Venäjän presidentti Dmitri Medvedev
(vas.) ja pääministeri Vladimir Putin keskustelemassa Pietarissa, jossa
he molemmat osallistuivat Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokoukseen. Tällä
hetkellä johtokaksikon väleissä näyttää olevan jännitteitä, mutta
lähelläkään vararikkoa ei olla, koska se ei olisi kummankaan osapuolen
etujen mukaista, kirjoittaa Raimo Väyrynen.
Puolitoista
vuotta sitten Vladimir Putin luopui Venäjän perustuslain mukaisesti
presidentin tehtävistä ja järjesti paikalle ilman varsinaista
vaalikampanjaa silloisen pääministeri Dmitri Medvedevin. Putin itse
siirtyi pääministeriksi, joka on muodollisesti presidentin alainen.
Vallitsevan
käsityksen mukaan Putin on kuitenkin pitänyt maan ohjakset käsissään ja
pannut Medvedevin apupojan asemaan. Yhtenä merkkinä tästä on pidetty
sitä, että hän peri suurimman osan Kremlin henkilökuntaa Putinilta.
Medvedevin
presidenttikausi päättyy 2012, jolloin perustuslaki sallii taas Putinin
valinnan korkeimpaan virkaan. Hän on aika selkeästi antanut ymmärtää
näin tekevänsä, mutta vastaavia merkkejä on antanut myös Medvedev.
Ovatko nyt näiden kahden pietarilaisen tiet eroamassa? Haluaako
Medveved olla myös käytännössä Venäjän ykkösjohtaja? Useimmat
asiantuntijat vastaavat, että saattaa haluta, mutta ei kykene siihen.
On
kuitenkin merkkejä siitä, että Medvedev olisi kartoittamassa itselleen
uutta, riippumatonta linjaa. Hän on ainakin kahteen kertaan suominut
Venäjän talouden ja yhteiskunnan tilaa. Ensimmäinen kerta oli
syyskuussa Gazeta.ru -lehdessä internetissä julkaistu laaja artikkeli
ja toinen marraskuun puolivälissä parlamentille pidetty
puolitoistatuntinen puhe kansakunnan linjasta. Hän on esittänyt
näkemyksiään myös Yhdistynyt Venäjä -puolueen puoluekokouksen
pääpuhujana, vaikka ei olekaan sen jäsen, kuten ei ole myöskään
puolueen puheenjohtaja, Putin!
Medvedevin kritiikin
perussanomana on, että Venäjällä on alhaisen tuottavuuden omaava
”primitiivitalous”, joka ei kykene kilpailemaan maailmalla, eikä
tuottamaan innovaatioita. Taantuvia yrityksiä suojellaan aivan liikaa
tuontitulleilla. Hallinto ja oikeuslaitos ovat korruptoituneita,
mediassa varsinkin televisio on liiaksi hallituksen valvonnassa ja
kansalaisyhteiskunnan asema on heikko. Venäjä tarvitsee
”modernisaatiota”, mitä se sitten tarkoittaneekaan: siitä täytyy tulla
”älykkäiden, vapaiden ja vastuullisten ihmisten” yhteiskunta.
Jo
aikaisemmin presidentti on todennut, että vaalijärjestelmää täytyy
uudistaa, sillä nyt ehdokkaaksi pääsy ja valituksi tulo on liian
korkean kynnyksen takana (vaalikynnys on seitsemän prosenttia äänistä).
Kaiken kukkuraksi Medvedev rohkeni lokakuun lopussa arvostella Josif
Stalinin diktatuuria, minkä sanomista monet pitävät
pyhäinhäväistyksenä. Viime vuonna mielipidetiedustelussa venäläiset
valitsivat Stalinin maan historian kolmanneksi tärkeimmäksi henkilöksi.
Medvedev rohkeni uhmata yleistä mielipidettä kertomalla kuin miljoonat
kuolivat Stalinin terrorin uhreina, mitä ei edes voitto ”suuressa
isänmaallisessa sodassa” voi pyyhkiä pois.
Tässä kohtaa kyynikko
voi perustellusti sanoa, että on Venäjällä on ennenkin pidetty kauniita
puheita, mutta tulokset ovat antaneet odottaa itseään. Totta onkin,
että Medvedevin käytännön saavutukset ovat olleet vaatimattomia. Hän on
asettanut yleisiä positiivisia tavoitteita, mutta ei ole puheissaan
täsmentänyt, kuinka ne voidaan saavuttaa.
Ongelmana on, että
Venäjällä ei ylipäätään ole mekanismeja, joilla myönteisiä muutoksia
saadaan aikaan. Jos Medvedev on puheissaan tosissaan, niin tämän täytyy
olla hänelle turhauttavaa.
Merkittävää kuitenkin on, että hänen
esittämänsä arvostelu koskettaa väistämättä Putinia, sillä hänen
hallituksensa on vastuussa monista esille otetuista kysymyksistä. Se on
tunnetusti pelastanut monia vararikon partaalla horjuvia yrityksiä muun
muassa autoteollisuudessa ja siten suojellut vanhoja
tuotantorakenteita, mitä Medvedev on arvostellut.
