Kohti liittovaltiota
Suomen Kuvalehti
Kustaa Hulkko & Teppo Tiilikainen

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kommentoi EU:n tulevaisuudesta käytävää keskustelua.


Velkakriisi repii EU:ta kahtia. Euroalue yrittää tiivistyä poliittiseksi unioniksi, mutta riittääkö se euron pelastamiseen?


Euroopan yhdentyminen alkoi 60 vuotta sitten hiili- ja teräsyhteisöstä, jonka Länsi-Saksa, Ranska, Italia, Hollanti, Belgia ja Luxemburg perustivat toisen maailmansodan raunioille.


Integraatio eteni vauhdilla. Sitä johtivat sodan käyneet miehet, joille EU oli ennen kaikkea rauhanprojekti; yhteinen hyvä ylitti jäsenmaiden kansalliset edut. Maastrichtin sopimus solmittiin 1992 ja eurot otettiin käyttöön kymmenen vuotta sitten optimistisissa tunnelmissa.


Nykyinen EU on 27 valtion ristiriitainen jättiläinen, jossa päätökset syntyvät hitaasti ja usein vasta pakon edessä. Käytännössä kaikki tärkeät uudistukset edellyttävät unionin suurimman talousmahdin Saksan hyväksyntää.


Liittokansleri Angela Merkeliä on arvosteltu eurokriisin hoidossa liiasta varovaisuudesta ja hidastelusta. Lopulta hän otti aloitteen käsiinsä ja puristi päätökset valmiiksi Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn kanssa ennen kuin ne tuotiin muiden hyväksyttäviksi EU:n huippukokouksessa perjantaina 9. joulukuuta.


Saksa ja Ranska ajavat nyt tiivistä finanssiunionia, talouspoliittista liittoa, joka jäi rakentamatta, kun euroalueen perustana oleva talous- ja rahaliitto EMU perustettiin.


Talouspoliittisen liiton tarkoituksena on yhtenäistää jäsenmaiden talouspolitiikkaa ja kiristää budjettikuria, jotta velkakriisit vältettäisiin vastaisuudessa. Liiton yksityiskohdat ovat yhä auki. Niistä on määrä sopia maaliskuuhun mennessä.


EU yrittää palata vanhaan vakaus- ja kasvusopimukseen tiukoilla sanktioilla, joita luvataan nyt myös noudattaa. Vuonna 1997 solmitun vakaussopimuksen mukaan budjettialijäämä ei saa ylittää kolmea prosenttia eikä julkinen velka 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.


Sopimuksen sisätyviä pakotteita ei pantu täytäntöön, vaikka monet euromaat – myös Saksa ja Ranska – rikkoivat rajoja toistuvasti. Nykyisistä euromaista vain Luxemburg, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro täyttävät ehdot.


Sopimuksen mukaan vaatimus julkisen talouden tasapainosta sisällytetään kansallisiin perustuslakeihin. Velkajarru on tiukka. Pitkällä aikavälillä budjettivaje ei saa ylittää puolta prosenttia bruttokansantuotteesta.


Vastoin Lissabonin henkeä


Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen on seurannut hämmentyneenä EU:n tulevaisuudesta käytävää keskustelua. Ilmassa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.


Tiilikaisen mielestä päätöksiä on valmisteltu ”kaoottisesti ja aika sokkona”. Huippukokouksen alla Merkel ja Sarkozy kaappasivat unionin päätösvallan itselleen, mikä on herättänyt yllättävän vähän kritiikkiä muissa jäsenmaissa.


”Jäsenmaat hyväksyivät tilanteen, koska markkinat pitivät siitä, että Merkel ja Sarkozy osoittavat johtajuutta”, Tiilikainen arvelee.


”Mutta pitemmän päälle näin ei voi tietenkään jatkaa.”


Tiilikainen korostaa, että sopimus talouskurista siirtää merkittävästi valtaa Brysseliin. EU:n komissio ryhtyy valvomaan jäsenmaiden budjettipolitiikkaa ja tuomioistuin sääntöjen noudattamista.


