Neuvostoliiton, Saksan ja
Britannian toiminnalla oli Itämeren alueella myös poliittinen
ulottuvuutensa. Venäjä ja Saksa halusivat Itämerestä itselleen mare
clausumin, kun taas Britannia ja myöhemmin Yhdysvallat halusivat
ulottaa merten vapauden periaatteen myös Itämerelle.
Toinen maailmansota muutti eurooppalaisen järjestelmän rakenteen
tyystin. Neuvostoliitto ulotti yksinvaltaisen järjestelmänsä
Keski-Eurooppaan ja loi siten oman ekspansiivisen imperiuminsa.
Saksojen rajalla se kohtasi Yhdysvaltojen luoman liittojärjestelmän,
jonka luonteesta vieläkin väitellään: oliko se amerikkalaisen
imperialismin tuote vaiko eurooppalaisten haluama ”empire by
invitation”? Samoin väitellään siitä, oliko vuonna 1955 lopullisesti
perustettu Varsovan liitto puolustuksellinen vastareaktio lännen
laajenemispyrkimyksiin vaiko hyökkäyspolitiikan väline päinvastaiseen
suuntaan. Yksi vastaus saattaa olla se, että Varsovan liitto oli
ensisijaisesti Moskovan väline vakiinnuttaa ylivaltansa itäisessä
Euroopassa: sen politiikka oli enemmän itsekeskeistä kuin
universalistista.
Vaikka kumpikaan sotilaallinen blokki ei sodan jälkeen ollut täysin
yhtenäinen, niin niiden väliin jääneiden puolueettomien ja
sitoutumattomien maiden hengitystila oli silti sangen kapea. Tosin
nekin kytkeytyivät kukin omalla tavallaan kylmän sodan
kahtiajakautuneeseen kansainväliseen järjestelmään.
Moskovan geopoliittinen yliote
Suomen kansainvälistä asemaa on pitkään dominoinut geopoliittinen
imperatiivi. Tämä pätee täydellä voimallaan sodanjälkeiseen aikaan,
jolloin Moskova käytti Suomen-suhteissaan hyväksi geopoliittista
yliotettaan. Keskeinen tosiasia oli Neuvostoliiton maantieteellinen
läheisyys ja sen hankkima uusi sotilaallis-territoriaalinen ylivoima.
Tämä näkyi myös puna-armeijan tuntuvana vaikutusvaltana
Suomen-suhteissa erityisesti Stalinin kuoleman jälkeen (tämä vaikutus
nähtiin noottikriisissä ja ns. puolueettomuuskriisissä 1970-luvun
alussa). Puna-armeija käytti Suomen-korttia hyväkseen Neuvostoliiton
sisäisissä poliittisissa kädenväännöissä.
Vastareaktiona Neuvostoliiton paineisiin kehittyi Suomessa eräänlainen
kaksoisstrategia. Tämä merkitsi sitä, että poliittinen johto harjoitti
yleensä myöntyvyyspolitiikkaa, jota voi kutsua jopa suomettumiseksi,
kun taas ulkoministeriön ja sotilaiden valtavirta torjui tai hidasti
alemmalla tasolla Moskovan yrityksiä kaventaa Suomen kansainvälistä
liikkumatilaa. Voidaan ehkä puhua eräänlaisesta
poliittis-hallinnollisesta työnjaosta. Avoin kysymys on se, oliko tämä
kaksoisstrategia nimenomaisesti presidentti Kekkosen nimenomaisesti
hyväksymä toimintamalli vaiko vain ”maan tapa”. Uskoisin presidentin
olleen asialla.
Neuvostoliiton-suhteissa harjoitettu kaksoisstrategia loi myös
jännitteitä Suomen sisällä. Osa poliitikoista arvosteli diplomaatteja
ja sotilaita taantumuksesta, joka ei suostunut ymmärtämään uusia
kansainvälisiä realiteetteja eli Neuvostoliiton nousua
maailmanvallaksi. Viimeaikaisissa diplomaattien elämäkerroissa on
noussut mielenkiintoisella tavalla esiin eräänlainen poliittinen
skitsofrenia. Yhteistyön välttämättömyys Neuvostoliiton ja näiden
suhteiden gatekeeperin, presidentti Kekkosen, kanssa tunnustettiin,
mutta samalla työskenneltiin vahvasti kotimaisen markkinatalouden ja
sen länsisuuntautumisen puolesta. Tämä lähestymistapa oli suomalaisen
kaksoisstrategian markkinapoliittinen ja voisiko sanoa porvarillinen
ulottuvuus, jossa myös Kekkonen oli mukana.
