VIERASKYNÄ
Konflikti tarjoaa uuden mahdollisuuden testata voimannäytön ja siviiliväestön suojelun yhdistelmää.
Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansannousuja on pidetty muutosvoimana, jonka vaikutukset säteilevät kaikkiin alueen itsevaltaisiin hallituksiin. Julkisessa keskustelussa on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle kansannousujen vaikutus globaaliin turvallisuusarkkitehtuuriin ja sen keskeisiin periaatteisiin.
Parhaillaan varsinkin Libyan kriisi ravistelee kansainvälisen turvallisuuspolitiikan suvereniteettiperiaatetta, johon vetoamalla on usein painotettu valtioiden itsemääräämisoikeutta yksilöiden ihmisoikeuksien kustannuksella.
Libyan tilanteessa korostuu myös suojeluvastuun periaate, joka hyväksyttiin vuonna 2005 YK:n huippukokouksessa. Periaatteen mukaan hallitukset menettävät oikeuden koskemattomuuteen, jos niiden katsotaan syyllistyneen kansanmurhaan, rikokseen ihmisyyttä vastaan, sotarikokseen tai etniseen puhdistukseen.
Tähän mennessä Libyan konflikti on vaatinut YK:n arvion mukaan yli tuhat siviiliuhria ja aiheuttanut yli sadantuhannen pakolaisen aallon.
Libyan johdon räikeät ihmisoikeusrikokset ovat pakottaneet aiemmin valtioiden suvereniteettia korostaneet suurvallat lähentymään suojeluvastuun mukaista linjaa. Toisaalta tapahtumat pakottavat suojeluvastuuseen myönteisemmin suhtautuneet suurvallat kehittämään uusia ratkaisuja sen toimeenpanemiseksi.
Virallisesti Yhdysvallat on perustellut päätöstään lähettää sota-aluksia Libyan tuntumaan sillä, että alukset voivat avustaa siviilien evakuoinnissa ja humanitaarisen avun toimittamisessa. Päätös heijastaa kuitenkin myös pyrkimystä testata voimannäyttöä meriteitse.
YK:n turvallisuusneuvosto ei ole ainakaan vielä antanut oikeutta sotilaalliseen väliintuloon eikä määrännyt lentokieltoa estääkseen Libyan ilmavoimien hyökkäykset siviiliväestöä vastaan. Neuvoston 26. helmikuuta hyväksymä päätöslauselma ylitti silti monien ihmisoikeusjärjestöjen odotukset.
Päätöslauselma ohjaa Libyan ihmisoikeusrikokset kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) tutkittaviksi. Tämä on suojeluvastuun periaatteelle merkittävä ennakkotapaus varsinkin siksi, että YK:n turvallisuusneuvoston viidestätoista nykyjäsenestä viisi – muun muassa Intia ja Kiina – ei kuulu ICC:n perussopimuksen allekirjoittajamaihin.
Kiina on aiemmin vastustanut ulkovaltojen puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin muun muassa Zimbabwen, Sudanin ja Myanmarin tapauksissa. Maan päätös hyväksyä ICC-viittaus on suojeluvastuun vahvistamisessa edistysaskel, vaikka siinä korostuikin päätöslauselman erityisluonne.
Kiinan äänestyskäyttäytymiseen vaikuttivat epäilemättä Afrikan unionin voimakas vastalause Libyan johdon ihmisoikeusrikoksia kohtaan ja Kiinan pyrkimys profiloitua kehitysmaiden, varsinkin afrikkalaisten, keskeisimpänä strategisena kumppanina muiden suurvaltojen joukossa.
Suojeluvastuuseen myönteisemmin suhtautuville suurvalloille Libyan tilanne tarjoaa vaativan mutta samalla kiinnostavan koekentän.
Toisin kuin Egyptin ja Bahrainin tapauksissa Yhdysvalloilla ei ole erityissuhdetta maan armeijaan eikä siis poliittista vipuvartta libyalaisten sotilaiden tekemien ihmisoikeusrikosten estämiseksi.
Yhdysvaltojen halukkuutta yksipuoliseen sotilaalliseen väliintuloon Libyassa hillitsee myös Välimeren strateginen painoarvo – ei pelkästään EU:n jäsenmaille vaan myös Natolle, Venäjälle ja Kiinalle.
Yksipuolinen sotilasoperaatio saattaisi horjuttaa suurvaltatasapainoa.
Libya antaa samalla uuden mahdollisuuden testata voimannäytön ja siviiliväestön suojelun yhdistelmää, jota Yhdysvallat kokeili onnistuneesti jo elokuussa 2003 Liberian konfliktin rauhoittamisessa. Tuolloin Yhdysvallat siirsi kolme taistelulaivaa Liberian rannikolle auttaakseen rauhanturvaoperaatiota, josta vastasi Länsi-Afrikan taloudellinen yhteisö Ecowas.
Yhdysvaltojen voimannäyttö lujitti Liberian tulitaukosopimuksen toimeenpanoa, tuki maahan lähetettyjen Ecowasin rauhanturvaajien toimintaa ja mahdollisti sotarikoksiin syyllistyneen entisen presidentin Charles Taylorin poistumisen maasta. Myös Libyassa Yhdysvaltojen odotetaan hyödyntävän kaikkia voimannäytön mahdollisuuksia ennen varsinaiseen voimankäyttöön turvautumista.
Voimannäyttö toimii tärkeänä työkaluna Libyan jo orastavassa valtionrakennusprosessissa. Se mahdollistaa väliin tulevan osapuolen ja kohteen välisen etäisyyden, jolla voidaan luoda mielikuva, että Libyan uuden suvereniteetin esiinnousu on lähtöisin Libyan kansasta itsestään. Libyan opposition päätarkoituksena on Gaddafin hallinnon kaataminen omin voimin, ilman kansainvälisen yhteisön lähettämien maajoukkojen tukea.
Onnistunut siviilien suojelu ja kriisinhallinta vaativat yksittäisten maiden sekä alueellisten ja kansainvälisten järjestöjen yhteistyötä. Tällöin rauhanomaiset keinot, kuten välitystoiminta ja humanitaarinen apu, voidaan nivoa yhteen sotilaallisten ja poliittisten painostuskeinojen kanssa, joiden toivotaan toimivan pelotteena ja edistävän siviiliväestön suojelua.