”Saksa ja Ranska ovat taas kerran valmiit syventämään EU:n integraatiota”, Tiilikainen sanoo. ”Se vie EU:ta liittovaltion suuntaan.”


Merkelin alkuperäisenä tavoitteena oli saada EU:n kaikki 27 jäsenvaltiota mukaan talouspoliittiseen liittoon. Se ei toteudu, euroalueen ulkopuolisista maista ainakin Britannia jättäytyy ulkopuolelle.


Talouspoliittinen liitto on tarkoitus lyödä lukkoon hallitusten välisenä erillissopimuksena, jolloin kaksi vuotta sitten voimaantullutta EU:n perussopimusta eli Lissabonin sopimusta ei tarvitse muuttaa. Tiilikaisen mukaan Saksa ja Ranska turvautuvat tällaiseen ”pienten askelten politiikkaan”, koska poliittinen tilanne ei suo mahdollisuuksia suuriin sopimusmuutoksiin.


Hänen mielestään taktiikka sotii EU:n perussopimuksen henkeä vastaan. Lissabonin sopimukseen saa tehdä merkittäviä muutoksia vain laajapohjaisessa konventissa, jossa ovat edustettuina kansalliset parlamentit, EU:n parlamentti sekä EU:n komissio. Mutta konventin työ saattaisi kestää jopa pari vuotta, joten siitä ei olisi apua nykyiseen velkakriisiin.


Tiilikainen arvelee, että talouspoliittista liittoa koskeva sopimus liitetään EU:n perussopimukseen ”kun aika on kypsä”. Näin meneteltiin EU:n sosiaalipöytäkirjan kanssa, kun Britannia jättäytyi sen ulkopuolelle 1990-luvun lopulla. Myös yhteistä rajavalvontaa ja passitonta matkustamista koskeva Schengenin sopimus syntyi tällä tavoin.


Tiilikainen uskoo, että 17 euromaan valtiovarainministereiden muodostaman euroryhmän merkitys korostuu entisestään uudessa talousliitossa. Merkel ja Sarkozy ehdottivat jo elokuussa, että euroryhmän pohjalle muodostettaisiin Euroopan taloushallitus, joka koostuu euromaiden pääministereistä.


”Keskusteluja on käyty myös EU:n yhteisestä valtiovarainministeristä”, Tiilikainen sanoo. ”Myös se siirtäisi talouspoliittista valtaa Brysseliin.”


Kaksikamarinen unioni


Saksa ja Ranska vakuuttivat huippukokouksessa yksimielisyyttään, mutta tosiasiassa ne olivat monista asioista varsin eri linjoilla. Merkel halusi lisätä talouskuria, Sarkozy puhui mieluummin yhteisvastuusta. Merkel olisi halunnut,että sopimukseen liittyisivät kaikki EU-maat, myös Britannia. Sarkozy on puolestaan tyytyväinen nykytilanteeseen. Ranska on kannattanut aina hallitusten välisiä sopimuksia, se on haluttomampi luovuttamaan valtaa Brysseliin kuin Saksa.


Sakozy olisi halunnut antaa Euroopan keskuspankille nykyistä laajemman ja poliittisemman roolin, jolloin se saisi käyttöönsä tehokkaampia keinoja velkakriisin taltuttamiseksi. Merkel ei suostunut tähän historiallisista syistä. Hän pelkää, että EKP:n setelirahoitus johtaisi hyperinflaatioon, jollaisesta Saksa kärsi 1920 -luvulla tunnetuin seurauksin.


Merkelillä on monia muitakin suunnitelmia, jotka eivät ole mukana valmisteilla olevassa sopimuksessa. Hän haluaisi harmonisoida työntekijöiden oikeudet ja eläkeiät koko euroalueella.


Merkel kannattaa myös eurooppalaista varainsiirtoveroa, jotta finanssisektori saataisiin mukaan yhteiskunnan rahoittamiseen. EU:n komission ehdottama 0,1 prosentin vero perittäisiin välittäjien käymästä osake- ja joukkovelkakirjakaupasta. Komissiossa lasketaan, että vero tuottaisi vuosittain 30-50 miljardia euroa.