Varsinkin 1960-luvulla monet Suomessa, Kekkosesta lähtien, uskoivat,
että sosialismi tulee voittamaan kansainvälisen järjestelmien välisen
kamppailun, mihin on parasta varautua valitsemalla ajoissa ”oikea”
puoli. Tähän lopputulokseen ei politiikan oikeistolaisella lohkolla
haluttu uskoa, vaikkei sitä muutamaa todenpuhujaa lukuun ottamatta
haluttu julkisesti korostaakaan. Tie Yhdysvaltojen lähetystöön
tunnettiin hyvin sekä oikeiston että sosialidemokraattien joukossa.
Vaikka kauppavaihto Neuvostoliiton kanssa kasvoi sotakorvauksien
seurauksena, niin metalliteollisuutta lukuun ottamatta vientimarkkinat
säilyivät valtaosaltaan lännessä. Sotakorvauksien ja siitä siinneen
idänkaupan vaikutuksia Suomen taloudelliseen ja poliittiseen
järjestelmään ei ole tietenkään syytä väheksyä. Itse asiassa idänkauppa
toimi eräänlaisena saranana Suomen poliittisten ja taloudellisten
ulkomaansuhteiden kokonaisjärjestelyssä.
Suomessa oli 1950-luvulta lähtien voimakkaita länteen suuntautuneita
linkkiryhmiä, joista osa kävi samalla myös voitokasta, politiikan
suojelemaa idänkauppaa. Länteen suuntautunut ja patriarkaalisesti
järjestäytynyt paperiteollisuus kävi koko ajan hiljaista kampanjaa,
jolla pyrittiin poistamaan esteitä pääsylle maailmanmarkkinoille. Tässä
pyrkimyksessä se sai tehokasta tukea ulkoministeriön
kauppapoliittiselta osastolta.
Sisäpolitiikan hajanaisuus
Taloudellisessa vallankäytössä suomalainen järjestelmä on ollut
hybridi: taloudellinen valtaeliitti on ollut jakautunut intressiensä
mukaisesti erilaisiin eturyhmiin, mutta toisaalta järjestelmää on
pitänyt koossa voimakas korporatismi ja eräänlainen yhteinen
kapitalistinen intressi. Aikaisemmin tätä intressiä hoidettiin
politiikan kautta; nyt politiikkaa ei globalisaation oloissa tarvita
tähän tarkoitukseen.
Aikaisemmin talous tarvitsi kotimaisen politiikan tukea. Politiikan
premissinä on ollut, että mikään puolue ei ole yksin kyennyt tarjoamaan
yksin yritysten kotimaisessa ja kansainvälisessä toiminnassa
tarvitsemaa tukea, vaan tähän on tarvittu koalitiohallituksia.
Suomalainen paradoksi on ollut se, että yrityksiin myönteisimmin
suhtautunut kokoomus on näihin päiviin saakka ollut heikko, ja
poliittinen tuki niille on tullut ensi sijassa keskustapuolueelta ja
sosialidemokraateilta.
Suomen politiikka oli aina 1980-luvulle saakka pirstaleista, mikä
lisäsi erityisesti keskustapuolueen efektiivistä valtaa, koska se
saattoi ohjata maata välillä porvarillisissa vähemmistöhallituksissa ja
välillä taas koalitiossa sdp:n kanssa. Tosiasiassa niin sanottu
punamulta on ollut keskeisin Suomen politiikkaa koossa pitänyt voima ja
merkittävämpi kuin vasemmiston tai porvariston sisäinen yhteistyö.
Punamullan taustalla on ollut osaksi yhteinen aineellinen intressi:
molempien pääpuolueiden kannattajista tuntuva osa on saanut elantonsa
puusta ja paperista.
