Charly Salonius-Pasternak
Suomi – USA
On kulunut
kuusikymmentä vuotta siitä kun Pohjois-Atlantin sopimus allekirjoitettiin.
Sopimus käytännössä johti Pohjois-Atlantin puolustusliiton, Naton, syntymiseen.
On odotettavissa, että vuosittaiseen suureen Nato huippukokoukseen sisältyy
tänä vuonna myös aimo annos historian siipien havinaa. Symbolisesti huhtikuun
huippukokousta isännöivät yhdessä Ranska ja Saksa. Kokouksessa ei kuitenkaan
vain juhlisteta Naton kuusikymmentävuotista taivalta, vaan asialistalla on
monia tärkeitä aiheita. Näistä päällimmäisenä ovat Afganistanin operaation
tulevaisuus, organisaation laajentuminen, suhde Venäjään,
ohjuspuolustusjärjestelmä, Naton ja Georgian sekä Ukrainan välisen suhteen
kehittyminen ja tärkeimpänä, uuden strategisen vision luominen. Strasbourgissa
(Ranska) ja Kehlissä (Saksa) pidettyjen kokousten päätökset ja julkilausumat
tulevat vaikuttamaan kumppanuusmaihin, Suomi mukaan lukien.
Tietenkin, jo
alkuperäisen Pohjois-Atlantin sopimuksen allekirjoittaminen vaikutti Suomeen,
sekä tietenkin Pohjoismaihin ja Eurooppaan yleisemmällä tasolla. Yhdysvallat ei
ennen vuotta 1949 ollut koskaan sitonut itseään rauhanajan liittoumiin, mutta
pääosin länsieurooppalaisten valtioiden painostuksesta hyväksyi silloin melko
löyhän poliittis-taloudellisen liiton. Läpi kylmän sodan Naton päätarkoitus oli
kaikille jäsenille selvä; yhteisen puolustuksen, käytännössä Varsovan liiton
hyökkäyksen torjumiseen kykenevän sotilasorganisaation kehittäminen ja
ylläpitäminen. Tietenkin jäsenillä oli erimielisyyksiä, niin ulko- kuin
puolustuspolitiikan suhteen, mutta organisaation perusluonteesta ja
tärkeimmistä tehtävistä oltiin yhtä mieltä. Poliittisten siteiden ja
päivittäisen yhteistyön kautta Natosta kasvoi kylmän sodan aikana yksi
transatlanttisen suhteen tukipilareista. Toisin kuin pohjoismaisten jäsenten,
Norjan ja Tanskan, Suomen oli itse rakennettava ja ylläpidettävä omat
poliittiset (ja sotilaalliset) suhteet Yhdysvaltoihin, jossa ymmärrettiin hyvin
syyt miksi julkisempaa yhteistyötä piti karttaa.
Kylmän sodan
loppuessa, Varsovan liiton murentuessa ja Neuvostoliiton hajotessa moni
kyseenalaisti Naton olemassaolon logiikan. Puolustusliitto ei yksinkertaisesti
tuntunut relevantilta, se oli kylmän sodan jäänne ja muiden sen ajan reliikkien
kanssa olisi monen mielestä pitänyt kuopata. Historiaa tuntevien keskuudessa
muistutettiin myös siitä, että historia ei tuntenut toista tapausta missä
sotilasliittouma olisi säilynyt koossa päävastustajan kadottua.
Jäsenet ja
kumppanit
Lähes
kaksikymmentä vuotta myöhemmin Nato on kuitenkin voimissaan, ainakin jos
huomioi eri maiden hinkua liittyä organisaatioon viimeisen vuosikymmenen aikana.
Kirjoitettaessa virallisia jäseniä on 26, mutta Kroatia ja Albania istuvat
todennäköisimmin jäsenpöydässä kun huippukokous alkaa. Laajentumisen lisäksi Nato
on myös luonut kumppanuusvaltioiden verkoston. Rauhankumppanuus-ohjelmaan
kuuluvia maita on Suomen lisäksi 23. Natolla on myös viralliset yhteistyösuhteet
monen eri maahan, mukaan lukien Japani, Australia, Etelä-Korea ja Uusi
Seelanti.
Laajentumisen ja
yhteistyöverkostojen lisäksi suurin muutos kylmän sodan loppumisen jälkeen on
ollut se, että Nato on omaksunut uusia rooleja ja tehtäviä, joista näkyvin
lienee rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen. Näistä
haastavin on YK:n mandaatilla Afganistanissa toimiva International Security
Assistance Force (ISAF), jonka haastavuus on tuonut pinnalle jo joitakin vuosia
kyteneet jäsentenväliset erimielisyydet siitä, mitä tehtäviä Naton pitäisi
yhteisen puolustuksen lisäksi omaksua.
Afganistan?
Keskustelu
Afganistanin operaation tulevaisuudesta on yksi huippukokouksen tärkeimmistä ja
haastavimmista. Yhdysvallat tulee lisäämään panostusta operaatioon presidentti
Barack Obaman hallinnon alussa, ja odotus on, että muutkin jäsenmaat tekisivät
samoin. Jäsenmaiden poliittiset johtajat ovat lähes yhteen ääneen todenneet,
että Afganistania ei voida jättää oman onnensa nojaan. Demokraattisesti
valittuina heidän pitää kuitenkin kuunnella äänestäjiä, joka tarkoittaa, että
eurooppalaisten jäsenvaltioiden merkittävä panostusten lisääminen tulee olemaan
vaikeata. Jos kuitenkin jäsenmaat pääsevät yhteisymmärrykseen merkittävästä
panostuksen lisäämisestä, tulee tämä myös lisäämään paineita kaikkien
operaatioon osallistuvien maiden suhteen. Tällöin myös Suomen on varauduttava
lisäpanostuksiin.