Pitemmän päälle Merkel haluaisi muuttaa EU:n samankaltaiseksi parlamentaariseksi federaatioksi kuin Saksa. Parlamentin alahuone valittaisiin vaaleilla ja ylemmässä kamarissa istuisivat jäsenmaiden hallitusten edustajat. Hallituksen muodostaisi EU:n komissio.


Euroalueen ulkopuolisista maista takavuosien jarrumiehet Tanska ja Puola ovat tulossa hieman yllättäen mukaan Merkelin ja Sarkozyn ”halukkaiden koalitioon”. Britannia jättäytyy odotetusti ulkopuolelle, vaikka eurokriisi koskettaa myös sitä syvästi. Brittipankit ovat lainanneet kriisimaihin jopa 270 miljardia euroa.


Mutta brititkään eivät ole asiassa yksimielisiä. EU-myönteistä liberaalidemokraattista puoluetta edustava varapääministeri Nick Clegg arvostelee voimakkaasti pääministeri David Cameronin toimintaa huippukokouksessa.


Glegg pelkää, että euroalueen tiivistyminen heikentää Britannian sananvaltaa EU:ssa ja Lontoon cityn asemaa Euroopan tärkeimpänä finanssikeskuksena. Tiilikaisen mukaan pelko on aiheellinen.


”EU on jo nyt jakautunut kahteen ryhmään”, hän sanoo. ”Jos euroryhmä tiivistyy, voidaan kysyä, minkälainen rooli Britannialle jää unionissa.”


Suuri sinko puuttuu


Viime viikon huippukokous keskittyi pääasiassa tulevien kriisien torjuntaan. Nykyiseen velkakriisiin ei juuri löydetty lääkkeitä, vaikka EU-johtajat myöntävätkin, että pahimmassa tapauksessa koko euroalue saattaa hajota.


Elinkeinoelämän keskusliiton pääekonomisti Jussi Mustonen arvioi, että rahaliitolla on edessään kaksi ääriskenaariota: hajoaminen tai täysmittainen finanssipoliittinen federalismi, talouspoliittinen liitto. Hän ei kuitenkaan usko, että yksi valtiovarainministeri voisi päättää kaikkien euromaiden budjeteista.


Euroalueen pelastusrahastojen ERVV:n ja EVM:n arsenaali on yhteensä 500 miljardia euroa, eikä sitä vahvistettu ainakaan vielä. Jäsenmaat suunnittelevat kuitenkin Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n varustamista 200 miljardin euron lisärahoin kriisin hoitamiseksi.


Mustosen mielestä kriisiä varten pitäisi varata jopa 2 500 – 3 000 miljardia euroa. Silloin euroalueen käytössä olisi ”suuri sinko”, niin suuri ja uskottava rahasto, ettei sitä tarvitsisi edes käyttää.


Mustosen mielestä EKP:n roolia pitäisi vahvistaa finanssimarkkinoiden vakauttamisessa. Toistaiseksi EKP on lievittänyt kriisimaiden korkopaineita ostamalla niiden valtionlainoja jälkimarkkinoilla.


”Pitäisikö EKP:n osallistua aktiivisemmin siihen, että estetään markkinapaniikin syntyminen, kun on kysymys vakavaraisista valtioista?”


Hänen mielestään se ei merkitsisi tinkimistä keskuspankin itsenäisyydestä. Keskuspankin mandaatti vain ulotettaisiin hintavakauden lisäksi entistä selvemmin myös finanssimarkkinoiden vakauden varjeluun.


Mustonen toivoi, että huippukokous olisi sopinut väliaikaisen kriisirahaston ERVV:n pankkistatuksesta. Se olisi mahdollistanut EKP:n tulon rahaston maksuvalmiuden turvaajaksi. EKP ei saa rahoittaa suoraan valtioita, mutta se voi rahoittaa pankkia, joka ostaa valtionlainoja suoraan annista.


”On katastrofaalista, jos vakavaraiset valtiot joutuvat maksukyvyttömiksi päättämättömyyden vuoksi. Järjestelmästä puuttuvat rakenteet, joilla maksukyvyttömyys estetään.”


