Kanava 2/2008
Hiski Haukkala
Kekkosen Neuvostoliiton-suhteet eivät kuitenkaan olleet ilmaisia.
Niissä maksuvälineenä käytettiin viime kädessä Suomen omaa
suvereniteettia sekä sen nauttimaa arvostusta lännessä.
Presidenttikautensa alkutaipaleella 1950-luvun lopulla Urho Kekkonen
sai usein tuskailla ulkopoliittisesti vastuuttomaksi näkemäänsä
kirjoittelua Suomen idänsuhteista. Usein UKK:n huoli liittyi juuri
Kanavan edeltäjän, Suomalaisen Suomen sivuilla käytyyn kirjoitteluun ja
debattiin. Nyt käsillä oleva lehden juhlanumero houkuttaakin siksi
omasta arkisesta tohinasta ja päivittäisestä hyörinästä poikkeavaan
analyysiin. Samalla se yhtä luontevasti ehdottaa teemaksi juuri Suomen
Venäjä-suhdetta: miltä Suomen Venäjä-suhde ja sen 2000-luvun alun
haasteet näyttävät, kun se asetetaan 1950-luvun lopun debatin
kriittisiin kehyksiin?
Suomelle suhde Venäjään on kautta historian ollut tärkeä, omaa
olemistamme ja itseymmärrystämme määrittävä tekijä. Ei tarvitse olla
järin suuri identiteettiteoreetikko nähdäkseen nämä Venäjä-suhteemme
vielä tänäkin päivänä väkevästi vaikuttavat ulottuvuudet. Viimeistään
puolustusministeri Jyri Häkämiehen Washingtonin-matkallaan suorittama
karhunmanaaminen ja sitä seurannut mediakohu osoittivat sen. Venäjän
keskeisyys Suomelle on näkynyt vuosien saatossa myös tämän lehden
sivuilla käydyssä värikkäässä itänaapuri-debatissa.
Myös taloudellisesti Venäjä on jälleen kohoamassa vahvaan asemaan, ja
se on nousemassa maamme suurimmaksi kauppakumppaniksi aivan
lähivuosina. Poliittisesti Venäjä pysyy merkittävimpänä haasteenamme:
omaa voimaansa jälleen alleviivaava Moskova on paikoin hankala
tanssipartneri useaa kokoluokkaa piskuisemmalle Helsingille.
Venäjä ja venäläiset ovat yhä vahvemmin läsnä myös suomalaisten
arjessa. He ovat jo täällä tänään; tuhannet ja taas tuhannet venäläiset
ovat jo Suomessa opiskelemassa, asumassa, vierailemassa,
työskentelemässä tai yrittämässä. Suomen ja Venäjän välinen
kanssakäyminen onkin vilkkaampaa kuin koskaan. Samalla myös arkipäivän
haasteet ovat kasvamassa. Keskinäisriippuvuus tuo mukanaan oman
kitkansa, joka näkyy myös muualla kuin rajan rekkajonoissa. Osa
kitkasta lienee myös sellaista laatua, jonka olemassaoloa ja myöhempiä
vaikutuksia emme välttämättä vielä osaa täysin edes aavistaa.
Samaan aikaan on hätkähdyttävää, että nykypäivänä nimenomaan Suomen ja
Venäjän suhteita käsittelevää tutkimusta tehdään ja sitä kautta vireää
debattia käydään kuitenkin suhteellisen niukasti. Myös poliittisella
tasolla suhteita kuvataan usein vähäverisiksi ja ohuiksi. Onpahan
Suomen hallitusta ja presidenttiä syytetty jopa Venäjän-suhteiden
kaikkinaisesta laiminlyömisestä ja EU:n selän taakse piiloutumisesta
kahdenvälisten kysymysten hoidossa.
Tämä kirjoitus ottaa kantaa kolikon molempiin puoliin. Lähtökohtana on,
että Suomella on Venäjän rajanaapurina elintärkeä intressi niin Venäjän
kehityksen kuin Euroopan unionin Venäjän-politiikan suhteen. Samaan
aikaan Suomi on onnettomassa raossa, sillä vahvasta intressistään
huolimatta on se viime kädessä itse kykenemätön vaikuttamaan
ratkaisevasti kummankaan tulevaan kulkuun. Tämä on Suomen kannalta
onneton paradoksi, jonka ratkaiseminen ei ole omissa käsissä: on vain
koitettava sopeutua tiettyihin haasteisiin, minimoitava suurimpia uhkia
ja negatiivisia heijastusvaikutuksia sekä otettava aloite omiin käsiin
silloin kun sen aika on. Tämä vaatii analyysiä siitä, mihin Venäjä,
EU:n Venäjän-politiikka ja Suomen ja Venäjän suhteet ovat kulkemassa.
