Raimo Väyrynen
Turun Sanomat
Naton eurooppalaistuminen vaikuttanee Suomen turvallispoliittiseen keskusteluun
Ranskan päätös palata Naton sotilaalliseen komentojärjestelmään, josta presidentti Charles de Gaulle
veti sen pois vuonna 1966, on merkittävä ratkaisu, mutta enemmänkin
poliittiselta kuin sotilaalliselta kannalta. Tosin 800
ranskalaisupseeria palaa Naton komentopaikoille. Ranskalainen saa
johdettavakseen Yhdysvaltojen maaperällä Norfolkissa, Virginian
osavaltiossa, sijaitsevan Naton komentojärjestelmän muutoskeskuksen
(Allied Command Transformation). Sen tehtävänä on uudistaa Naton ja
Yhdysvaltojen asevoimien yhteistyötä tehokkuuden lisäämiseksi.
Sinänsä
Ranskan paluu Naton komentojärjestelmään ei muuta olennaisesti
operatiivista totuutta. Ranskalla on jo nyt Naton komennossa
Afganistanissa lähes 3 000 sotilasta ja niiden määrää on viime aikoina
lisätty.
Ranska on ollut aktiivinen myös useissa Afrikan
kriisinhallintaoperaatioissa, tosin ennen kaikkea EU:n lipun alla.
Monissa niistä Ranskalla on ollut oma koloniaalinen perinteensä, joka
on tuonut operaatioihin poliittista sivumakua. Varsinkin Ruandan
kansanmurhassa vuonna 1994 Ranskan katsotaan hutuja tukiessaan
yleisesti olleen osasyyllinen 800 000 ihmisen tappamiseen.
Eurooppalainen vaihtoehto
Ranskan
irtautuminen Naton komentojärjestelmästä perustui aikanaan ajatukseen,
että Euroopan tulee luoda oma itsenäinen puolustuskapasiteetti
vastapainoksi Yhdysvaltojen Naton kautta harjoittamalle vaikutukselle.
Ranskan
vuonna 1964 tekemä ydinkoe ja sen varaan rakennettu ydinasevoima, force
de frappe, antoi tiettyä uskottavuutta tälle eurooppalaiselle
vaihtoehdolle. Ranskan ydinasekapasiteettiin, maan sotilaalliseen
erityislaatuun ja ulkopolitiikan omavoimaisuuteen perustuva ajattelu on
luonnehtinut sen toimintaa pitkään. Kaikki Ranskan viimeaikaiset
presidentit Francois Mitterrandista Jacques Chiraciin ovat kannattaneet Ranskan erillislinjaa Atlantin liiton puitteissa.
Nyt presidentti Nicholas Sarkozy
on ilmoittanut Ranskan palaavan Naton yhteiseen sotilaalliseen
komentojärjestelmään. Kyseessä on poliittinen liike: pyrkimys hakea
Ranskalle poliittista ja ennen kaikkea strategista vaikutusvaltaa
toista tietä.
Sarkozy on ymmärtänyt sen, että Ranskan
ydinasepelote ei ole enää keskeinen vaikuttava tekijä eurooppalaisessa
turvallisuusyhteisössä. Venäjä hakee edelleen suurvalta-asemaa, mutta
sen politiikkaan ei voida edes marginaalisesti vaikuttaa Ranskan
ydinaseilla. Ranskan ja Englannin poliittisesti tehokkaan
ydinasepelotteen aika on ohi.
Uudelleenarvio sekä USA:ssa että Ranskassa
Ranskan
on perinteisesti pyrkinyt vahvistamaan eurooppalaista
puolustuskapasiteettia, joka on riippumatonta Yhdysvalloista. Tässä
suhteessa se on joutunut toimimaan vaikeassa tilanteessa, koska Saksa
ei voi historiallisista syistä nostaa liikaa päätään ja Englanti taas
ei halua loukata Yhdysvaltoja maiden historiallis-kulttuurisen
erityissuhteen vuoksi.
Eräänlaista historiallista kompromissia
edusti Englannin ja Ranskan vuonna 1999 tekemä St. Malon sopimus, jonka
pohjalta ryhdyttiin kehittämään nykyisin vahvistuvaa Euroopan
turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (ESDP). Sen konkreettisiin
saavutuksiin kuuluvat valmiusasemassa olevat taisteluyksiköt sekä EU:n
osallistuminen kymmenkuntaan kriisinhallintaoperaatioon.
Sen
sijaan Ranskan pyrkimykset luoda EU:lle oma sotilaallinen
komentojärjestelmä Brysselin lähistölle ei ole saanut vastakaikua
muilta jäsenmailta siitäkään huolimatta, että vuonna 2003 Saksa, Belgia
ja Luxemburg yhtyivät tähän vaatimukseen. Yhdysvallat on perinteisesti
suhtautunut hyvin nihkeästi tällaisiin pyrkimyksiin. Se on katsonut
EU:n omien sotilaallisten järjestelmien merkitsevän päällekkäisyyttä
Naton kanssa sekä transatlanttisen turvallisuussuhteen heikkenemistä.
