Monipuolisen hajanainen kekkografia

Helsingin Sanomat
Raimo Väyrynen

Professori
Henrik Meinander on ansioitunut Suomen historiaa ja
ulkopolitiikkaa käsitelleiden yleiskatsausten laatijana. Hänelle
ominainen tyylilaji on synteesi.

Uusi
Kekkografia ei ole yhtenäinen teos, vaan se koostuu
aikaisemmin julkaistuista artikkeleista, kirja-arvioista ja esitelmistä,
joiden yhteisenä nimittäjänä on lähinnä sisä- ja ulkopolitiikan
vuorovaikutus itsenäisen Suomen historiassa.

Meinander sanoo itse keksineensä “kekkografian” käsitteen, mutta tätä
otsaketta kantavasta luvusta käy selville vain se, että kyseessä on
Urho Kekkosen politiikkaa koskevien tutkijoiden diskurssi,
jossa jokainen osanottaja luo hänestä oman “grafiansa”.

Kirjan monipuolisuutta – joku voisi sanoa hajanaisuutta – osoittaa se,
että yksi luku on omistettu suomalaisen urheilu- ja liikuntapolitiikan
historialle. Voi myös kysyä, onko vanhojen kirja-arvioiden siirtäminen
kansien väliin aina perusteltua.

Lukemista helpottaa, että Meinander kirjoittaa
johdonmukaisesti ja selkeästi.

Erillään julkaistujen tekstien kokoaminen sisältää aina riskin sisällön ja
laadun epätasaisuudesta. Tämä riski toteutuu myös Meinanderin
kokoelmassa.

Toki yksittäisissä luvuissa on myös yhdistäviä poliittisia lankoja, kuten
Suomessa tapahtuneen kehityksen tulkitseminen kansainvälisen kehityksen
taustaa vasten – tosin useimmissa tapauksissa enemmän viitteenomaisesti
kuin eksplisiittisesti.

Meinander tarkastelee perusteellisesti Nordiska
Föreningsbankenin Tampereen filiaalin johtajan
Nils Idmanin poikkeuksellisen laajaa petos- ja
väärennysvyyhteä 1900-luvun taitteessa, mistä hän sai lopulta 15 vuoden
kuritushuonetuomion. Kyseessä oli ainakin siihen saakka suurin
talousrikos Suomessa.

Tapahtumaketjulla on selviä yhtymäkohtia 1990-luvun alun pankkikriisiimme:
holtiton lainananto heikon maksukyvyn omanneille ystäville, pankin
sisäisen valvonnan heikkous sekä suoranaiset rikokset. Tapahtumaketjussa
saattoi olla mukana myös enemmän kielipolitiikkaa kuin mitä Meinander on
valmis myöntämään.

Yhtäältä Föreningsbankenin ruotsinkielinen ylin johto katsoi sormiensa
läpi kieliveljensä lainvastaisia finanssioperaatioita ja toisaalta
oikeudenkäynnin suomenkielisellä syyttäjällä näyttää olleen kovat
piipussa osaksi kielipoliittisista syistä.

Kirjoittaja käsittelee myös
K.A. Fagerholmin asemaa Suomen politiikassa “kolmannen linjan
miehenä”. Teksti ei tuo esiin juuri uutta hänen toiminnastaan, mutta
nostaa kyllä esiin eräitä mielenkiintoisia jännitteitä.

Fagerholm rakensi jo 1920-luvulla läheiset suhteet pohjoismaisiin,
erityisesti ruotsalaisiin ammattiyhdistysmiehiin ja poliitikkoihin. Hän
toimi kahteen otteeseen pääministerinä, mutta yleensä Sdp:n sisäiset
riidat pakottivat hänet tasapainoilemaan eri ryhmien välillä, mikä taas
johti syytteisiin opportunismista.

Vaikuttaa siltä, että Fagerholmilla oli luottamuksellisemmat suhteet
esimerkiksi
Tage Erlanderiin kuin useimpiin suomalaisiin
puoluetovereihinsa. Meinander antaa ymmärtää, että Fagerholm itse asiassa
edusti ruotsalaisia sosialidemokraatteja suomalaisessa politiikassa ja
sai heiltä käyttövoimaa sosiaalipoliittisessa uudistustyössä.

Fagerholmin pohjoismaiset yhteydet palvelivat
epäilemättä suomalaista sosialidemokratiaa hyvin, mutta samalla
saattoivat hänet epäilyksenalaiseksi Moskovan silmissä.

Tämä heijastuu niissä syvissä ulkopoliittisissa vaikeuksissa, joita hänen
molemmat hallituksensa (vuosina 1948-50 ja 1958-59) joutuivat kokemaan
idänsuhteissaan.

Yhtenä merkittävänä erona näiden kahden hallituksen välillä oli se, että
edellistä presidentti
Paasikivi tuki, kun taas yöpakkashallituksen osalta ei
presidentti Kekkosen osalta voi sanoa samaa.

Fagerholm julkaisi aikanaan sangen ympäripyöreät muistelmansa otsikolla
Puhemiehen ääni. Lisäksi ainakin
Heikki Koski ja
Lasse Lehtinen ovat kirjoittaneet hänestä omat kirjansa ja
Hannu Soikkanen tarkastellut häntä Sdp:n historiassaan.