Jotta
välttäisimme talouskriisin syvenemisen, vaaditaan protektionismin torjumista. Tämä vaatimus on perusteltu, koska varma tapa syventää kriisiä on
rajoittaa kansainvälistä kauppa- ja investointivirtoja. Vaikka nykyistä kriisiä
ei voi verrata 1930-luvun lamaan, on sieltä jäänyt pysyväksi opetukseksi
protektionismin tuhoisat vaikutukset. Oman talouden suojelu oli keskeinen
piirre kommunismin pystyttämisessä Neuvostoliittoon ja Saksan luomassa etupiirissä
Euroopassa, mutta myös Franklin D. Rooseveltin
hallinnon New Dealilla oli protektionistisia piirteitä.
Viimeaikainen
keskustelu protektionismista on ollut yksipuolista ainakin kahdessa suhteessa:
poliitikkojen puheet ja teot eivät vastaa toisiaan ja protektionismi
käsitetään liian kapeasti. Protektionismin vaarat ovat
kaikkein ilmeisempiä viennistä voimakkaasti riippuvissa talouksissa, Suomi
niiden joukossa. WTO:n arvion mukaan maailmankauppa supistuu tänä vuonna
yhdeksän prosenttia, mikä on ensimmäinen pudotus sitten vuoden 1982. Vuoden
1990 jälkeen se on kasvanut keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa.
Tässä tilanteessa
varsinkin Kaakkois- ja Itä-Aasian maat ovat alkaneet pohtia uudelleen
vientivetoista kehitysstrategiaansa. Singapore on tässä suhteessa äärimmäinen esimerkki: teollisuuden
prosessointikeskuksena sen viennin ja tuonnin arvo on 3,5 kertaa
bruttokansantuotetta suurempi. Monelle Aasian maalle kotimaisen kysynnän
elvyttäminen voi olla osittainen vaihtoehto vientitulojen supistumiselle, mutta
4,6 miljoonan asukkaan Singaporella sellaista vaihtoehtoa ei ole.
Päinvastaisista
puheista huolimatta kotimaista taloutta suojellaan. Maailmanpankin
arvioin mukaan G20-ryhmän 17 jäsenmaata on turvautunut kaikkiaan 47 kaupan
rajoitukseen. Tunnettuja esimerkkejä ovat Intian tuontiteräkselle ja Venäjän
ulkomailta tuotaville autoille määräämät tullit. Maailman kauppajärjestö ja
alueelliset kauppasopimukset suojelevat 75 prosenttia maailmankaupasta
erilaisilta rajoituksilta, mutta varsinkin nousevat teollisuusmaat voivat
kiertää WTO:n säännöksiä. Tuonnin rajoitukset ovat erityisen yleisiä
kehitysmaissa.
Teollisuusmaissa
perinteinen tuonnin rajoittaminen ei ole nykyään protektionismin keskeisin
ilmentymä, vaikka se onkin saanut vauhtia niiden massiivisista
elvytyspaketeista. Tunnetuin esimerkki on Yhdysvaltojen
elvytyspakettiin liitetty Buy American -lauseke, jota maan kongressissa hieman
lievennettiin muiden siihen osoittaman voimakkaan arvostelun vuoksi. Vastaavia
vaatimuksia kotimaisen tuotannon suosimisesta elvytyspolitiikassa on esitetty
ainakin Ranskassa, Englannissa ja Japanissa.
Ranskan
politiikassa kotimaisen suosiminen on ollut voimakkaasti esillä. Presidentti Nicolas Sarkozy onnistui
alkuvuodesta saamaan aikaan pienoisen kriisin EU:ssa vaatiessaan, että maan
autoteollisuus ei saa käyttää hallituksen tarjoamaa pelastuspakettia ulkomailla
tapahtuvaan tuotantoon. Tämä vaatimus herätti vastalauseiden myrskyn
erityisesti Tšekin tasavallassa ja Slovakiassa, joiden työllisyyteen
ranskalaisten autofirmojen tuotannolla on vaikutusta.
Onkin
oireellista, että erityisesti EU:n uusissa jäsenmaissa on korostettu tarvetta
säilyttää yhteismarkkinat toimivana järjestelynä. EU:n
komissio painosti Ranskan luopumaan suunnitelmistaan autoteollisuudessa.
Protektionismin
uhka on leviämässä perinteisen hyödyketuotannon ja -kaupan ulkopuolelle. Maailmankauppa
ei toimi enää ricardolaisen suhteellisen edun, vaan vertikaalisen
erikoistumisen periaatteella. Useilla teollisuudenaloilla toimivat
maailmanlaajuiset tuotantoketjut, joissa komponentteja siirretään yli rajojen
lopputuotteen kokoavaan maahan.
Kansainväliset
tuotantoketjut vaikuttava kauppaan ainakin kahdella tavalla. Ne integroivat maailmantaloutta tehokkaasti, minkä vuoksi tuotannon
supistuminen välittyy nopeasti kauppavirtoihin. Toisaalta tuotannon
järjestäminen ohi kansallisten rajojen vaikeuttaa tuontitariffeihin perustuvaa
suojelupolitiikkaa, mistä Yhdysvalloissa vuonna 1930 säädetty Smoot-Hawley Act
on pahamaineinen esimerkki.
Ylijäämätalouksien
valtiolliset sijoitusrahastot (sovereign wealth funds) ovat alkaneet katsella,
joskin yhä varovammin, mahdollisuuksia hankkia osakkuuksia globaaleista
yrityksistä. Tämä on saanut vanhoissa teollisuusmaissa
aikaan protektionistisen vastareaktion. Ainakin Italia, Ranska ja Saksa ovat
asettaneet rajoituksia näiden yhtiöiden investoinneille talouteensa. Päätösten
taustalla on huoli, että valtiolliset sijoittajat eivät ole kiinnostuneita
pelkästään markkinoilta hankittavasta tuotosta, vaan niillä on toiminnassaan
myös poliittisia motiiveja.
Kansainvälisen
finanssijärjestelmän valvontaa ollaan tehostamassa, mikä on välttämätöntä. Yhdeksi puskuriksi on kriisien varalta ehdotettu pankkien
vakavaraisuussäännösten vahvistamista. Tämä sinänsä järkevä uudistus voi
kuitenkin merkitä protektionismin vahvistumista, koska sen osana pankkien
resurssit halutaan suunnattavan enemmän kotimaiseen rahoitukseen. Myös
valuuttakurssien muutoksilla voi olla protektionistia vaikutuksia.
Protektionismin
uhka on nurkan takana ja se saa avoimessa maailmantaloudessa uudenlaisia,
vähemmän ilmeisiä muotoja. Toisaalta tätä riskiä ei
kannata liioitella, koska sitä vastaan on noussut uusia ”automaattisia”
pidäkkeitä kuten tuotannon vertikaalinen erikoistuminen.
Raimo Väyrynen
Ulkopoliittisen instituutin johtaja