Mustonen korostaa, että EKP:n tappionsietokyky on paljon suurempi kuin sen virallisesta taseesta voi päätellä. EKP:llä on setelimonopoli euroalueella. Keskuspankin kyky toimia ’viime hädän’ lainaajana perustuu setelien liikkeeseen laskemisesta saatavaan tuloon.


Mustosen mukaan keskuspankin roolin laajentaminen ei kiihdyttäisi nykytilanteessa inflaatiota, koska rahan määrän ja hintatason suhde on kriisin takia ”rikki”. Inflaatio ei ole ryöstäytynyt käsistä esimerkiksi Britanniassa eikä Yhdysvalloissa, vaikka keskuspankkiraha on kasvanut kaksin- tai kolminkertaiseksi.


”Kun tilanne normalisoituu, voidaan inflaation hallintaan palata uusin toimin”, Mustonen sanoo.


EKP:n mukaantulolle on kuitenkin asetettava ehto: pitää minimoida moral hazard, houkutus lepsuilla, joka seuraa odotuksesta, että keskuspankki tulee apuun hätätilanteessa.


Budjettikurin rikkomisesta pitää seurata rangaistus. Sen lisäksi tarvitaan ”pitävät no bailout -säännöt” eli jokaisen on vastattava itse veloistaan.


Eurobondeja harkittava


Budjettikontrolli syö Mustosen mukaan väistämättä eurovaltioiden itsemääräämisoikeutta. Valvonnan täytyy olla mahdollisimman automaattista.


”Erivapauksia ei saa olla, sillä kaikki voivat lähteä harhateille”, Mustonen sanoo. ”Suomikin saa luvan tottua siihen, että valtiovarainministeriöön marssii vaikkapa kreikkalainen komission virkamies, joka tarkistaa, ovatko laskut oikein.”


Mustonen toivoo euroalueelle myös ylikansallista rahoitusvalvontaa. Se vahtisi ainakin tärkeitä pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, joiden kaatuminen aiheuttaisi suurta tuhoa yli rajojen.


”On paradoksaalista, että meillä on yhteisvaluutta, mutta silti 17 kansallista pankkivalvojaa, 17 valtionvelkamarkkinaa – ja oikeastaan myös 17 korkoa.”


Suomalaiset asiantuntijat ja poliitikot ovat lähes yksimielisesti tyrmänneet ehdotuksen eurobondeista, joukkolainoista, joita euromaat laskisivat liikkeeseen yhteisesti. Eurobondit alentaisivat ylivelkaantuneiden maiden korkotaakkaa, mutta nostaisivat vastaavasti Suomen, Saksan ja muiden kurivaltioiden korkoa.


Eurobondeja kannattavat Euroopan kriisimaat, EU-komissio ja joukko federalistisesti suuntautuneita ulkomaisia ekonomisteja. Mustosen mielestä eurobondeilla ei ole merkitystä nyt, kun markkinoilla vallitsee kaaos.


”Tulevaisuudessa, muutaman vuoden kuluttua ne eivät olisi lainkaan mahdoton ajatus. Turvajärjestelmien kuten budjettikurin pitää olla kuitenkin sitä ennen kunnossa.”


Eurobondien avulla voitaisiin luoda syvät, likvidit markkinat, joilla rahoituskustannukset voisivat olla jopa alhaisemmat kuin Saksalla nyt. Suomen luottoriski on pienempi kuin Saksan, mutta suomalaisten valtionbondien korko on silti korkeampi. Mustosen mukaan korkoero johtuu Suomen bondimarkkinoiden pienuudesta.


”Eurobondit kuroisivat kiinni korvauksen, jonka sijoittajat vaativat siitä, että Suomen valtionlainojen kauppa ei ole yhtä laajaa kuin Saksan.”


Sitä paitsi yhteisvastuun ei tarvitsisi olla totaalista. Ylivelkaantunut valtio voitaisiin velvoittaa rahoittamaan toimintaansa osin kansallisilla bondeilla.


