Kansan Uutiset – Viikkolehti
Raimo Värysen ja Matti Nojosen haastattelu

Yhdysvallat julistautui kylmän sodan voittajaksi ja maailman ainoaksi johtavaksi voimaksi tammikuussa 1992. Monien tutkijoiden mukaan amerikkalainen vuosisata on kuitenkin nyt tullut tiensä päätökseen. Onko, ja jos on, niin mitä sen jälkeen? Tämän viikon Viikkolehti on omistettu uudelle maailmanjärjestykselle.

Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bush määritti kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan 28. tammikuuta 1992, miten maailma tästä eteenpäin makaa. Hän sanoi maansa voittaneen kylmän sodan ja kerran kahtia jakautuneen maailman tunnustaneen, että on vain yksi johtava voima, Amerikan Yhdysvallat.

”Maailma luottaa meidän voimaamme ja maailma on oikeassa.”

Vanhemman Bushin suuria sanoja seurasi vielä suurempia julistuksia.

Historia oli loppunut, koska markkinatalous oli voittanut. Ja vuosikymmenen lopulla uuskonservatiiviset visionäärit julistivat alkaneeksi kokonaisen uuden amerikkalaisen vuosisadan.

Amerikkalaista vuosisataa, Yhdysvaltain johtamaa yksinapaista maailmaa riitti noin 16 vuotta. Tämän vuoden alussa nuoren polven amerikkalaiset tutkijat alkoivat puhua Amerikan jälkeisestä maailmasta tai toisesta maailmasta, joka tapauksessa yksinvallan lopusta ja sen haastajista.

Nyt eri puolilla maailmaa puhutaan jo yleisesti uudesta maailmanjärjestyksestä, joka toisten tulkintojen mukaan tulee rakentumaan moninapaiseksi, toisten mielestä pysyviä valtakeskuksia ei ole ollenkaan.
Onko maailma nyt murroskohdassa? Onko Yhdysvaltain hegemonia päättynyt? Millainen on sen jälkeinen uusi maailmanjärjestys?

Kansan Uutisten Viikkolehti kysyi asiaa neljältä suomalaiselta maailmanpolitiikan tuntijalta. Uuden maailmanjärjestyksen rakennuspuita panevat paikalleen maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta, Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja sen muuttuva maailmanjärjestys -tutkimusohjelmaa vuoden loppuun asti johtava Raimo Väyrynen, tutkimusohjelman seuraava johtaja ja Kiina-tutkija Matti Nojonen sekä Suomen Pankin siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen johtaja, Venäjä-tutkimuksen veteraani Pekka Sutela.

1. Onko maailma sillä lailla murroskohdassa, että Yhdysvaltain asema heikkenee? Vai onko asiaa liioiteltu?

Asiantuntijoiden mielipiteet jakautuvat karkeasti niin, että Teivaisen ja Väyrysen mielestä Yhdysvaltain asema heikkenee, Nojonen ja Sutela taas korostavat sen taloudellisen ja sotilaallisen ylivoiman pysyvyyttä.

Professori Teivo Teivaisen mukaan sitä on kuitenkin liioiteltu, että Yhdysvaltain asema olisi juuri nyt heikkenemässä tai että George W. Bushin kaudella olisi tapahtunut ratkaiseva käänne pois yksinapaisesta maailmasta.

– Minä kuulun niihin, jotka näkevät sen olleen laskussa jo pitempään. Mutta viimeaikaiset tapahtumat ovat tehneet Yhdysvaltain hegemonian laskun aiempaa ilmeisemmäksi.

Tutkija Pekka Sutela sanoo, että eri maiden suhteelliset painoarvot maailmantaloudessa ja -politiikassa muuttuvat jatkuvasti.

– Hyvin toimivat taloudet, jotka tuottavat keskimäärin korkeaa elintasoa, kasvavat väistämättä hitaasti. Huonosti toimivilla talouksilla on mahdollisuus kasvaa nopeasti, jos ne parantavat toimintaansa, Sutela selittää.

Hänen mukaansa toisen maailmansodan jälkeen Japani hyödynsi tuloksekkaasti tällaista ”perässähiihtäjän etua” jäljittelemällä länsimaista tuotantoa.

– Etelä-Korea on kulkenut samaa tietä. Nyt sitä tietä kulkee Kiina ja omalla tavallaan myös Venäjä, Intia ja Brasilia.

Yksi napa on ylitse muiden

Pekka Sutela ei kuitenkaan usko, että Yhdysvaltojen johtoasema olisi tällä hetkellä vakavasti uhattuna.

– Edelleen niin kauas kuin silmä siintää Yhdysvallat on suurin kansantalous maailmassa. Sillä on paljon pehmeää valtaa ja voimaa ja sotilaallinen voima on kauas tulevaisuuteen ylivoimainen. Vaikka olisikin syntymässä moninapainen maailma, niin kyllä tämä yksi napa tulee olemaan ylivoimaisen vahva vielä kauas tulevaisuuteen.

Ulkopoliittisen instituutin erikoistutkija Matti Nojonen myöntää Yhdysvaltojen imagon kärsineen pahoin muun muassa Irakin sodan vuoksi. Nuoremman Bushin valtakaudella arvostus Yhdysvaltoja kohtaan on romahduksen omaisesti laskenut jopa Australian kaltaisten luotettavimpien liittolaisten keskuudessa.

Nojosen mielestä on silti turhan aikaista puhua ”maailmasta Amerikan jälkeen”.

– Yhdysvallat on ja säilyy ehdottomasti vauraimpana pelaajana tällä pallolla, uskoo Nojonen.

– Ehkä Yhdysvallat vetäytyy kuoreensa eikä ole enää sota-aluksineen häärimässä kaikkialla ympäri palloa, mutta on silti merkittävä taloudellinen vaikuttaja. Ainakin jos lähdetään siitä, ettei talous lähde 1930-luvun laman kaltaiseen syöksykierteeseen.