Perustavanlaatuisin
syy, miksi yhteisymmärryksen löytäminen Afganistanin suhteen on niin vaikeata
on, että jäsenmaiden näkemykset siitä mitä Naton pitäisi tehdä, ovat hiljakseen
eriytyneet toisistaan. Tietyt maat painottavat yhteistä puolustusta
tulevaisuudessakin organisaation tärkeimpänä tehtävänä, toiset taas näkevät
kriisinhallinnan ja siihen liittyvän toiminnan Naton kehityksen perustana. Asiakirja,
joka tasapainoilisi näiden eri näkemysten välillä ja käytännössä selkokielellä
julistaisi Naton roolin ja tarkoituksen tämän vuosisadan alussa, olisi siis
tervetullut. Odotukset ovatkin korkealla, että uusi strateginen konsepti näkisi
päivänvalon huippukokouksessa.
Yhteinen
konsepti?
Viimeinen
strateginen konsepti (Strategic Concept) on vuodelta 1999, ja vaikka sen
vanhentuneita kohtia osittain paikattiin vuoden 2006 Comprehensive Political
Guidance-asiakirjalla, on aika ajanut voimassa olevan konseptin ohi. Kylmän
sodan aikana konseptia muutettiin kahdesti; 1952 kun Naton sotilaallinen
organisaatio käytännössä syntyi ja 1967 kun eurooppalaiset pienmaat ajoivat detente-yhteistyön
osaksi Naton toimintaa. Naton toiminta-ajatusta laajennettiin kylmän sodan loppuessa
vuonna 1991. Tätä seurasi Kosovon sodan aikana nykyisinkin voimassa oleva
asiakirja, jonka seuraajasta on tosin jo puhuttu pari vuotta. Tilanteen
hankaluutta kuvasta se, että jäsenistön kesken ei ole yksimielisyyttä (kaikkien
päätöksien perusta Natossa) edes siitä, tarvitaanko uutta strategista
konseptia. Voi olla, että jäsenet hyvinkin tiedostavat uuden toiminta-ajatuksen
tarpeen, mutta samalla myös tietävät että yhteisymmärryksen saavuttaminen kahdenkymmenenkahdeksan
maan välillä on erittäin vaikeata, jolloin on tilapäisesti helpompi toimia
vanhojen sopimusten puitteissa.
Afganistanin ja
uuden strategisen konseptin tuottamisen lisäksi kokouksen asialistan kiperimmät
kysymykset liittyvät yhteistyöhön Venäjän kanssa, ohjuspuolustusjärjestelmään
sekä Naton sekä Georgian ja Ukrainan välisten suhteiden kehitykseen. Sota
Georgiassa elokuussa 2008 aiheutti Naton ja Venäjän välisen yhteistyön
jäätymisen, mutta suhdetta on vähitellen epävirallisesti lämmitelty.
Ohjuspuolustusjärjestelmistä
keskusteltaessa on hyvä tietää että niitä on (ainakin) kaksi: Yhdysvaltojen oma
ja Naton. Paljon kohua ja kiristyneitä suhteita Venäjään aiheuttanut Puolaan ja
Tshekkeihin suunniteltu järjestelmä on Yhdysvaltojen oma, vaikka sen on myös
tarkoitus suojella eurooppalaisia liittolaisia. Natolla on myös kehitteillä oma
ohjuspuolustusjärjestelmä, mutta käytännössä se on vasta esisuunnittelu
asteella. Vaikka sitä ei ole virallisesti ilmoitettu, on todennäköistä, että presidentti
Obama ainakin hidastaa amerikkalaisen järjestelmän toteutusta, sekä
taloudellisista että poliittisista syistä.
Georgian ja
Ukrainan suhteet Natoon ovat myös esillä Strasbourgissa ja Kehlissä. Sota
Georgiassa viime elokuussa varmisti sen, että ilman yllättäviä tapahtumia
Georgiasta ei tule jäsentä lähivuosina. Myös Ukrainan jäsenyys on lipumassa
kauemmas tulevaisuuteen. Venäjä pitää tätä kehityskaarta toivottavana, mutta
myös osa Naton jäsenmaista on tyytyväisiä siitä, että kyseisten maiden
jäsenyyspyrkimykset ovat jäissä.
Juhlakokouksen
toivottu anti
Naton
60-vuotisjuhlakokous on Yhdysvaltojen presidenttinä Barack Obaman ensimmäinen
suuri turvallisuuspoliittinen kokous. Odotukset ovat korkeita, että hänen
läsnäolonsa edesauttaisi yhteisymmärryksen luomisessa kokouksen tärkeimpien
aiheiden kannalta. Obamalle on myös tärkeätä vankistaa transatlanttista
suhdetta. Strasbourgissa ja Kehlissä kaikki odottavatkin osoituksia siitä, että
Yhdysvallat näkee Euroopan todellisena kumppanina. Todellinen kumppanuus
kuitenkin vaati myös sitä, että Eurooppa on aktiivisesti ja kokonaisvaltaisesti
mukana Naton uuden strategisen vision luomisessa ja toteutuksessa. Tästä
näkökulmasta kannattaakin valmistautua siihen, että Ranska ilmoittaa
Strasbourgissa itsensä jälleen täysimääräisesti mukanaolevaksi Naton jäseneksi.
Tästä hyötyisivät niin transatlanttinen suhde, kuin Nato, ja parantuneen
EU-Nato suhteen myötä myös Suomi.