Helsingin Sanomat, Vieraskynä
Igor Torbakov
Sota ei ratkaise yhtäkään alueen ongelmista vaan heikentää kaikkien strategisia asemia, kirjoittaa Igor Torbakov.
Preussilaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitzin kuuluisan lausuman
mukaan sota on politiikan jatke. Kaukasiassa puhjennut sota on sen
vastuuttoman poliittisen uhkapelin tulos, jota osapuolet ovat
harjoittaneet.
Vaikka taistelut näyttävät nyt päättyneen ja alustava rauhansuunnitelma
on neuvoteltu Ranskan välityksellä, on todennäköistä, että sodan kaikki
osapuolet voidaan lukea häviäjien joukkoon.
Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin kannalta sota IVY-naapurin kanssa
on ollut hankala: tiedetään, että hän haluaa esiintyä liberaalimpana
poliitikkona kuin edeltäjänsä Vladimir Putin.
Kuitenkin Venäjä kantaa suuren vastuun sodasta. Juuri Venäjä halusi
pitää Georgian separatistialueiden konfliktit vailla ratkaisua. Sen
silmissä separatistiset maakunnat, Etelä-Ossetia ja Abhasia, olivat
hyödyllinen vallankäytön väline Georgiaa vastaan.
Konfliktit kiihtyivät sodan partaalle kahdesta syystä. Ensiksi Georgian
presidentin Mihail Saakašvilin hallinto teki yksiselitteisen
geopoliittisen valinnan lännen hyväksi ilmoittamalla, että maa pyrkii
sekä Naton että EU:n jäseneksi. Näin se ylitti kriittisen rajan
Moskovan silmissä.
Toiseksi johtavat länsivallat tunnustivat Kosovon sivuuttaen täysin
Venäjän vastalauseet. Vastineeksi Kreml kyseenalaisti Georgian
alueellisen koskemattomuuden ja tiivisti taloudellisia ja poliittisia
suhteitaan Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan.
Näin Venäjä halusi nimenomaan provosoida Georgian johtoa. Sen tavoite
oli saada georgialaiset näyttämään läntisten tukijoidensa silmissä
arvaamattomilta liittolaisilta, jotka eivät ole kypsiä
Nato-jäsenyyteen.
Myöskään Georgia ei epäröinyt turvautua provokaatioihin. Se oli etsinyt
tilaisuutta antaa Venäjästä kuva pohjimmiltaan imperialistisena ja
avoimen vaarallisena kansainvälisenä toimijana, jonka pahat aikeet
voitaisiin torjua vain ankkuroimalla Georgia tiiviisti euroatlanttisiin
rakenteisiin.
Presidentti Saakašvili on pitänyt hallintonsa tärkeimpänä tavoitteena
palauttaa Georgian alueellinen koskemattomuus. Hän näyttää soveltaneen
kaksijakoista strategiaa.
Ensinnäkin Saakašvili on pyrkinyt häätämään Venäjän pois
separatistialueilta tai ainakin marginalisoimaan sen roolin
rauhanturvaajana; siksi hän on kansainvälistänyt konfliktin
ratkaisemisen. Toiseksi hän on vahvistanut Georgian sotilaskoneistoa ja
nostanut sen valmiuden sellaiseksi, että suvereenisuus kapina-alueilla
voidaan palauttaa nopeasti tilaisuuden tullen.
Olisi virhe pitää Etelä-Ossetian separatistijohtajia pelkästään
Moskovan sätkynukkeina tai kuuliaisina hännystelijöinä. Etelä-Ossetian
vaaleilla valitun presidentin Eduard Kokoityn hengenheimolaiset ovat
varsin taitavia provosoimaan. He tietävät, kuinka manipuloida
moskovalaisia suojelijoitaan ja saada näiltä polttoainetta, rahaa ja
aseita sekä pönkitystä toimimattomalle hallinnolleen.
Eteläossetialaisille olisi eduksi, jos tällainen tilanne säilyisi.
Siksi he ovat pyrkineet venyttämään loputtomiin ”kontrolloitua
kaaosta”, joka Georgian ja Venäjän välillä vallitsee.
Näyttää siltä, että kohtalokkaana elokuun 8. päivän yönä kaikki kolme osapuolta erehtyivät laskelmissaan.
Etelä-Ossetian pääkaupungissa Tshinvalissa olleet kapinalliset eivät
selvästikään odottaneet, että Georgia vastaisi määrätietoisesti ja
säälimättömästi. Myös Venäjä näyttää yllättyneen tavasta, jolla
Georgian armeija pyyhkäisi halki suurimman osan Etelä-Ossetiaa.
Georgialaiset puolestaan näyttävät aliarvioineen mahdollisuuden, että
Venäjä liittyisi konfliktiin järeällä sotavoimalla, ja toisaalta
yliarvioineen lännen halukkuuden tukea Georgiaa.
Virhearviointien tulos näkyy kaaoksena, tuhona ja kuolemana.
Surullisinta on silti se, että Kaukasian sota on hyödytön. Se ei
ratkaise yhtäkään alueen ongelmista vaan heikentää kaikkien osapuolten
strategisia asemia.
Ensimmäisiä ja selvimpiä uhreja ovat eteläossetialaiset. Raporttien
mukaan maakunnan siviilit ovat kärsineet raskaita tappioita,
infrastruktuuri on raunioina ja humanitaarinen kriisi uhkaa. Tuhansia
pakolaisia virtaa pohjoiseen kohti Venäjään kuuluvaa Pohjois-Ossetiaa.
Jos Georgian johto luuli ryhtyvänsä siistiin pikku sotaan liittääkseen
kapinamaakunnan takaisin itseensä, se erehtyi pahoin. Todennäköisesti
maa pakotetaan aiempaan status quoon, ja painostajina ovat sekä Venäjä
että kansainväliset välittäjät.
Tilanne ei silti palaudu samaksi kuin se oli ennen sotaa.
Ensinnäkin Saakašvilin hallinto saa sanoa hyvästit haaveille, että
Georgian suvereenisuus palautettaisiin Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa.
Nykyjohto menetti Tshinvalin verilöylyssä kaiken uskottavuutensa
osseettien ja abhaasien silmissä.
Georgian arvostus väheni myös lännessä, sillä länsimaiden johtajien on
vaikea ymmärtää väkivaltaista hyökkäystä Tshinvaliin etenkin,
kun Saakašvili on esiintynyt aseellisen konfliktin vankkumattomana
vastustajana.
Georgian yritykset vetää länsivallat mukaan sotaan herättelemällä
kylmän sodan haamuja ja vetoamalla ”sivistynyttä maailmaa väijyvään
Venäjän uhkaan” ovat vain haitaksi, vaarallisia ja naiivejakin.
Sota voi vahingoittaa myös Venäjän kansainvälistä mainetta, vaikka
lännen vaikutusvalta Venäjään onkin rajallinen. Ydin-Georgian
kaupunkien pommittaminen on kansainvälisen lain näkökulmasta erittäin
arveluttavaa, ja juuri kansainvälisen lain urheana puolustajana Venäjä
on esiintynyt.
Venäjän liittyminen taisteluihin teki siitä konfliktin osapuolen.
Samalla kyseenalaistui maan tuleva rooli rehellisenä välittäjänä ja
rauhanturvaajana Etelä-Ossetiassa tai muissakaan alueellisissa
konflikteissa. Jos jokin on varmaa, niin se, että järjetön sota on
lykännyt näiden konfliktien ratkaisua määräämättömäksi ajaksi.