”Ei tämä trendi käänny”

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen puolestaan pitää selvänä, että kansainvälisissä taloudellisissa suhteissa on käynnissä pitkän aikavälin muutos eikä se näytä ihan pian pysähtyvän.

– Kiinan kasvuluvut saattavat pudota yhdestätoista prosentista kahdeksaan. Intia ja Venäjä, joka on epävarmempi tapaus, kasvavat kuutta seitsemää prosenttia. Varsinkin Kiinan, Intian ja myös Brasilian nousun vuoksi tässä on selvä trendi, jonka jotkut sanovat vievän kohti moninapaista maailmanjärjestelmää ja jotkut sanovat, ettei enää ole sellaisia keskuksia kuin Yhdysvaltain hegemonian aikana.

– Tämän tyyppinen muutos on minusta väistämätön. Ei tämä trendi käänny, Väyrynen sanoo.

2. Mitkä valtiot tai talousalueet hyötyvät muuttuvasta maailmanjärjestyksestä?

Kiina on luonnollisesti kaikkien huulilla. Nousijoiksi lasketaan myös Intia ja Brasilia, mutta ei Venäjää.

Teivo Teivainen arvioi Kiinan ja koko kiinalaisten toimijoiden verkoston vahvistavan asemiaan. Hän ei kuitenkaan usko, että mikään yksittäinen maa olisi nousemassa sellaiseen hegemoniseen asemaan, joka Britannialla oli 1800-luvulla ja Yhdysvalloilla 1900-luvulla.

– Maailmasta on tullut sotkuisempi paikka. Tuotannon ja vallankäytön erilaiset ilmentymät ovat järjestäytyneet sellaisella tavalla, että niitä on aiempaa vaikeampi sijoittaa yksittäisten maantieteellisesti rajattujen valtioiden sisälle, Teivainen perustelee.

Matti Nojonen huomauttaa, että maailmanjärjestyksen muutoksesta hyötyvien listaaminen on vaikeaa. Se riippuu näkökulmasta; puhutaanko tavallisten ihmisten, yritysten vai globaalien finanssiverkostojen tasolla.

– Tähän asti suurimmat hyötyjät ovat olleet Kiinan kasvava keskiluokka ja Yhdysvaltojen velkaantuva keskiluokka, joka on kyennyt jatkamaan elämäntyyliään. Laajassa mittakaavassa Yhdysvaltain ja Kiinan välisen rahapumpun toiminnan jatkuminen on kaikkien hyöty, koska mikään ei romahda.

3. Millaisia uusia rakenteita ja liittokuntia on syntymässä? Nouseeko etelä?

Teivo Teivaisen mukaan tulevien liittoutumien ennustaminen on hyvin vaikeaa. Yksi skenaario on öljyn ympärille viriävä uudenlainen liittolaisuus akselilla Iran-Venäjä-Venezuela. Teivainen uskaltaa ennustaa vain sen verran, että erilaisissa globaaleissa järjestöissä esimerkiksi Venäjä, Kiina, Intia ja Brasilia alkavat entistä voimallisemmin vaatia itselleen parempia asemia.

Ne kääntävät Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen esittämät demokratisointivaatimukset toisinpäin.

– Kiinalaiset sanovat jo nyt, että jos te eurooppalaiset haluatte puhua demokratiasta, niin aletaan sitten keskustella siitä, miksei miljardi kiinalaista tai intialaista pääse istumaan neuvottelupöytiin sillä demokraattisella painoarvollaan, joka niillä pitäisi olla.

Teivainen olettaa ilmiön näkyvän entistä voimallisemmin finanssikriisin jälkimainingeissa, koska Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin kaltaisten instituutioiden rooli on osoittautunut siinä ongelmalliseksi.

– Olisi liioiteltua sanoa, että syntyisi Etelän yhdistynyt rintama. Siinä on monenlaisia ristiriitoja. Näkisin kuitenkin, että taktisia liittolaisuuksia on syntymässä aiempaa enemmän.

”Kiinalle ja Intialle lisää vaikutusvaltaa”

Raimo Väyrysen mielestä suuri, lähimmän kymmenen vuoden aikana ratkaistava asia tulee olemaan ns. global governance eli kansainvälisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden hallinnan järjestäminen uusiksi.

Toisen maailmansodan jälkeen YK:ssa ja Bretton Woods -instituutioissa luotu järjestelmä ei enää vastaa tämän ajan eikä varsinkaan tulevaisuuden realiteetteja.

– Poliittisen vakauden kannalta on ihan olennaista, että Kiinan ja Intian tyyppiset valtiot vedetään mukaan antamalla niille kokoaan vastaava siivu vallasta ja samalla myös vastuusta. YK:ta uudistettaessa EU:n pitäisi tyytyä yhteen paikkaan turvallisuusneuvostossa, Väyrynen sanoo.

Pekka Sutela korostaa köyhien maiden keskinäistä epäyhtenäisyyttä ja kilpailua.

– Onhan näitä köyhien maitten järjestöjä olemassa, mutta ne ovat niin kilpailuasemassa keskenään, että eivät ne tyypillisesti saa kauhean paljon aikaiseksi.

– En yhtään usko, että syntyisi Etelän yhtenäistä blokkia. Se on yhtä epäuskottava ajatus kuin että olisi jokin yhtenäinen islamin maailma, koska islamilaiset maathan ovat käyneet kaikkein eniten sotia keskenään.

Venäjä ja Kiina eri veneissä

Sen enempää Teivo Teivainen kuin Pekka Sutelakaan eivät pidä luultavana, että Venäjä ja Kiina yhdistäisivät voimansa Yhdysvaltoja vastaan.

– Kiina ja Yhdysvallat ovat kaupan ja investointien kautta aika voimakkaasti sidoksissa toisiinsa, Teivainen muistuttaa.

Sutela taas korostaa Venäjän ja Kiinan ulkopolitiikan erilaisuutta. Toisin kuin Venäjä ja Neuvostoliitto, Kiina ei Sutelan mukaan ole koskaan yrittänytkään olla maailmanlaajuinen toimija.