Suomen sisäpolitiikan hajanaisuus antoi ulkovalloille pitkään
mahdollisuuden puuttua omien linkkiryhmiensä kautta maan poliittiseen
linjaan. Neuvostoliitto pyrki pitämään kommunistit vaikuttavana voimana
maan politiikassa, hajottamaan sosialidemokraattista liikettä ja
panostamaan yhä enemmän maalaisliiton ja Urho Kekkosen keskeiseen
rooliin. Nyt Venäjä-linkki on menettänyt kaikkien puolueiden
politiikassa strategisen merkityksensä ja vaikuttaa pääasiassa
valtio-instituutioiden välisten suhteiden hoitamiseen.
Toisaalta sisäpolitiikan hajanaisuus on saattanut olla Suomen kannalta
siunauksellinen tekijä. Tilanne käy kansallisen poliittisen autonomian
kannalta vaikeaksi silloin, kun sisäpolitiikka on polarisoitunut
kahteen vahvaan koalitioon, jotka pyrkivät hyötymään toistensa
kustannuksella, jopa liittoutumalla ulkomaisten voimien kanssa.
Tällainen riski oli realisoitumassa erityisesti kymmenvuotiskautena
1956–66, jota periodia sävytti maalaisliiton ja sosialidemokraattien
syvä vastakohtaisuus sekä toisaalta edellisen syvenevä suhde Moskovaan.
Sosialidemokraattien pyrkimys hakea tukea pohjoismaisista ja
kansainvälisistä aateveljistään, muun muassa Sosialistisen
internationaalin kautta, oli vain aavistus maalaisliiton
linkkipolitiikasta ja pikemminkin herätti epäluuloja Moskovassa kuin
toi mukaan todellista poliittista pääomaa.
Sisäpolitiikan hajanaisuuteen liittyy myös joustavuutta, joka
mahdollistaa uusien koalitioiden muodostamista ja siten suhteiden
säätelyä ulkovaltojen kanssa. Paradoksaalisesti Kekkosen ensimmäisen ja
osin toisenkin presidenttikauden pirstoutunut sisäpolitiikka saattoi
siis olla demokratian kannalta hyödyllistä, vaikka siihen liittyikin
ulkopoliittisia riskejä.
Yöpakkas- ja noottikriisin luoma idänpoliittinen pääoma ja yritysten
yhä kipeämmin tarvitsema länsi-integraatio antoivat Kekkoselle
mahdollisuuden yhdistää vallankäyttönsä sisä- ja ulkopoliittiseksi
hegemoniaksi. Hegemonian yksi keskeinen ominaispiirre on se, että sen
harjoittajan valta hyväksytään legitiiminä, kiistattomana, mikä
tietysti laskee sen käytön kustannuksia. Hegemoniaa voidaan käyttää
sekä omien asemien puolustamiseen että vaikutusvallan laajentamiseen.
Kekkoslaisessa hegemoniassa oli mahdollista päästä sisäpoliittiseksi
vallankäyttäjäksi vain hyväksymällä varauksitta presidentin
ensisijainen poliittinen asema, jota perusteltiin erityisesti
idänpolitiikan ja integraatiopolitiikan kiinteällä yhteydellä. Kun
presidentti perustuslain mukaan johti ulkopolitiikkaa, niin
vallankäyttöön voi päästä mukaan vain hyväksymällä presidentin johtava
asema siinä. Kekkosvastaisista puolueista tämän poliittisen realiteetin
havaitsivat ensimmäisenä sosialidemokraatit 1960-luvun puolivälissä ja
sitten kokoomus 1970-luvun alkupuolella.
Kekkoslaisen ”ruoskaparlamentarismin” mahdollisti ja teki samalla
ongelmalliseksi neuvostokommunismin pysähtyminen 1960-luvun lopulta
lähtien talousuudistusten ajettua karille. Kalkkeutunut kommunismi
arvosti vakautta ja lojaalisuutta myös naapurimaissa. Suomessa liki
kaikkien puolueiden tukema kekkoslainen hegemonia tarjosi juuri näitä
hyödykkeitä, joita myymällä Moskovaan hankittiin samalla kansainvälistä
liikkumavapautta. Tässä mielessä ETYK-prosessi ja Helsingin
huippukokous olivat enemmän ilmaus Suomen kasvavasta liikkumavapaudesta
kuin toimimisesta Moskovan juoksupoikana. Suomen läntinen
integraatiopolitiikka pysyi varovaisena, mutta sen nykyisetkin juuret
ovat ilman muuta 1970-luvun liennytyksessä ja sen luomassa
toimintavapaudessa.
