Saksa kansainvälistyy mutta samalla myös nurkkakuntaistuu
Helsingin Sanomat

Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 20 vuotta. Siksi on hyvä aika pohtia, millainen kansainvälinen toimija yhdistyneestä Saksasta on kehittynyt ja mihin suuntaan se on menossa seuraavaksi. Millainen rooli Saksalla on Euroopan kehityksessä, ja mitä naapurimaat voivat odottaa liittokansleri Angela Merkelin uudelta koalitiohallitukselta?

Kaksi vuosikymmentä sitten Saksan tulevaisuus jakoi arvioijien mielipiteet. Jotkut yhdistymisen arvostelijat – mukaan lukien Britannian ja Ranskan valtionpäämiehet – pelkäsivät, että Saksasta tulisi Euroopan valtasuhteiden kannalta liian suuri ja voimakas.

Useimmat muut uskoivat, että yhdistynyt Saksa muistuttaisi kylmän sodan aikaista liittotasavaltaa, joka vannoisi EU:n ja Naton nimeen, karttaisi toimimista yksin kansainvälisissä kysymyksissä ja sitoutuisi rooliinsa niin sanottuna siviilivaltana.

Molemmat arviot menivät pieleen. Liittokansleri Helmut Kohlin aikana heti yhdistymisen jälkeen Saksa ei eronnut paljonkaan edeltäjästään Länsi-Saksasta. Maa omaksui Ranskan rinnalla tärkeän roolin, kun Maastrichtin sopimus syvensi ja vahvisti Euroopan yhdentymistä. Saksasta tuli myös johtava Naton ja EU:n laajenemisen kannattaja.

Kansainvälisillä kentillä Saksa valitsi mieluummin maksajan kuin aktiivisen toimijan roolin. Se pysytteli erossa ensimmäisestä Persianlahden sodasta ja omaksui Balkanilla vastentahtoisesti, liittolaistensa painostuksesta, rajallisen roolin.

Pinnan alla kuitenkin kupli. Uudenlainen maailmanjärjestys asetti Saksalle rajoituksia ja vaatimuksia, joihin se ei ollut ennen törmännyt. Balkanin verilöyly pakotti Saksan valitsemaan kahden perusteesinsä välillä: “ei enää sotaa” ja “ei enää Auschwitzia”. Liittolaiset kehottivat maata vihdoin kasvamaan aikuiseksi ja muuttumaan normaaliksi valtioksi.

Poliittinen valta siirtyi Saksassa uudelle sukupolvelle, jolla ei enää ollut henkilökohtaisia muistoja toisesta maailmansodasta. Samaan aikaan länsi- ja itäsaksalaiset ponnistelivat rakentaakseen yhdistyneelle maalleen uuden kansallisen identiteetin.

Muutos oli väistämätön, ja sitä toteuttamaan ryhtyi liittokansleri Gerhard Schröderin punavihreä hallitus. Ensimmäiseksi uhriksi joutui siviilivallan periaate. Vastedes Saksa kantaisi kortensa kekoon kansainvälisen rauhan ja vakauden takaamiseksi.

Testinä sai toimia Kosovo. Sen jälkeen saksalaissotilaita on lähetetty eri puolille maailmaa, Libanonista ja Afrikan sarvesta Afganistaniin.

Syyskuun alun ilmaisku, joka tappoi Afganistanissa kymmeniä siviilejä, näyttää traagisuudestaan huolimatta toimineen osoituksena Saksan lopullisesta täysi-ikäistymisestä. Maan armeija ja suuri yleisö ovat kuitenkin sekä henkisesti että käytännöllisesti valmistautuneet uuteen rooliin heikosti.

Saksa on muuttunut monessa muussakin asiassa. Punavihreän hallituksen vuosina maasta tuli yhä itsevarmempi kansainvälinen toimija, eikä se enää ujostellut lausua ääneen globaaleiksi muuttuneita kansallisia intressejään.

Schröderin Saksa suosi Euroopassa kompromissi- ja tasapainopolitiikkaa mutta korosti samalla, että maan eduista päätetään ensisijaisesti Berliinissä – ei Pariisissa, Brysselissä tai Washingtonissa. Sen tuloksena ulkopolitiikkaa alettiin ohjata yhä enemmän kotimaisten huolien mukaan. Linja huipentui Schröderin äänekkääseen Irakin sodan vastustukseen.

Nykyinen liittokansleri Angela Merkel on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä edeltäjänsä kiisteltyyn perintöön. Eurooppalaisessa politiikassa Merkel on omaksunut selvästi sovittelevamman asenteen ja lausunut korulauseita arvoihin pohjautuvasta politiikasta. Kansainvälisillä areenoilla Merkel on pyrkinyt kohentamaan välejä Yhdysvaltoihin.

Muutokset ovat kuitenkin olleet enemmän pintaa kuin sisältöä. Aivan kuten Schröderkin Merkel on puolustanut taitavasti Saksan kansallisia etuja, olipa kyse EU:n elvytyspaketista, Saksan teollisuuspolitiikasta, Naton laajenemisesta Georgiaan ja Ukrainaan tai paljon parjatusta Itämeren kaasuputkesta. Schröderin tapaan Merkelin ulkopolitiikkaa ovat ohjanneet ensi sijassa sisäpoliittiset huolet.

Tämä tuskin muuttuu paljonkaan uuden hallituksen aikana. 20-vuotias Saksa on samaan aikaan entistä kansainvälisempi ja nurkkakuntaisempi. Kansainvälisempi maa on siinä mielessä, että se on alkanut arvostaa sille palautettua painoarvoa moninapaisessa maailmassa; nurkkakuntaisuus taas näkyy siinä, että maan politiikka perustuu ennen kaikkea omien etujen ajamiseen ja kärsii näkemyksen puutteesta.

Saksa ajaa yhä innokkaasti Euroopan yhdentymistä ja tehokkaasti toimivaa monenkeskisyyttä, mutta sen tulkinta kummastakin on muuttunut. Ylikansallisen EU:n visiosta on luovuttu, eikä maa enää halua pysytellä äänettömänä maksajana kansainvälisissä järjestöissä. Molemmissa kannoissaan Saksa on lähentynyt Euroopan kahta muuta suurvaltaa Britanniaa ja Ranskaa.

Tulevina vuosina Merkelin Saksa on käytännön ratkaisuihin pyrkivä ja yhteistyöhaluinen globaali toimija, joka ajaa kansallisia etujaan neuvotteluilla ja kompromisseilla. Sitoutuminen Euroopan yhdentymiseen ja tehokkaaseen maailmanhallintoon ei horju, vaikka kansalliset edut sitä välillä varjostavatkin.

EU-asioissa Merkel on osoittanut olevansa käytännönläheinen kriisinhallitsija, ja hänen sopii odottaa omaksuvan johtajan roolin. Mutta kun unioni on noussut taloudellisesta ja institutionaalisesta kriisistään, Merkeliltä puuttuu yksi tiennäyttäjälle olennainen ominaisuus: näkemys.