– Minun on hyvin vaikea nähdä, mikä Kiinan ja Venäjän yhteinen intressi voisi olla. Ne haluavat tietysti muuttaa olemassa olevaa tilannetta ja haluavat itselleen suuremman äänivallan, mutta niitten strategia ja perusteet tähän revisionismiin ovat ihan erilaisia.

Kumppanuutta ilman sisältöä

Samoilla linjoilla on Matti Nojonen. Virallisesti Kiinalla ei ole kuin yksi strateginen kumppani eli Venäjä. Tällä kumppanuudella ei Nojosen mukaan ole kuitenkaan mitään todellista sisältöä.

– Jos Venäjä häviäisi maailmankartalta, se ei vaikuttaisi Kiinaan juuri mitenkään.

– Voimakkaasta poliittisesta vastakkainasettelusta huolimatta Kiina on totaalisen riippuvainen Yhdysvalloista. Yhdysvaltojen finanssikriisi on jo tehnyt Kiinassa kymmeniätuhansia uusia työttömiä päivittäin.

– Samalla tavoin Yhdysvallat on riippuvainen Kiinasta. Bushin luomat verohelpotuslait eivät olisi toteutuneet ilman Kiinan rahaa. Kiina on pelannut koko ajan republikaanien pussiin, vaikka samaan aikaan poliittisesti ovat tukkanuottasilla.
Myös Raimo Väyrynen katsoo, että Venäjä ja Kiina ovat eri asioita. Venäjän kasvu ei hänen mukaansa ole vakaalla pohjalla.

– Ensinnäkin Venäjän politiikkaa ja talouspolitiikkaa ohjaavat hyvin kapeat intressit. Putinin valtapiirin ympärillähän se toimii. Ja kun kaksi kolmasosaa vientituloista tulee öljystä ja maakaasusta, niin muu osa taloudesta on edelleen heikossa jamassa.

– Kiinan kasvu on sillä tavalla vakaammalla pohjalla, että se on aito teollisuusmaa. 40 prosenttia Kiinan taloudesta on teollisuustuotantoa. Venäjällä ei ole vastaavaa teollista koneistoa.

Teivo Teivainen muistuttaa vielä, että myös muut toimijat kuin valtiot voivat liittoutua keskenään.

– Ennen kaikkea liikeyritykset ja poikkikansallisen bisneseliitin erilaiset ryhmittyvät kokoontuvat ja organisoituvat eri tavoilla.

Kiina ei puutu toisten asioihin

Kiina korostaa kansainvälisissä suhteissa puuttumattomuutta muiden maiden asioihin, koska se ei halua muiden puuttuvan omiinsa, joten saako se vaikutusvaltaa kansainväliseen politiikkaan?

– Kiinan ulkopolitiikka nojautuu vuonna 2001 julkistettuun doktriiniin, joka korostaa, ettei se ole uhka maailmanrauhalle, vaan päinvastoin sen taloudellinen nousu tapahtuu rauhanomaisesti ja yhteistyössä muiden maiden kanssa. Käsittääkseni tämän taustalla on se ajatus, että Kiinan talouskasvun edellytyksenä on pääsy maailman markkinoille, Raimo Väyrynen vastaa.

Kovin aggressiivinen ulkopolitiikka ei sovi yhteen tämän kanssa. Rauhanomainen nousu on ihan käytännön sanelemaa. Ja eihän Kiina ole pullistellut eikä käyttänyt aseellista voimaa maan rajojen ulkopuolella sitten vuoden 1979, jolloin se antoi sotilaallisen opetuksen Vietnamille, Väyrynen huomauttaa.

Mutta kun poliittinen itseluottamus kasvaa ja taloudelliset resurssit lisääntyvät, niin kyllä Kiina vaatii oman osansa kansainvälisestä päätösvallasta, hän jatkaa.

Matti Nojonenkin sanoo Kiinan kirjoittavan uusiksi epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan kansainvälisiä sopimuksia ja käytäntöjä muun muassa perustamalla uusia multilateraalisia kansainvälisiä organisaatioita, joissa Yhdysvallat ja muut länsimaat eivät ole mukana.
– Kiina toimii todella rakentavasti olemassa olevissa järjestelmissä kuten YK:ssa ja WTO:ssa, mutta rakentaa samaan aikaan niiden alle tai rinnalle uusia järjestelmiä.

– Ennen kaikkea Afrikkaan Kiina vie omaa kehitysmalliaan, jonka perusperiaatteena on se, ettei kellään ulkovalloilla ole oikeutta puuttua toisen valtion sisäisiin asioihin. Tämä tarkoittaa Kiinan ruokkivan Afrikan diktatuureja, joissa se toimii.

4. Mitä käänne merkitsee kansainvälisille järjestöille, YK:lle etenkin?

– YK:n roolin vahvistumisen kannattajien ei ole syytä olla yltiöpäisen optimistisia. Näen kyllä, että Yhdysvaltojen hegemonian lasku antaa lisätilaa ja -mahdollisuuksia YK:n kaltaisille instituutioille, sanoo Teivo Teivainen.

YK:n ongelmia ovat Teivaisen mukaan olleet sen riippuvuus tietyistä isoista rahoittajistaan, erityisesti Yhdysvalloista, sekä jäsenvaltioiden riippuvuus kauppaan ja rahoitukseen liittyvistä valtasuhteista.

Tähän asti YK:n uudistaminen on Teivaisen mukaan merkinnyt käytännössä sen tekemistä aiempaa myötämielisemmäksi ylikansallisille yrityksille ja Yhdysvalloille.

– Siellä oli esimerkiksi 1970-80-luvulla elin, jonka rooli oli pohtia poikkikansallisten yritysten valvontaa ja säätelyä, mutta YK-reformiajattelussa sen tehtäväksi tuli miettiä, miten YK voisi edistää poikkikansallisten yritysten toimintaa pienellä sosiaalisen vastuun periaatteella höystettynä.