Hyvin
mahdollista on myös se, että Medvedevin mitta on tullut täyteen. Hän
saattaa aidosti haluta taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, mutta
Putin ja hallitus ovat niiden esteenä. Venäjällä puhutaan ”vallan
vertikaalista” ja Medvedev saattaa hyvinkin haluta oman valtapilarinsa,
eikä jäädä toistuvasti Putinin jalkoihin. Tähän yhteyteen sopivat ne
tiedot, että osa Kremlin henkilökuntaa on kyllästynyt soittamaan toista
viulua ja haluaa isännälleen, presidentille, enemmän sananvaltaa.
Tällöin
mainitaan usein Vladislav Surkovin, presidentin henkilökunnan
varapäällikön, nimi. Hän oli aikanaan Putinin keskeisimpiä taustapiruja
ja toi poliittiseen kieleen ”suvereenin demokratian” käsitteen, jolla
haluttiin sanoa, että perinteiset läntiset demokratiateoriat eivät
sovellu kuvaamaan venäläistä demokratiaa. Surkovin arvellaan nyt
vaihtaneen leiriä myös ideologisesti.
Näistä kehityspiirteistä
huolimatta Venäjälle on turha ennakoida näkyvää välitöntä
valtataistelua. Koko poliittinen eliitti on yhtä mieltä siitä, että
nykyinen valtajärjestelmä on pidettävä koossa ja toisinajattelijat sen
ulkopuolella (ääritapauksissa murhaamalla heidät). Taustalla on
tietysti halu säilyttää hankitut poliittiset ja taloudelliset edut,
joita jakamalla lujitetaan keskeisten poliitikkojen sitoutumista
järjestelmään.
Jos kuitenkin sekä Medvedev että Putin todella
haluavat molemmat presidentiksi uuden lain mukaiselle kuuden vuoden
kaudelle, niin jonkinlainen jako kahteen on väistämätön, koska molemmat
eivät voi tulla valituiksi. Kun vaaleissa voi äänestää vain yhtä
ehdokasta, niin kansalaisten ja poliittisten taustavaikuttajien on
vähitellen ruvettava ottamaan kantaa ehdokkaiden välillä. Tällä
hetkellä Putinin tulisi aivan ilmeisesti valituksi, mutta parin vuoden
kuluttua tilanne saattaa olla toinen.
Tällainen kehitys
laajentaisi Venäjällä poliittista tilaa ja edistäisi demokraattista
valintaa. Toisaalta ulkovaltojen kannalta tilanne muuttuisi
epävarmemmaksi, sillä aina ei voi tietää kumman ”vallan vertikaalin”
kanssa asioista on sovittava. Siksi suomalainen kaksoisstrategia –
aktiivisten suhteiden ylläpitäminen molempiin – voi osoittautua
tulevaisuudessa suosituksi strategiaksi.
Medvedev on ottanut
kantaa lukuisiin kansainvälisiin kysymyksiin ja juuri nehän hänen
toimivaltaansa kuuluvat. Hän on puhunut toistuvasti uuden
eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin puolesta, arvostellut lännen
suunnitelmia sijoittaa ohjuspuolustus Keski-Eurooppaan ja kannattanut
ydinaseetonta maailmaa (mutta toisaalta vaatinut Venäjän ydinasevoimien
vahvistamista). Tätä taustaa vasten oli yllättävää, että puhuessaan
duuman molemmille huoneille pari viikkoa sitten Medvedev ei käsitellyt
ulkopolitiikkaa ja kansainvälisiä kysymyksiä juuri lainkaan.
Toisaalta
Medvedeviä näyttää rasittavan yhä enemmän se, että Putin on ottanut
kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin – kuten Iranin vastaiset pakotteet
ja Maailman kauppajärjestön (WTO) jäsenyys – jotka kuuluvat pikemminkin
presidentin toimivaltaan. Kun Iran ei näytä luopuvan ydinaseoptiostaan,
niin Yhdysvallat liittolaisineen ajavat sen vastaisten
talouspakotteiden tiivistämistä.
Medvedev ja ulkoministeri
Sergei Lavrov ovat antaneet ymmärtää, että Venäjä saattaisi
aikaisemmista kannoistaan poiketen valmis osallistumaan niihin.
Toisaalta Putinin väitetään vastustavan uusia Iranin vastaisia
pakotteita. Yhtenä syynä saattaa olla se, että monilla
valtioenemmistöisillä venäläisyrityksillä on tiiviit liikesuhteet
Iraniin, jonka vastaiset sanktiot olisivat niiden etujen vastaisia.
Putin saattaa tehdä Iranin asiassa ulkopolitiikkaa, mutta joka
tapauksessa hän tekee sisä- ja talouspolitiikkaa oman imperiuminsa
suojelemiseksi.
Joka tapauksessa Medvedevillä tulee olemaan kova
työ, jos hän lähtee kädenvääntöön Putinin kanssa ja haluaa kisan myös
voittaa. Tällä hetkellä johtokaksikon väleissä näyttää olevan
jännitteitä, mutta lähelläkään vararikkoa ei olla, koska se ei olisi
kummankaan osapuolen etujen mukaista. Erona on kuitenkin se, että
Medvedev katsoo pitemmälle tulevaisuuteen, kun taas Putin
teknokraattina haluaa ratkaista ajankohtaisia ongelmia, tässä ja nyt.