Aaretti Siitonen – haastattelu
Suomalaisilla ei luulisi olevan valittamista. On
urheilijaa, kirkonmiestä, kohutoimittajaa ja viikkolehtien sivuilta
tutuksi tulleista kasvoja, joiden urakehitystä suomalaisäänestäjät
voivat edistää europarlamentin vaaleissa 7. kesäkuuta.
Suomen
henkilökeskeinen, yhden vaalipiirin vaalijärjestelmä pitää huolen
siitä, että ehdokaslistoilta pitää löytyä nimiä, jotka tunnetaan koko
maassa.
Kuva ei kuitenkaan sama kaikissa Euroopan maissa. Ei
tarvitse kuin ylittää Itämeri lännen suuntaan. Ruotsissa puolueet
ratkaisevat käytännössä sen, kenellä on realistisia mahdollisuuksia
päästä Brysselin lihapatojen ääreen. Sama tilanne on useimmissa
muissakin maissa. Saksan ehdokaslistojen kärkisijoilta ei löydy nimiä,
jotka Suomessa miellettäisiin julkkiksiksi. Näin sanoo Aaretti Siitonen, joka seuraa europarlamenttivaaleja Ulkopoliittisen instituutin tutkijana.
Siitonen lisää kuitenkin,
että Saksan ehdokkaiden joukossa on poliitikkoja, jotka ovat saaneet
nimeä Eurooppa-poliitikkoina ja jotka eivät ole Brysselissä pelkästään
jäähdyttelemässä ja keräämässä itselleen muhkeita etuisuuksia.
Siitonen poimii esimerkiksi Cem Özdemirin,
turkkilaistaustaisen poliitikon, joka ura oli vähällä tyrehtyä
lentoyhtiön bonuspisteistä syntyneeseen skandaaliin. Özdemir siirtyi
EU-parlamenttiin, teki siellä vakuuttavaa jälkeä, valittiin Saksan
vihreiden puheenjohtajaksi ja on nyt mahdollinen nimi Saksan
varaliittokansleriksi syyskyisten liittopäivävaalien jälkeen.
Samaa yrittää Rachida Dati, Ranskan oikeusministeri, joka vaihtaa Eurooppa-politiikkaan. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy
kyllästyi Datin skandaaliherkkyyteen – milloin kohistiin hänen
ylellisestä vaatemaustaan, milloin viiden päivän äitiyslomastaan – ja
neuvoi siirtymään vähäksi aikaa syrjään päivänpolitiikan valonheitinten
alta.
Vaikka enemmistö hyvillä ehdokassijoilla olevista on
veteraanipoliitikkoja, ei europarlamentti ole pelkästään ”norsujen
hautausmaa”. Joukossa on myös runsaasti nuoria, nousevia tähtiä, jotka
eivät ole vielä ansainneet kannuksiaan valtakunnan politiikassa.
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) on ensimmäinen esimerkki suomalaisesta poliitikosta, joka on käyttänyt europarlamenttia ponnahduslautana.
Ehdokkaan menneisyyden perusteella ei voida suoraan päätellä sitä, miten hyvin tämä pärjää Brysselin muurahaispesässä.
”Ei
voi sanoa, etteikö entisestä urheilijasta voisi tulla hyvää poliitikkoa
Brysseliin. Eikä se, että on ollut jonkun kauden Suomen eduskunnassa
takaa sitä, että hänestä tulisi vaikuttava europarlamentaarikko”,
huomauttaa Mari K. Niemi, joka toimii tutkijana eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella.
”Suomalaisilla kansanedustajilla on aika vähän kansainvälistä kokemusta.”, Niemi lisää.
Europarlamentissa
työskentelyssä etua on Niemen mukaan ainakin kyvystä verkostoitua ja
omaksua uutta, luoda virkamiehiin suhteita ja löytää tietoa.
Europarlamentin
imago ei ole kummoinen, vaikka sitä pidetäänkin EU:n instituutioista
läheisimpänä. Mari K. Niemi arvelee, että osasyy tähän on parlamentin
maine sivuun siirtyvien poliitikkojen jäähdyttelypaikkana.
”Mutta
jos haluaa tähdätä korkean profiilin tehtäviin, työskentely
europarlamentissa antaa aivan loistavaa kansainvälistä kokemusta”,
Niemi muistuttaa.
Suomalaiset ykkösketjun poliitikot ovat tästä
huolimatta haluttomia astumaan eurooppalaiselle areenalle. Varsin
yleinen pelko näyttää olevan, että ”sinne unohtuu”.
Aaretti Siitonen huomauttaa, ettei europarlamentti ole missään päin Eurooppaa median kannalta kovin kiinnostava.
”Se
on luonteeltaan vaikeammin lähestyttävä kuin kansallinen politiikka tai
ministerineuvosto, jossa mielipiteet samaistuvat kansallisuuteen. Myös
hallitus-oppositio-asetelman puuttuminen tekee liittoumista
tapauskohtaisempia – ei synny helposti pureskeltavaa materiaalia”,
Siitonen ruotii.
Timo Soinin sisäisen painin voi ymmärtää
tältä kannalta. Hänellä ei ole juuri kohtalontovereita muissa Euroopan
maissa eli puoluejohtajia jotka uhrautuisivat lähtemällä ehdolle.
Nykyisessä parlamentissa sentään on Jean-Marie Le Pen,
Ranskan oikea laidan kellokas, joka on europarlamentin jäsen mutta myös
Kansallisen rintaman puheenjohtaja. Soini ja Le Pen päätyvät
luultavasti vielä samaan parlamenttiryhmäänkin.
Soinin ja Le Penin lisäksi EU-vastaisia voimia nousee Brysselin koneeseen pitkin vanhaa mannerta.
Eräs tällainen on hollantilainen Geert Wilders,
jonka tähti myös kotimaan politiikassa on voimakkaassa nosteessa. Hän
ajaa EU:n muuttamista pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, Romanian ja
Bulgarian jäsenyyden peruuttamista ja Turkin pyyhkimistä pois
jäsenkandidaattien listalta.
Runsaasti on esillä ollut myös irlantilainen miljonääri Declan Ganley,
joka yrittää tehdä perustamastaan Libertas-liikkeestä koko Euroopan
laajuista. Sen ykkösteema on EU:n uuden perussopimuksen, niin sanotun
Lissabonin sopimuksen vastustus.
Vanhan MEP-kaartin tunnetuin on varmaankin Daniel Cohn-Bendit,
Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden ”Puna-Dany”. Hän on ollut
milloin Ranskan, milloin Saksan vihreiden edustajana europarlamentissa.
Puna-Dany saattaa kesäkuun vaalien jälkeen saada edustajatoverikseen romanialaisen Elena Basescun. 28-vuotias tähtönen on presidentti Traian Basescun tytär. Romanialaiset kutsuvat häntä ”Barbieksi”. Hänen sanotaan olevan kuuluisa ”ainoastaan siksi että on kuuluisa”.