Sääntelyn paluu vahvistaa YK:ta

Teivainen arvelee, että Yhdysvaltojen hegemonian lasku saattaa hiukan helpottaa tilannetta ja luoda mahdollisuuksia aiempaa autonomisemmalle YK:lle. Hän uskoo myös, että finanssikriisin myötä aletaan keskustella entistä enemmän globaalista sääntelystä ja sen vaatimista institutionaalisista järjestelyistä.

– Jos vaikka Gordon Brownin vetämä työryhmä alkaa rakentaa globaaleja sääntelymekanismeja tai jos aletaan rakentaa Kansainvälisen valuuttarahaston ympärille pankkien valvontaa ynnä muuta, niin uskon, että toiminnan suhde YK:hon nousee vakavaan keskusteluun. Teivainen alleviivaa kuitenkin, ettei suinkaan usko YK:n yksinään voivan toimia pelastajana ja ongelmien ratkaisijana monimutkaistuvassa maailmassa.

Yhdysvallat ei marssi EU:n tahdissa

Matti Nojonen pitää ongelmallisena, ettei Yhdysvallat sitoudu ratifioimaan niitä sopimuksia, joista esimerkiksi WHO:ssa on päätetty.

– Tai purkamaan luomaansa käytäntöä, jonka mukaan Yhdysvaltain kansalaisia tai väkivaltakoneistoa ei saa missään muussa maassa vetää oikeuteen.

– Se olisi aivan valtava muutos. Mutta kykenevätkö ne siihen, kun taustalla on niin valtava teollisuus?

Nojonen arvioi, että uusi presidentti on kädet niin kyynärpäitä myöten savessa finanssikriisin kanssa, että kansainvälisten käytänteiden muuttamiseen tuskin on kovin paljon energiaa.

Tässä nousevat Nojosen mukaan esiin myös ympäristökysymykset. Yhdysvallat ei ole mukana Kioton ilmastosopimuksessa, eikä tule myöskään ensi vuonna Kööpenhaminassa järjestettävässä YK:n ilmastokokouksessa mitään allekirjoittamaan.

– Yhdysvallat on polkuriippuvainen siitä, että se on suurvalta, joka tekee omat linjauksensa. Tämä on Yhdysvalloissa sisäpoliittinen kysymys; presidentti ei voi suostua sellaiseen, mitä Euroopan unioni ehdottaa, se koetaan selkärangattomuudeksi.

Järjestöjen pohja uusiksi

Raimo Väyrysen mukaan YK oli välillä jo melkein unohdettu organisaatio, mutta nyt hän toivoo sen arvon nousevan uudelleen.

– On ehkä väärin puhua renessanssista, mutta jatkossa YK:n hyödyllisyys ja käyttökelpoisuus nähdään varmasti paremmin, Väyrynen uskoo.

Kansainvälisten järjestöjen merkitys saattaa kasvaa myös finanssikriisin takia. Myöhemmin marraskuussa maailman johtavat valtiot käynnistävät Washingtonissa neuvottelut uudesta globaalista finanssiarkkitehtuurista eli siitä, miten pääomaliikkeet ja talous saataisiin edes jonkinlaiseen kontrolliin. Raimo Väyrysen mukaan talousjärjestelmän hallintaan on silloin otettava välttämättä mukaan nousevista valtioista ainakin Kiina, Intia, Etelä-Afrikka ja Brasilia.

– En usko, että vanhalta pohjalta voidaan rakentaa mitään kestävää, vaan näillä ylijäämätalouksilla on oltava täysi oikeus osallistua päätöksentekoon.

Yhdysvallat kiilaa Kiinaa ja Intiaa erilleen

Ulkopoliittisen instituutin tutkijat nostavat perinteisesti paljon puhutun Kiinan rinnalle kaksi valtiota, joiden kehitystä kannattaa seurata tarkkaan. Matti Nojonen puhuu Intiasta, Raimo Väyrynen Brasiliasta.
– Intia saa tosi vähän huomiota tässä globaalissa pelissä, vaikka se on mielenkiintoinen peluri monessakin mielessä, Nojonen sanoo.

– Intia on onnistunut hyödyntämään sitä korttia, että se on demokratia. Länsimainen media kiinnittää huomiota suurimpaan ei-demokraattiseen toimijaan eli Kiinaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Intian toimet esimerkiksi Afrikassa olisivat yhtään fiksumpia. Intialaiset investoinnit Afrikan niin sanottuihin synkimpiin maihin kuten Sudaniin ja Tsadiin ovat lähes yhtä isot kuin Kiinan.

– Intian liittoutuminen Kiinan kanssa olisi Yhdysvalloille huono ratkaisu ja tämän takia Yhdysvallat lyö kiilaa Kiinan ja Intian väliin. Muun muassa lupaamalla Intialle ydinaseteknologiaa.

Raimo Väyrynen puolestaan toteaa, että Brasilian luonnonvaroihin, öljyn ja biopolttoaineiden lisäksi elintarvikkeisiin, pohjautuva talouskasvu on tehnyt isosta ja monipuolisesta maasta merkittävän tekijän.

– Vaikka siellä edelleen on korruptiota ja muita ongelmia, niin Lulan hallintokaudella Brasilian kansainvälinen asema on vahvistunut. Se on kiistatta Etelä-Amerikan johtavin valtio. Ennen kaikkea korostan sen resurssipohjan monipuolisuutta, jota hintojen nousu ja raaka-ainebuumi ovat edelleen vahvistaneet.

5. Miltä näyttää EU:n rooli maailmanjärjestelmässä? Entä Naton?

Aivan viime viikkoina on näyttänyt siltä, että Euroopan unioni otti johtavan roolin finanssikriisin purkajana. Onko sen poliittinen vaikutusvalta nousussa?

