EU:n puheenjohtajuuskaudet ovat alkupainotteisia: tulevan ja tuoreen puheenjohtajan tavoitteet kiinnostavat ja tuloksia odotellaan, mutta ennen kuin kausi loppuu, mielenkiinto siirtyy jo seuraavaan puheenjohtajaan.
Nytkään ei Ranskan puheenjohtajuuskausi ole vielä päättynyt, kun Tsekki on jo ottanut viestikapulan ja kertonut omista painotuksistaan. On siis aika unohtaa Ranskan ajatukset puolustuspolitiikasta – ja mitä niitä nyt edes olikaan – ja lähteä syventymään Länsi-Balkanin kysymyksiin. Vai?
Kiertävän puheenjohtajuuden haitoista ja hyödyistä on puhuttu paljon. Vaihtuvuutta on liikaa, jos Venäjän presidentti ehtii toimikautensa aikana tavata kahdeksantoista eri EU:n puheenjohtajaa.
Toisaalta puheenjohtajuus kuitenkin sitouttaa erityisesti uusia jäsenmaita.
Kiertojärjestykselläkin on merkitystä. Aikojen alussa puheenjohtajuus vaihtui aakkosjärjestyksessä. Kun jäsenmaiden määrä kasvoi ja sen myötä myös niiden keskinäinen erilaisuus lisääntyi, puututtiin järjestykseen niin, että tavalla tai toisella poikkeavat ja ehkä hankalat valtiot siroteltiin tasaisesti ”normaalien” perusjäsenten väliin.
Hankalina ominaisuuksia pidettiin tuoretta jäsenyyttä, puolueettomuustaustaa ja pientä kokoa.
Ajatuksena oli, etteivät vaikkapa yhteiseen puolustuspolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat maat voisi seurata toinen toisiaan puheenjohtajina ja näin ehtiä kehittää unionia väärään suuntaan. Samoin monta pientä maata peräjälkeen veisi enemmän tai vähemmän tuntemattomine johtajineen unionilta kansainvälistä uskottavuutta.
Tulos taisi kuitenkin olla, ettei unioni pääse eteenpäin oikein missään, kun hyppy puheenjohtajasta toiseen on aina pitkä ja kausien kudelma mahdollisimman kirjava.
Järjestys vie melkeinpä äärimmäisyydestä toiseen, kuten nyt sarjassa Slovenia, Ranska, Tekki, Ruotsi, Espanja.
Puheenjohtajuuden uudistusreseptit ovat vielä kokeiluasteella. Tämänhetkinen kolmen maan ryhmäpuheenjohtajuus ei taida kovin hyvin toimia juuri siksi, että peräkkäiset puheenjohtajamaat ovat keskenään niin erilaisia.
Kun vuoro nyt vaihtuu, on mielenkiintoista nähdä, malttaako Ranska kerran vauhtiin päästyään todella jättää EU:n johtamisen ja edustamisen.
Entä onko EU:lla varaa olla käyttämättä johtamishalukkuutta, jos sellaista on? Ajatus siitä, että joillekin kyvykkäille ja kiinnostuneille jäsenmaille annettaisiin kullekin yksi politiikanlohko johdettavakseen voi kuulostaa epäreilulta, mutta houkuttaa keinona tuoda unioniin sen kaipaamaa johtajuutta ja suurten maiden sitoutumista unionin kehittämiseen.