Pietari hiilivalkealla


Euroalueen ongelmat ymmärrettiin periaatteessa jo 15 vuotta sitten, kun pääministeri Paavo Lipponen (sd) asetti asiantuntijatyöryhmän selvittämään talous- ja rahaliiton (EMU) merkitystä Suomelle.


Valtiovarainministeriön nykyisen pääekonomistin Jukka Pekkarisen johtama ”professoriryhmä” arvioi, että yksittäiset jäsenmaat voivat sortua holtittomaan talouspolitiikkaan. Siksi se korosti, että EMUn no bailout -periaatetta oli varjeltava kuin silmäterää.


Ryhmä ei esittänyt kokonaisarviota eurosta eikä ottanut kantaa EMU-jäsenyyteen, vaan jätti suuret kysymykset poliitikoille. Työn tuloksena syntyi analyysi yhteisvaluutasta (Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet, valtioneuvoston kanslia 1997).


Tutkijat ehdottivat, että rahaliiton ehdokasmaiden vakavaraisuuden arvioinnissa pääpainon piti olla julkistalouden velassa – ei siis alijäämässä, jota on pidetty aina enemmän esillä. He ennakoivat vaikeuksia maille, jotka siirtyisivät euroon raskaasti velkaantuneena.


Ryhmä varoitti, että velkakriisin kärjistyessä ylivelkaantuneet maat ja niitä rahoittaneet pankit saattaisivat painostaa Euroopan keskuspankkia. Analyysin yleissävy oli kuitenkin varsin positiivinen.


Kun Pekkariselta pyytää tekijän jälkiarviota raportistaan, hän vastaa: ”Tässä on kuin Pietari hiilivalkealla.”


”Päädyimme siihen, että EMU on huolella suunniteltu järjestelmä, jolla on hyvät edellytykset hyvin toimivaksi rahaunioniksi. Historia ei ole osoittanut sitä ihan niin ruusuiseksi.”


Akilleen kantapää


Asiantuntijat uskoivat liikaa EU-sopimusten sääntöihin, jotka sulkivat pois holtittoman budjettipolitiikan. Todellisuudessa jättivelkaisten hakijoiden Italian ja Belgian ongelmia katsottiin läpi sormien ja lopulta Kreikka oli löysän valvonnan räikein tapaus.


Ryhmä ei pannut tarpeeksi painoa sille ristiriidalle, että pankkitoiminta oli kansainvälistä, kun taas sääntely ja valvonta kansallista. Irlanti oli tyyppiesimerkki tästä euroalueen arkkitehtuurin erityisongelmasta. Euroaikana sijoitusvirrat vyöryivät Irlantiin, pankkien kasvu kiihtyi kestämättömäksi ja kiinteistökupla paisui.


Vasta kriisin puhjettua tajuttiin, että pankkikriisi muuttuu valtion velkakriisiksi, jos valtio joutuu hoitamaan kansallista pankkikriisiä. Syy on yksinkertainen: yksittäiseltä eurovaltiolta puuttuu lender of last resort, viime hädän lainaaja, maksuvälineitä liikkeeseen laskeva keskuspankki. Lainanottajana eurovaltio on siis lähes samassa asemassa kuin yksityinen yritys.


”Siksi maksuvalmiuskriisi kehittyy tavattoman nopeasti”, Pekkarinen sanoo.” Vuonna 1997 emme keskustelleet riittävästi tästä asiasta. Kuitenkin se oli rahaliiton Akilleen kantapää.”


Euroalueen velkataakka


Maa julkinen velka/prosenttia bkt:sta 2012* luottoluokitus


(Standard & Poor’s)


Kreikka 198,3 CC


Italia 120,5 A


Irlanti 117,5 BBB+


Portugali 111,0 BBB-


Belgia 99,2 AA


Ranska 89,2 AAA


Saksa 81,2 AAA


Espanja 73,8 AA-


Itävalta 73,3 AAA


Malta 70,8 A


Kypros 68,4 BBB


Hollanti 64,9 AAA


Slovenia 50,1 AA-


Suomi 51,8 AAA


Slovakia 47,5 A+


Luxemburg 20,2 AAA


Viro 6,0 AA-


EU:n komission ennuste*