Teivo Teivaisen mielestä EU:n pyrkimys esiintyä Yhdysvaltoja humaanimpana ja demokraattisempana toimijana maailmanpolitiikassa ei ole aina onnistunut.

Kun yhdysvaltalaiset neuvottelevat esimerkiksi Latinalaisen Amerikan maiden kanssa vapaakauppasopimuksia, eurooppalaiset selittävät omien vastaavien sopimustensa olevan laaja-alaisempia yhteistyösopimuksia. Viesti ei Teivaisen mukaan kuitenkaan aina mene perille, vaan eurooppalaisia syytetään samankaltaisesta uuskolonialismista tai -imperialismista kuin Yhdysvaltojakin.

– Uskon, että EU:n ulkopolitiikka on ollut vähemmän epädemokraattista ja imperialistista kuin Yhdysvaltojen, mutta eroa on usein liioiteltu, Teivainen sanoo.

Hän arvelee, että esimerkiksi Kiinan, Intian ja Brasilian syytökset länsimaiden tekopyhyydestä voimistuvat ja kohdistuvat myös EU:hun.

– Luulen, että se tuo vaikeuksia EU:n ulkopolitiikalle. Sen moraalinen perusta ja legitimaatio heikkenee.

Nato voi jopa aktivoitua

Teivainen ei yhdy niihin, jotka uskovat sotilasliitto Naton olevan katoava jäänne menneisyydestä. Hän pelkää sotilaallisen toiminnan merkityksen jopa korostuvan Yhdysvaltojen hegemonian muutoin rapistuessa.

– Nato-kriittisestä näkökulmasta olisi kiva ajatella optimistisesti, että Yhdysvaltojen hegemonisen aseman lasku saisi eurooppalaiset ymmärtämään, miten ongelmallista on ripustautua liittolaissuhteeseen, jossa päätösvalta oman mantereen asioista luovutetaan paljolti entiselle hegemoniselle vallalle, Teivainen pohtii.

Hänen mukaansa merkkejä tällaisesta uudelleenajattelusta ei kuitenkaan ole havaittavissa.

– Naton kokonaismerkitys saattaa kyllä olla heikkenemässä siinä määrin kuin Yhdysvaltojen asema heikkenee ja siinä määrin kuin eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten asema yhdessä heikkenee suhteessa muihin maailmanjärjestelmän osiin.

EU toimii vajaateholla

Raimo Väyrysen mukaan EU:n toiminta finanssikriisissä teki unionin psyykelle hyvää ja kriisin keskellä oli lohdullista huomata, että EU:lla on sittenkin keinoja toimia.

Mutta nykyisellä rakenteella EU ei Väyrysen mielestä pysty ottamaan paikkaansa maailmanpolitiikassa. Tähän vaadittaisiin, että EU:sta tulisi Lissabonin sopimuksen mukaisesti oikeushenkilö, jolloin se pystyisi tekemään kansainvälisiä sopimuksia unionina.

Toisaalta Väyrynen katsoo EU:n olevan kuitenkin siinä määrin hallitusten välinen järjestö, että ilman keskeisten jäsenmaiden yhteistoimintaa mitkään sopimukset eivät auta. Perinteisesti kyseessä on ollut Saksan ja Ranskan suhde. Nyt on spekuloitu, onko Britannian ja Ranskan suhde noussut johtavaan asemaan, mutta Väyrysen mielestä Saksaa ei kannata koskaan unohtaa.

– Mutta ulkopolitiikassa ja yleensä EU:n kansainvälisten suhteiden hoidossa nykyjärjestelmä ei ole missään mielessä riittävä eikä tyydyttävä.

6. Onko Lähi-itä jatkossakin maailmanpolitiikan kriisipiste vai nouseeko Keski-Aasia luonnonvarojensa vuoksi sen rinnalle tai jopa ohi?

Raimo Väyrysen mukaan kriisikaaren on jo pitkään laskettu ulottuvan Afrikan sarvesta Lähi-idän kautta Irakiin, Afganistaniin ja Pakistaniin eikä tilanne ole muuttumassa. Tämä on ollut ja on edelleen maailman räjähdysalttein vyöhyke. Tällä hetkellä ydinasevaltio Pakistanin tilanne on näistä huolestuttavin.

Keski-Aasian luonnonvaroista on käyty kilpajuoksua näkyvimmin Venäjän, Yhdysvaltain ja Kiinan kesken, mutta Raimo Väyrynen ei usko alueen muuttuvan kriisipesäkkeeksi. Hän itse toimii kansainvälisessä asiantuntijaryhmässä, joka neuvoo Kazakstanin presidentin Nursultan Nazarbajevin hallintoa tiede- ja teknologiapolitiikassa.

– En usko kriisiin senkään vuoksi, että tuon alueen vakaus on kaikkien etujen mukaista. Kiinalaiset korostavat vakaan Keski-Aasian merkitystä, koska he haluavat sieltä öljyä ja maakaasua. Venäjä ja Yhdysvallat yrittävät vahvistaa omaa jalansijansa, mutta ulkovaltojen näkökulmasta siellä vallitsee tietynlainen voimatasapaino.

Esimerkiksi Kazakstan ei halua jäädä riippuvaiseksi mistään yhdestä valtiosta, vaan se harjoittaa eräänlaista puolueettomuuspolitiikkaa, jolla neutraloidaan ulkovaltojen vaikutusta.

Ja oikeastaan minkään öljyä kuluttavan valtion intresseissä ei ole horjuttaa alueen tasapainoa.

Lanka palaa nyt useammassa paikassa

Teivo Teivainen arvelee Keski-Aasian merkityksen kasvavan alueen energiantuotannon ja -jakelukanavien sekä sinne mahdollisesti leviävien ydinaseiden vuoksi. Toisaalta Lähi-idänkään roolin hän ei usko pienenevän.

