Suomen ei kannata osallistua kansainvälisiin operaatioihin vain osallistumisen vuoksi, mutta tarpeen vaatiessa joukkojen määrää pitää voida kasvattaa huomattavasti.
Suomalaisten rauhanturvaajien määrä maailmalla on pienimmillään sitten
1960-luvun. Kun Tšadin-operaatio päättyi alkukesästä, sotilaallisissa
kriisinhallintatehtävissä palveli enää vajaat 450 suomalaista.
Rauhanturvaajien määrä supistuu entisestään, kun Suomen suurimman
rauhanturvaoperaation, Kosovon Kfor-joukkojen, vahvuutta vähennetään
tämän vuoden loppuun mennessä parillasadalla sotilaalla.
Keskeinen poliittinen kysymys kuuluu: miten kriisinhallintavaje
täydennetään?
Nyt on erinomainen mahdollisuus pohtia,
mihin suuntaan ja millaiseksi Suomi haluaa kriisinhallintaprofiilinsa
rakentaa. Suomi on ilmoittanut haluavansa osallistua sekä YK:n että
Naton ja Euroopan unionin johtamaan kriisinhallintatoimintaan. Nykyisin
Suomen kriisinhallinnassa keskitytään pääosin Nato-johtoisiin
operaatioihin, mutta tulevaisuudessa EU lienee merkittävässä osassa.
Emme kuitenkaan voi olla vahvoja kaikkialla ja kaikissa kriiseissä.
Osallistumiselle on luotava selviä painopisteitä. Maailmalle tulisi
lähettää suurempia joukkokokonaisuuksia pienempien kokeiluyksiköiden
sijasta. Tällöin niin sotilaalliset kuin poliittisetkin hyödyt, joihin
operaatioilla pyritään, olisivat saavutettavissa paremmin.
Kriisinhallintapolitiikkaan tarvitaan uudenlaista tavoitteellisuutta.
Afganistanin-operaatio on osoittanut, että Suomi on valmis osallistumaan
myös kovempaan kriisinhallintaan ja pystyy suoriutumaan tehtävistään
kiitettävästi. Kipukynnys on kuitenkin nyt ylitetty, ja sota on tullut
lähemmäksi suomalaistakin arkipäivää. Samalla käsityksemme
kriisinhallinnasta ovat muuttuneet.
Jos osallistumispäätös Afganistaniin lähtemisestä pitäisi tehdä nyt, se
tuskin saisi suurta poliittista kannatusta. Toisaalta tiedostetaan, että
Afganistan on länsimaisen kriisinhallinnan polttopisteessä ja Suomelta
toivotaan lisäjoukkojen lähettämistä.
Somalian ja Afrikan sarven ympärillä
toimii useita eri operaatiota meriliikenneväylien turvaamiseksi, koska
alue katsotaan globaalisti tärkeäksi. Sen merelliseen kriisinhallintaan
osallistuvatkin lähes kaikki Euroopan maat, joilla on merivoimat, sekä
Yhdysvallat, Kiina, Japani, Intia ja Venäjä.
Suomi osallistuu lähitulevaisuudessa laivayksiköllään EU-johtoiseen
Atalantaoperaatioon, jonka tehtäviä ovat alueen meriliikenteen
suojaaminen ja YK:n ruokaohjelman kuljetusten turvaaminen.
Mukanaolo operaatiossa lisää kriisinhallintaan osallistuvien
suomalaisten määrää yli seitsemälläkymmenellä ja tarjoaa merivoimille
mahdollisuuden olla mukana kansainvälisessä yhteistyöoperaatiossa.
Osallistumisen todellinen hyöty kansalliselle puolustuksellemme on
kuitenkin rajallinen.
Tšadin-operaatio, jota johti ensin EU ja sitten YK, on ollut ehkä
puhtain humanitaarinen operaatio, johon Suomi on viime vuosina
osallistunut. Vaikka Tšadin tilanne on kokonaisuudessaan hyvin
turhauttava, irlantilais-suomalainen osasto pystyi turvaamaan
toimintamahdollisuudet monelle humanitaariselle organisaatiolle. Suomi
vetäytyi lopulta operaatiosta kevään aikana, kun Tšadin poliittinen
johto ei enää hyväksynyt sitä maaperällään.
Operaatiot Tšadissa, Afganistanissa sekä
Somalian ja Afrikan sarven ympärillä kuvaavat hyvin suomalaisen
kriisinhallinnan nykytilaa ja ennen kaikkea sen laajuutta.
Millä perusteilla päätös mihinkin operaatioon osallistumisesta tehdään?
Totuus on, että päätös on aina poliittinen ja perustuu tilannekohtaisiin
poliittisiin laskelmiin. Olisi kuitenkin hyödyllistä, jos yksittäisten
osallistumispäätösten perustana olisi pidempiaikainen tavoitteellinen
strategia.
Viime vuonna Suomi julkaisi
kriisinhallintastrategian. Se on hyvä asiakirja, joka tarjoaa
suomalaisen näkemyksen kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Kyseessä
ei kuitenkaan ole strategia, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä,
ja osallistumispäätöksiin se tuskin vaikuttaa.
Operaatioissa mukana olevien sotilaiden määrään asiakirja ei ota kantaa.
Osallistumisen tasoa mitataan kuitenkin osittain juuri sotilaiden
lukumäärällä. Sotilaiden määrän pieneneminen onkin ollut poliittinen
huolenaihe, ja on herännyt kysymys mahdollisesta
kriisinhallintavajeesta.
Järkevä ratkaisu kriisinhallintavajeen täyttämisessä olisi nyt ottaa
aikalisä: hyväksytään nykytilanteen mukainen vähäinen osallistuminen
sotilaiden lukumäärässä mitattuna. Ei kannata osallistua vain
osallistumisen vuoksi, etenkään jos Suomelle sopivia operaatioita ei ole
tarjolla.
Jos taas tulevaisuuden kriisi vaatisi jopa pataljoonan lähettämistä
johonkin operaatioon, senkin on oltava mahdollista. Samalla on syytä
laatia tuleville vuosille kunnollinen poliittinen
kriisinhallintastrategia.
Siihen, miten kansainväliseen
sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistutaan, pitäisi tulevaisuudessa
vaikuttaa Puolustusvoimien kehittämä uusi joukkorekisteri. Rekisterissä
olevien joukkojen kokoonpano on suunniteltu siten, että niistä on
entistä enemmän hyötyä kansalliselle puolustukselle. Poliittisen johdon
pitäisi tarjota tuleviin kriisinhallintaoperaatioihin vain tässä
rekisterissä olevia joukkoja.
Nämä koulutetut ja sitoutuneet joukot olisivat lähtövalmiudessa, kun
Suomen kannalta järkevä auttamismahdollisuus maailmalla ilmenisi.
Samalla kansainvälisestä kriisinhallinnasta voisi olla todellista hyötyä
omalle maanpuolustukselle. Suomen kriisinhallintareservi on hyödyllinen
myös ulkopoliittisena viestinä.
Limnéll on sotatieteiden tohtori ja
Salonius-Pasternak Ulkopoliittisen instituutin tutkija.