Seuraavassa keskityn kahteen viimeiseen ja kudon oman tulkintani
ensimmäisestä muun tarinan sisään.
EU:n Venäjän-politiikka on hakoteillä
Kylmän sodan loputtua Euroopassa oli vallalla euro-optimismi.
Kommunismin kaatuminen ja sitä seurannut Euroopan integraation
syvenemis- ja laajenemispulssi antoivat odottaa liberaalien
periaatteiden lopullista riemuvoittoa Euroopassa, kenties jopa
maailmassa. Tämä avasi myös Suomelle tien lopulliseen ”lännettymiseen”.
Pyrkimyksenä oli saattaa Neuvostoliiton entiset alusmaat tukevasti
Euroopan ja sen instituutioiden yhteyteen. Myös Venäjä nähtiin osana
tätä ryhmää, vaikkakin se kokonsa ja hetimiten paljastuneiden valtavien
ongelmiensa takia katsottiinkin korkeintaan pidemmän aikavälin
liitännäisjäseneksi.
Tämä ei kuitenkaan estänyt presidentti Boris Jeltsinin Venäjää
hyppäämästä täysin rinnoin mukaan ajan henkeen. Vain taivas tuntui
olevan rajana Venäjän hakiessa tiiviimpää yhteyttä länteen. Myös
Euroopan unioni oli Venäjän listalla mukana, vaikka sen nousua uuden
Euroopan institutionaaliseksi sydämeksi ei vielä Venäjä osannutkaan
1990-luvun alussa aavistaa. Tuolloin, kuten monasti vieläkin, Venäjän
katse oli nauliintunut seuraamaan mitä Yhdysvallat teki maailmassa.
Venäjän ja EU:n suhteet sinetöitiin Korfulla kesäkuussa 1994 solmittuun
kumppanuus- ja yhteistyösopimukseen (niin sanottu PCA-sopimus).
Korfulla Jeltsin julisti EU:n vielä tulevan huomaamaan, kuinka hyvä ja
lojaali kumppani Venäjä voi ja haluaa olla. Sittemmin Venäjä on
käytännössä sanoutunut irti PCA-sopimuksen sisällöstä – tai ainakin sen
hengestä.
PCA solmittiin alun perin kymmeneksi vuodeksi, ja se umpeutui
joulukuussa 2007. Tämä ei kuitenkaan tarkoita EU:n ja Venäjän välille
sopimuksetonta tilaa, sillä sopimus jatkuu vuosittain ilman eri
toimenpiteitä. Tavoitteena on kuitenkin uuden perussopimuksen
solmiminen, joka voikin jatkossa olla mahdollista Puolan ja Venäjän
kahdenvälisten lihakiistojen ratkettua. Tie uusille neuvotteluille on
kenties aukeamassa.
Jos hedelmistään puu tunnetaan, niin PCA ei ole ollut häävi taimi. Vika
ei kuitenkaan ole ollut itse sopimuksessa, sillä se on perusteiltaan
oikeilla linjoilla. Ongelmaksi on muodostunut sen maaperän heikko
laatu, johon se istutettiin: EU:n oma yhtenäisyys ei ole riittänyt
tehokkaan Venäjän-politiikan läpiviemiseen eikä Venäjän oma kehitys ja
sen itseymmärrys ole ollut suopea liberaalien arvojen läpitunkeman
PCA-sopimuksen toimeenpanemiselle.
EU:n ja Venäjän suhteen myöhempiä vaikeuksia ymmärtääkseen onkin
olennaista huomata kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen sangen
liberalistinen luonne. Kyseessä oli 1990-luvun alun huumassa neuvoteltu
sopimus, joka sekä pohjasi suhteet että teki niiden tulevan
syventämisen ehdolliseksi liberaalien periaatteiden kunnioittamisesta –
ihmisoikeuksien, sanavapauden ja demokratian kehittämisestä. Samaan
aikaan se pyrki Venäjän markkinoiden avaamiseen ja niiden
integroimiseen osaksi laajempaa eurooppalaista talousaluetta.
Venäjän kehitys on kuitenkin kulkenut aivan toista rataa. Markkinoita
ei ole avattu, vaan on alettu kehittää protektionismiin pohjaavaa
valtiokapitalismia. Liberaalit arvot ovat saaneet Venäjällä huutia ja
on palattu perinteisten venäläisten arvojen, kuten keskusjohtoisuuden,
nationalismin ja patrimonialismin äärelle. Venäjä on julistanut
olevansa suvereeni demokratia, joka ei hyvällä seuraa ulkopuolisten
arvojen ja toimintatapojen pakkosyöttämistä itselleen.