– On vaikea nähdä lähitulevaisuudessa mitään kovin selkeää ratkaisua esimerkiksi palestiinalaiskysymykseen. Mutta jos joskus ajateltiin maailmanjärjestelmää ruutitynnyrinä, jonka sytytyslanka oli Lähi-idässä, niin kyllä niitä sytytyslankoja on nyt useammissa paikoissa.
– Niin kauan kuin Yhdysvalloilla ei ole poliittista tahtoa rakentavalla tavalla osallistua rauhanprosessiin Israelissa, Lähi-itä säilyy maailmapolitiikan hotspotina, sanoo Matti Nojonen.

– Venäjällä on asiasta kärkkäitä mielipiteitä, mutta ei kapasiteettia osallistua ja Kiina taas katselee sivusta.

– Laajemmin näen Lähi-idän tilanteen katastrofaalisena, Nojonen sanoo.

– Iran on epäsuorasti Venäjän ja Kiinan tukema, kaikenlaisia kaasuputkihankkeita on vireillä, muun muassa kiinalaiset öljy-yhtiöt ovat alueella hyvin aktiivisia.

– Yhdysvallat on sössinyt tilanteen Irakissa niin pahasti, ettei se selviä ilman kansainvälistä yhteisöä.

– Bush on tehnyt maailmasta huomattavasti vaarallisemman, mitä se oli aikaisemmin. Bushin neuvonantajille maailma on ollut strategiapelin kaltainen kartta, jossa pyritään luomaan erilaisia intressipiirejä eri puolille maailmaa, Matti Nojonen kuvailee.

7. Alkaako uusi rauhan aikakausi vai onko odotettavissa lisää alueellisia konflikteja, joissa käytetään jopa joukkotuhoaseita?

Teivo Teivainen muistuttaa, että Yhdysvaltojen hegemoniassa juuri sotilaallinen ulottuvuus on säilynyt vahvimpana. Hegemonian muutoin heikentyessä sotilaallisen voimankäytön merkitys saattaa hänen mukaansa jopa korostua.

– Hegemonisessa asemassa pystyt pelkällä suostuttelemisella saamaan toisen osapuolen toimimaan itsellesi suotuisten pelisääntöjen mukaisesti. Kun Yhdysvaltojen hegemoninen asema on laskenut, se on joutunut aiempaa enemmän turvautumaan pakkovaltaan ja sotilaalliseen voimankäyttöön tilanteissa, jotka ehkä aiemmin olisi hoidettu suostuttelulla ja yhteisymmärryksellä.

Monenlaisia paikallisia konflikteja saattaa Teivaisen mukaan olla odotettavissa.

”Kiinan kasvu ruokki heimosotia”

Miten joukkotuhoaseiden leviäminen  sitten vaikuttaa? Käytettäisiinkö niitä tällaisissa konflikteissa vai nostaako niiden olemassaolo ja pelotevaikutus konfliktien kynnystä?

– Tässä minulla on taipumusta olla pessimistinen. En usko, että sellainen kauhun tasapaino, jonka kylmän sodan aikana voi väittää pitäneen aseellisia konflikteja poissa ainakin Euroopasta, pätisi kaikilla skaaloilla ja kaikissa paikallisissa ja alueellisissa tilanteissa.
Pekka Sutela toteaa, että konfliktien uhka liittyy kilpailuun luonnonvaroista ja raaka-aineista.

– Kyynikko sanoisi, että mitä nopeammin Kiinan talous kasvaa, sitä enemmän on heimosotia Afrikassa, koska kysymys on myös siellä olevien luonnonvarojen hallinnasta.

Tähän liittyy Sutelan mukaan traaginen kierre: Poliittinen epävakaus ja sisällissodat johtavat siihen, että köyhien maiden taloudet eivät kehity. Talousongelmat puolestaan lisäävät epävakautta ja sisällissotien riskiä.

Sutela painottaa kaupan esteiden poistamisen tärkeyttä köyhien maiden talouselämän kehittämiseksi.

– On totta että me, jotka olemme etuoikeutetussa asemassa, haluamme pitää kiinni etuoikeuksistamme. Suurimmat kaupan esteet eivät kuitenkaan ole rikkaiden ja köyhien maiden välillä, vaan köyhien maiden kesken.
Lukuisista jännitteistä huolimatta Matti Nojonen uskoo, ettei Irakin sodan kaltaisia isoja konflikteja ole syttymässä.

– Vaikka Pentagon kuinka haluaisi kokeilla uusia aseita, Yhdysvaltojen kansantalous ei kestä uusia konflikteja. Kiinalla taas ei ole resursseja sotia. Alueelliset konfliktit sen sijaan ovat lisääntyneet räjähdyksen omaisesti ja ne lisääntyvät valitettavasti jatkossakin.
– Iso kysymys on se, tuleeko Kiina käyttäytymään tulevaisuudessa samalla tavalla kuin Yhdysvallat.


Yksi vai ei yhtään napaa?

Onko maailmassa
lähitulevaisuudessa enää yhtään johtavaa keskusta? Onko niitä monia?
Vai pitääkö Yhdysvallat edelleen ohjia omissa käsissään?

Suomalaistutkijat ovat asiasta eri mieltä. Kaikkein vähiten navattomaan maailmaan uskoo Suomen Pankin Pekka Sutela:


On sellaisia asioita, jotka koskevat nimenomaan pienimpiä ja heikoimpia
ja joissa on aika vaikea luottaa yksipuolisiin ratkaisuihin tai siihen,
että WTO:n tai YK:n puitteissa saataisiin ratkaisuja aikaan ellei ole
joitain maita, jotka johtavat sitä prosessia.

– Joissain
tapauksissa ne voivat olla pieniä ja köyhiäkin maita, mutta kyllähän se
tyypillisesti vaatii isoa diplomaattista koneistoa ja tottuneisuutta.
Ei Gambialla voi ikinä olla sellaista, Sutela havainnollistaa.

Riippuvuus muutti maailman

UPI:n
Raimo Väyrynen taas kuuluu siihen koulukuntaan, joka ei usko pysyvien
voimakeskusten syntyyn. Valtiot ovat taloudellisesti ja teknologisesti
niin riippuvaisia toisistaan, että valtiokeskeisen napa-politiikan aika
on ohi.