EU:n vaikutusvalta kasvaa
Presidentti Koiviston vallankäytön syvä ja tasapuolinen analyysi
odottaa vielä tekijäänsä. Eräässä mielessä Koivisto oli kuitenkin
Kekkosen kauden tuote: hän ymmärsi sangen varhain tuon periodin
sisäpoliittiset realiteetit ja oppi monimutkaiseen varovaisuuteen
poltettuaan välillä sormensa Nordek-asiassa. Koivisto ymmärsi myös
idän- ja lännenpolitiikan keskinäisen riippuvuuden ja tarpeen hoitaa
molempia ulottuvuuksia, mikäli Suomen kansainvälistä liikkumavapautta
haluttiin lisätä. Vaikka hän neuvostojärjestelmän murtuessa oli valmis
nopeisiin ja rohkeisiin liikkeisiin, niin geopoliittinen imperatiivi
säilyi aina osana Koiviston ulkopoliittista ajattelua.
Jos Kekkosen vallankäyttöä voidaan kuvata gramscilaisen hegemonian
käsitteillä, uskoisin Koiviston valtapolitiikan olevan johdettavissa
weberiläiseen rationalismiin, jossa ei venettä keikutella. Siinä
virkamiehillä ja tutkijoilla on oma määrätty tehtävänsä, joista ei tule
astua politiikan alueelle. Erona näissä kahdessa järjestelmässä on se,
että Kekkonen ohjasi aktiivisesti virkamiesten toimintaa nostaen ja
laskien heitä, kun taas Koivisto korosti sitä, kuinka virkamiesten on
pysyttävä omassa ammattiroolissaan.
Kylmän sodan jälkeinen kansainvälinen järjestys on jälleen
pirstoutunut. Yhdysvallat on edelleen ensisijainen maailmanlaajuinen
vallankäyttäjä, mutta sen todellinen poliittinen valta on kaventunut ja
muuttunut kiistanalaiseksi. Venäjän valta on palannut perustekijöihinsä
– aseisiin ja raaka-aineisiin – joiden avulla sen johto pyrkii
palauttamaan entistä poliittista vaikutusvaltaa.
Sisäisistä ongelmistaan huolimatta Euroopan unionin vaikutusvalta
kasvaa myönteisessä mielessä kriisinhallinnassa ja
ympäristöpolitiikassa ja ehkä vähemmän positiivisesti kansainvälisessä
kauppapolitiikassa. Unionin jäsenyys on omalta osaltaan lisännyt
suomalaisen politiikan virkamiesvetoisuutta ja edistänyt hallituksen
toiminnan segmentoitumista. Kun yhä suurempi osa maan asioista
hoidetaan unionin kautta, kotimaiseen politiikkaan jää aikaisempaa
vähemmän polttoainetta.
Suomen ulkopolitiikassa geopoliittisen imperatiivin vaikutus on
vähentynyt, mikä ei kuitenkaan merkitse perinteisen ulkopolitiikan
merkityksen häviämistä. Suomen kansainvälisen toiminnan keskeinen
tavoite on vaikuttaa EU:n sisällä sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan
suuntaan. Perustuslain muotoilusta johtuen tämä luo pysyvän, vaikka
enimmäkseen piilevän jännitteen presidentin ja valtioneuvoston välillä
ulkopolitiikan käytännön hoitoon. Tämä on voimistanut vaatimuksia
perustuslain uudistamisesta.
Luulen kuitenkin, että tämä presidentin ja valtioneuvoston välinen
jännite on hallittavissa. Meille on syntynyt eräänlainen
ulkopoliittinen kompakti näiden valtioelinten välille. Tämä kompakti ei
ole kuitenkaan hegemoninen luonteeltaan, vaan perustuu käytännön
rationaalisuuteen. Tätä pragmatismia on ulkopolitiikan hoidossa syytä
pitää arvossa ja toiminnassa.