Nyt
sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa on tehty turvallisuuspoliittinen
uudelleenarvio. Washingtonissa on ymmärretty, että sotilaallisten
voimavarojen sitominen Afganistaniin ja Irakiin sekä sotilaallisten
jännityksen lientyminen Euroopassa ovat jo johtaneet amerikkalaisten
joukkojen vähentämiseen maanosassa.
Ranska ajaa etujaan myös Naton kautta
Toisaalta
lännen sotilaallista voimaa ei haluta supistaa liikaa, joten Naton
eurooppalaisilta jäseniltä täytyy vaatia lisäpanostuksia puolustukseen.
Useimmat Euroopan maat eivät ole olleet valmiita vastaamaan tähän
vaatimukseen, vaan ne ovat pikemminkin halunneet vahvistaa EU:n
kapasiteettia, vaikka siitä ei suunnitellakaan varsinaista
sotilasliittoa.
Ranska on perinteisesti korostanut eurooppalaisen
turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkitystä, jossa EU:n ja Naton
välille on vedetty selvä raja. Tultuaan presidentiksi vuonna 2007
Nicolas Sarkozy alkoi kuitenkin murentaa tätä tabua ymmärtäessään, että
Ranska voi pyrkiä ajamaan etujaan myös Naton kautta, mikä tietysti
edellytti sen palaamista liiton täysimittaiseksi jäseneksi.
Tätä
ratkaisua on helpottanut myös Irakin tilanteen rauhoittuminen ja sitä
koskevien kiistojen painuminen taka-alalle. Ranskan eurooppalainen
painotus tämän vuosikymmenen alkupuolella johtui nimenmaan sen
voimakkaasta Irakin-sodan kritiikistä, johon presidentti Chirac sai
tukea liittokansleri Gerhard Schröderiltä.
Ranskan sisällä kovaa kritiikkiä
Naton
piirissä Sarkozyn tulossa oleva virallinen ilmoitus palaamisesta Naton
sotilaalliseen komentojärjestelmään on otettu vastaan hyvin
myönteisesti. Sen katsotaan lisäävän eurooppalaisten sananvaltaa
Natossa ja samalla parantavan mahdollisuuksia edistää transatlanttista
yhteistyötä Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon kanssa.
Tätä
yhteistyötä tarvitaan sekä suhteiden hoitamisessa Venäjään,
Afganistanin kriisin ratkaisemisessa että talouskriisin hallinnassa.
Myönteiseen suhtautumiseen vaikuttaa myös se, että EU:n ja Naton
välisen yhteistyön tiivistämistä vastustava Turkki menettää nyt tässä
asiassa oikeastaan ainoan liittolaisensa eli Ranskan.
Ranskan
sisällä Sarkozyn linjaus on kuitenkin herättänyt voimakasta kritiikkiä.
Maan oikeiston gaullistisiivelle palaaminen Naton sotilaalliseen
toimintaan merkitsee sen lopettaneen ikonin, Charles de Gaullen,
perinteen halventamista
Oppositiossa oleva ja hajanainen
vasemmisto katsoo hieman samaan tapaan Nato-ratkaisun merkitsevän
Ranskan itsenäisen ulko- ja puolustuspolitiikan vaarantamista. On
väitetty, että Naton täysimittaisena jäsenenä Ranska ei olisi pystynyt
vastustamaan Irakin sotaa.
Tämä epäpyhä oppositioiden allianssi
ei ole sinänsä uutta: suunnilleen sama koalitio kaatoi vuonna 1954
kansalliskokouksessa Euroopan puolustusvoimien perustamiseen tähdänneen
hankkeen.
Sarkozy on vastannut tähän arvosteluun sanomalla, että
palaamalla Naton komentojärjestelmään Ranska ei luovu mistään omastaan,
vaan säilyttää ydinaseensa ja oikeuden päättää itsenäisesti niiden
käytöstä.
Kun lisäksi päätökset Natossa tehdään yksimielisesti,
niin Ranskan ei tarvitse osallistua tai tukea hankkeita, joita se pitää
omien etujensa vastaisena. Sarkozy on kuitenkin pitämässä päänsä tässä
asiassa, sillä hän näkee Ranskan ratkaisun muuttavan myös Natoa.
Ei
ole liioiteltua olettaa, että uudessa tilanteessa Natosta tulee
eurooppalaisempi ja maanosaa koskevia turvallisuuspoliittisia
ratkaisuja tehdään aikaisempaa enemmän Natossa ja sen yhteistyössä
Euroopan unionin kanssa. Tällä kehityskululla tulee oletettavasti
vaikutuksia myös Suomen sisäiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.