– Ei kylmän sodan aikainen napaisuus ole minusta enää oikein mahdollista.


Ajatellaan nyt vaikka Kiinaa ja Yhdysvaltoja: kiinalaisilla on niin
paljon rahaa kiinni Yhdysvaltain liittovaltion arvopapereissa, että
Yhdysvaltain talouden säilyminen ainakin kohtuullisessa kunnossa on
Kiinankin intressi. Ja amerikkalaiset taas tarvitsevat japanilaista ja
kiinalaista pääomaa, jotta saavat maansa sisäisen talouden pyörimään ja
budjetin ja vaihtotaseen vajeet katetuiksi.

– Sama koskee
eräässä mielessä EU:n ja Venäjän välistä suhdetta. Energiariippuvuuden
osalta erityisesti, mikä näkyi Georgian-kriisissä. Eihän EU ryhtynyt
mihinkään materiaalisiin pakotteisiin Venäjää vastaan, koska se olisi
merkinnyt omaan jalkaan ampumista.

”Ei Kiinalla ole Hollywoodia”

Professori
Teivo Teivainen on samoilla linjoilla, jos yksinapaisuudella
tarkoitetaan Yhdysvaltain hegemonian kaltaista järjestystä tai
mielikuvaa siitä:

– Mikään yksittäinen toimija ei ole koskaan
ollut täydellinen maailman napa, mutta ehkä Yhdysvaltojen kohdalla on
saattanut paremmin puhua tällaisesta. On maailmalla toimivia
yhdysvaltalaisia liikeyrityksiä, Yhdysvaltojen sotavoimat,
yhdysvaltalaisia pankkeja ja yhdysvaltalainen kulttuuri, kuten
Hollywood ja McDonalds. Sellaista pakettia tuskin kiinalaiset saavat
aikaiseksi, Teivainen vertaa.

Silti Teivo Teivainen ei usko,
että maailmanjärjestelmä olisi muuttumassa kokonaan navattomaksi,
vaikka yksittäistä hegemonista valtiota ei enää olisikaan. Keskuksia ja
periferioita tulee hänen mukaansa jatkossakin olemaan, eikä Pohjoisen
ja Etelän välinen hierarkia ole katoamassa.

– Vaikka kaoottisuus varmasti lisääntyy, niin kyllä pohjalla on myös säännönmukaisuuksia ja rakenteita.

UPI:n
Matti Nojosen mukaan maailma monimutkaistuu ja vanhat rakenteet
murtuvat. Riippuvuussuhteet ovat monisyisiä ja niiden havainnointi on
vaikeaa ja selittäminen Nojosen mukaan vielä vaikeampaa.

– Monisyiset taloudelliset riippuvuussuhteet osoittavat, että retoriikka on vain retoriikkaa.


Esimerkiksi Kiina kritisoi äärettömän voimakkaasti Yhdysvaltojen toimia
Irakissa, vaikka Kiina itse asiassa on Irakin sodan suurin rahoittaja
epäsuorasti. Tällaiset riippuvuussuhteet tekevät poliittisen retoriikan
tyhjäksi.

Kiinan rahapumppu jauhaa hyvinvointia Yhdysvaltoihin

Ulkopoliittisen instituutin erikoistutkija Matti Nojosen kiinnostuksen kohde on tällä hetkellä niin sanottu rahapumppu, joka siirtää hyvinvointia Kiinasta Yhdysvaltoihin.

Pumppu on osoitus siitä, kuinka vanhat poliittiset rakenteet ovat vain pintakerros, jonka alla todellisia riippuvuussuhteita ohjaa raha.

– Yhdysvalloissa pumppu ruokkii sitä, että kulutuskyky pysyy korkealla, asuntolainojen korot ja verotus alhaisina. Silloin Yhdysvalloissa ollaan kyvykkäitä jatkamaan velkaantuvaa kulutuskäyttäytymistä, jolloin he ostavat Kiinassa valmistettuja tuotteita, joka pitää Kiinan tehtaat pyörimässä, joka tuottaa ulkomaan kaupan ylijäämää suhteessa Yhdysvaltoihin.

– Se puolestaan ruokkii ulkomaisia investointeja Kiinaan, mikä ruokkii ulkomaanvaluuttavarannon kasvua, jonka avulla ostetaan velkaantuneiden Yhdysvaltojen valtion velkakirjoja, joiden avulla kyetään pitämään asuntolainojen korot ja verotus alhaisena.

Ja niin edelleen.

Näin pumppaa raha ylivelkaantuvien Yhdysvaltojen ja kasvavan Kiinan välillä.

Pelastuksen hinta

Yhdysvaltain talouskriisi on siirtänyt katseita entistä enemmän Kiinan suuntaan. Kriisin hoidossa Matti Nojonen näkee Yhdysvalloilla olevan kaksi vaihtoehtoa. Uusi presidentti voi korottaa reilusti veroja, mutta se olisi Nojosen mukaan poliittinen itsemurha.

– Toinen vaihtoehto on kääntyä ulkomaisten rahoittajien puoleen. Siis Kiinan, Venäjän, Arabimaiden ja Japanin, jotka tälläkin hetkellä ovat suurimmat velkakirjojen omistajat.

– Kiinan viesti on ollut yksiselitteinen: Me emme tule pelastamaan Yhdysvaltoja pulasta. Se on kuitenkin puhdasta retoriikkaa. Kiina ei voi olla pelastamatta Yhdysvaltoja romahdukselta, koska se itse romahtaisi mukana.

Ilmaiseksi Kiina ei Nojosen mukaan Yhdysvaltoja auta. Pelastamisella tulee olemaan poliittinen hinta, mutta millainen, sitä tuskin sanotaan koskaan julkisesti ääneen.

