Vieraskynä, Helsingin Sanomat, 10.3.2008
Igor Torbakov
Kansainvälisen yhteisön tulisi keskittyä minimoimaan poliittisen
kartan muutosten kielteiset seuraukset, kirjoittaa Igor Torbakov.
Kosovon yksipuolinen itsenäisyysjulistus on mielletty Jugoslavian hajoamistragedian viimeiseksi luvuksi.
Näkemys on hyvin optimistinen: Kosovon irtaantuminen Serbiasta on
pikemminkin yksi askel paljon pidemmässä prosessissa. Kyse on Balkanin
kansojen ”jälki-imperialistisesta puhdistautumisesta”; sen lopullinen
tavoite näyttää olevan tilanne, jossa poliittiset rajat ovat yhtenevät
etnisten rajojen kanssa.
Balkanin valtiot ovat nousseet Itävalta-Unkarin ja ottomaanien
keisarikuntien entisille maille. Näillä alueilla poliittisen
itsemääräämisoikeuden katsotaan perustuvan ennen kaikkea etnisyyteen ja
kansallisuuteen, samaan tapaan kuin asia ymmärrettiin 1800- ja
1900-lukujen taitteen kansallismielisessä Euroopassa.
Juuri traaginen kansakunnan ja kansallisuuden sekoittuminen vaikuttaa monen Kaakkois-Euroopan konfliktin taustalla.
Kansakunta viittaa lähinnä poliittiseen uskollisuuteen, kansallisuus
etniseen identiteettiin. Kosovossa sekä albaanit että serbit vaativat
itsemääräämisoikeutta, joka Balkanin poliittisen perinteen mukaan
ymmärretään etnisten ja valtiollisten rajojen samuudeksi.
Kosovon albaanit ovat yrittäneet kiivaasti häätää serbit pois
maakunnasta, mutta Belgradia ovat kiinnostaneet vain maakysymykset.
Serbia on halunnut pitää itsellään alueen, jota se pitää
kansallisperintönään – ei huolehtia kahdesta miljoonasta etnisestä
albaanista.
Selvää on, että 1990-luvun veriset sodat Jugoslaviassa tekivät Kosovon
irtautumisesta väistämättömän. Siksi on erotettava toisistaan Kosovon
itsenäisyyden historiallinen pakko sekä olot, joissa yksipuolinen
itsenäisyysjulistus tosiasiassa tapahtui.
Ainoa keino rikkoa Jugoslavian hajoamisesta syntynyt noidankehä ja
vakauttaa Balkan olisi ollut sellainen ratkaisu Kosovon kysymykseen,
jonka kaikki neuvottelevat osapuolet olisivat voineet hyväksyä. Tapa,
jolla Kosovo irtaantui, todennäköisesti vain pahentaa alueen riitaisia
etnisiä suhteita.
Välittömin huoli koskee Kosovon serbien kohtaloa. Olisi hyvin vaikeaa
selittää, miksi maakunnan albaanit ansaitsevat itsemääräämisoikeuden,
kun serbeiltä evätään sama oikeus. Nyt serbit huomaavat olevansa
loukussa valtiossa, jota he eivät tunnusta.
Väkivallan riski on suuri ja voi lopulta johtaa Kosovonkin juridiseen
hajoamiseen, jälleen etnisiä rajalinjoja mukaillen. Tosiasiallisesti
maakunta on jo jakaantunut.
Sama pätee onnettomaan Bosnian ja Hertsegovinan valtioon. Hauras
kokonaisuus luotiin 1990-luvun puolivälissä korostetusti ei-etnisyyden
periaatteelle, ja kultakin kolmelta kansanryhmältä evättiin
itsemääräämisoikeus.
Kosovon yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen seuraukset heijastuvat
epäilemättä kauas ongelmaisen Balkanin ulkopuolelle. Kyseessä on
ehdottomasti ennakkotapaus, ja on perusteltua pelätä, että ”kosovoja”
tulee lisää. Tämä nostaa esiin kaikkein tärkeimmän kysymyksen –
kansainvälisen diplomatian laadun.
Valtioita syntyy, hajoaa, yhdistyy ja katoaa vastedeskin niin kauan
kuin valtiot ovat olemassa yhteiskunnallisen järjestäytymisen
erityismuotona. Kansainvälinen laki ei kykene pysäyttämään tätä
loputonta prosessia.
Sen sijaan kansainvälisen yhteisön pitäisi keskittyä kussakin
yksittäistapauksessa minimoimaan poliittisen kartan muutosten
kielteiset vaikutukset. Tässä diplomaatit Kosovossa epäonnistuivat.
Kuten monesti historiassa, balkanilainen alue oli suurvaltojen
geopoliittisen riidan luu.
Nyt käsissämme on tilanne, joka ei eroa jo ennestään tutusta Balkanin
ongelmavyyhdestä. Diplomatian epäonnistumisen takia pienehkö kahden
etnisen ryhmän alueellinen konflikti on paisunut maailmanlaajuiseksi
ongelmaksi, joka myrkyttää suurvaltojen suhteita.
Kansainvälinen diplomatia näyttää vajonneen syvään kriisiin. Jos siihen
ei löydetä pian ulospääsyä, Kosovon tai lukuisien tulevaisuuden
”kosovojenkaan” on turha toivoa rauhanomaista ratkaisua.