– Ehkä se liittyy ihmisoikeuksiin, Taiwaniin tai korkeateknologian saantiin Kiinaan.

Valtiot nousevat, Yhdysvallat laskee

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen pitää kansainvälisen järjestelmän yhtenä muutoksena valtioiden taloudellisen merkityksen uutta nousua.

– Jos ajatus puhtaasta globaalista markkinataloudesta edes oli koskaan totta, niin tämän ja huomisen päivän maailmaa se ei kuvaa.

Kuka tahansa on voinut havaita valtioiden merkityksen kasvun siinä, että niitä on viime viikkoina tarvittu pelastamaan huonossa jamassa olevia talouksia ja pankkeja. Mutta Väyrysen mukaan muutos suurempi:

– Se näkyy myös siinä, etteivät Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia ole samassa mielessä markkinatalouksia kuin Yhdysvallat. Varsinkin Kiinassa ja Venäjällä on vielä vähintäänkin puoliautoritaarinen hallinto. Raha siirtyy lännen vanhoista teollisuusmaista nouseviin talouksiin, mutta samalla se siirtyy myös vähemmän demokraattisiin maihin.

Viikkolehden haastattelemista asiantuntijoista Raimo Väyrynen oli eniten sillä kannalla, että kansainvälinen järjestelmä on juuri nyt murroskohdassa ja murroksen ydintä on Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkeneminen. Mutta ei hänkään soita sille kuolinkelloja.

Yhdysvallat ei enää ohjaa kriisialueita

Väyrynen muistuttaa Yhdysvaltain olevan edelleen selvästi maailman suurin talous (EU on talousyksikkönä suurempi, mutta ei täytä valtion tunnusmerkkejä), joten vielä ei ole nähty, onko sen vaikutusvallan aleneminen väliaikaista ja suhdannetekijä, ja varmistaako se myöhemmin asemansa maailman ykkösenä.

– Minusta tuntuu, ettei tässä ole kysymys pelkästään suhdanteesta vaan pitemmän aikavälin trendistä, joka johtaa Yhdysvaltain vaikutusvallan laskuun, hän itse sanoo.

Näin siksi, että lopulta valtaa mitataan lopputuloksilla, sillä mitä saadaan aikaan.

– Irakin ja Afganistanin tapaukset osoittavat, ettei Yhdysvallat pysty ihan omasta politiikastaan johtuen ohjaamaan kriisialueita samalla tavalla kuin aikaisemmin, Väyrynen summaa.

Kiinalaisia strategiaoppeja luetaan idässä ja lännessä

Ymmärtääkseen Kiinan ja Yhdysvaltojen välistä rahapumppua, ei tarvitse tuntea perinteistä kiinalaista strategista ajattelua. Yhdysvalloissa ja muuallakin lännessä siitä ollaan kuitenkin hyvin kiinnostuneita.

Kiinalaisen strategisen ajattelun ja toiminnan piirteitä pyritään kiivaasti analysoimaan muun muassa lukemalla Sunzin  (Sun Tzu) klassikkoa Sodankäynnin taito.

Matti Nojonen on julkaissut artikkeleita ja kirjoja Kiinan strategisesta kulttuurista, yhteiskunnasta ja liiketaloudesta. Nojonen on myös suomentanut Sodankäynnin taidon kiinankielestä ja aivan hiljattain ilmestyi hänen toimittamansa kirja Jymäyttämisen taito (Gaudeamus 2008).

Siihen Nojonen on suomentanut ja koonnut tekstejä kuudestakymmenestä kiinalaisesta strategiaklassikosta vuosien 770 eaa. ja 1644 väliseltä ajanjaksolta. Yksi kiinalaisten strategiaoppien keskeisistä ominaisuuksista on harhauttaminen; epälineaarinen toiminta ja säännönmukaisuuksista poikkeaminen.

Afrikan energiavaroja havitellessaan Kiina noudattaa Nojosen mukaan perinteistä strategista ajattelua ”menemällä sinne, missä vihollinen on heikoin”. Kiinan on turha taistella samasta öljystä Yhdysvaltojen kanssa. Osansa on myös mielikuvilla. Kiina on rakentanut itsestään määrätietoisesti kuvaa suurvaltana, viimeksi mahtipontisilla olympialaisillaan.

– Kun länsimaissa sitten odotetaan Kiinan toimivan kuten suurvalta, törmätäänkin siihen, että se on monessa suhteessa yhä köyhä kehitysmaa.

Vanhat opit jylläävät

Tämän päivän kiinalaiset eivät ole lukeneet strategiaoppeja, vaan päntänneet Maon Pientä punaista kirjaa.

– Sekin on täynnä lainauksia strategiaklassikoista, huomauttaa Nojonen.

Vanhat opit jylläävät myös populaariteollisuudessa. Ne näkyvät ns. miekkamies-kirjallisuudessa ja -elokuvissa sekä menestyksekkään elämän oppaissa, joita Kiinassa painetaan Nojosen mukaan ”tuhansittain”.

– Miten se vaikuttaa päätöksentekoon, on mahdoton osoittaa.

Kovalla kasvulla kova hinta

Jymäyttämisen taitoja paremmin Kiinan menestyksen voi selittää maan yhteiskuntarakenteella.

– Tiukasti johdettu yksipuoluejärjestelmä, joka on suosinut ulkomaisia sijoituksia ja teollisuustuotantoon perustuvaa kasvua, Matti Nojonen tiivistää.

Kovan kasvun hintakin on ollut kova: valtavat ympäristöongelmat, ihmisten pakkosiirrot ja alueiden välinen voimakas epätasa-arvo.

Samalla kun yhteiskunnan kontrolli on äärimmäisen tiukka, jää yksilö tyystin ilman yhteiskunnan tukea. Minkäänlaista sosiaaliturvaa ei ole.

– Kiinan viranomaisten mukaan maassa oli viime vuonna 88 000 mellakkaa, todellisuudessa luku lienee paljon suurempi.

Kuka lopulta jymäyttää ja ketä?