Venäjän muuttuessa EU on kuitenkin ollut kykenemätön, jopa haluton,
muuttamaan politiikkansa linjaa suhteessa Venäjään. Osittain tämä
johtuu EU:n omasta luonteesta: se on normatiivinen toimija, tai ainakin
useimpia muita normatiivisempi toimija. Tätä ei pidä käsittää siten,
että EU olisi läpeensä hyvä toimija – sen normatiivisuus eittämättä
kumpuaa sen omista arvoista, lähtökohdista ja intresseistä. Silti sen
pyrkimykset ovat periaatteessa hyvät. Yhdysvaltain tavoin EU uskoo oman
mallinsa pätevyyteen: poliittinen sovinto yhdistettyinä liberaaleihin
poliittisiin ja taloudellisiin periaatteisiin on ollut EU:n oman
menestyksen taustalla. Vaikea on väittää, ettei nykypäivänä näille
arvoille toivoisi menestystä vientituotteena myös Venäjän suunnalla.
EU on epäonnistunut Venäjä-suhteessaan myös sisäisten ristiriitojensa
vuoksi. European Council on Foreign Relations -ajatuspajan johtaja Mark
Leonard on yhdessä kollegansa Nicu Popescun kanssa kenties
seikkaperäisimmin jäljittänyt näitä jakolinjoja. Kirjoitus on vapaasti
ladattavissa internetistä, joten sen sisällön referoiminen lienee tässä
yhteydessä tarpeetonta.
Tuloksena tästä kaikesta on ollut Suomen kannalta onneton tilanne. EU:n
ja Venäjän sukset ovat menneet pahasti ristiin eikä Suomella ole juuri
ollut mahdollisuuksia vaikuttaa asiantilaan. Sekä Venäjän sisäinen että
EU:n ulkopolitiikan kehitys ovat pienen maan toimien ulottumattomissa.
Hyvin aikein Suomen toimesta lanseerattu pohjoinen ulottuvuuskin on
pitkälti jäänyt laajempien poliittisten ongelmien panttivangiksi.
Samaan aikaan yhteisen Venäjän-politiikan rapautuminen on johtanut
tilanteeseen, jossa EU:sta on kasvavassa määrin tullut Suomelle osa
ongelmaa. Jos Suomi liittyi unioniin toiveenaan jonkinlainen tukevampi
poliittinen selkänoja ja solidaarisuuslisä, on siinä saatu pettyä. Sen
sijaan on saatu tukku uusia ongelmia, joilla on ollut taipumus levitä
ja myrkyttää myös Suomen kahdenvälisiä Venäjän-suhteita: Venäjä tuskin
olisi lähestynyt Suomea vaikkapa Kaliningradin kauttakulkukiistassa
vuonna 2002 ilman Suomen EU-jäsenyyttä ja sitä edeltänyttä suurten
EU-jäsenmaiden sooloilua. Samalla Putinin kutsusta tehty ja turhaksi
osoittautunut presidentti Halosen pikavisiitti Pietariin vakuuttamaan
isännilleen, että Suomi ei voi lipsua EU:n yhteisestä rintamasta,
vähensi Venäjän Suomea kohtaan tuntemaa mielenkiintoa EU-ympyröissä.
Silti Suomella ei ole vaihtoehtoja: se ei edellä sanotun valossa voi
omilla toimillaan lähteä EU:n yhteistä linjaa enää enempää kovertamaan.
Ja vaikka se niin haluaisikin, ei sillä tiellä ole helppoja voittoja
tarjolla. Nämä johtuvat Venäjän omasta kehityksestä, joka tekee
Moskovasta Suomen kannalta haasteellisen kumppanin.
Suomen kahdenvälisen Venäjä-suhteen vaikeudet
Sotien jälkeen Paasikivi kulutti paljon energiaa takoakseen
suomalaisten päähän muuttuneet ulkopoliittiset realiteetit. Keskeisenä
oppina tuntui olevan Venäjän mahdin pelko: heikkouden tilassaankin
Venäjä tulisi aina olemaan liian vahva Suomelle.
Oppi tuntuu menneen liiankin hyvin perille, sillä se näyttää estävän
suomalaisia arvioimasta realistisesti Venäjän nykytilannetta.
Surkuhupaisa esimerkki tästä on Helsingin Sanomien 10. tammikuuta 2008
uutisoima kysely, jonka mukaan suomalaiset asettavat Venäjän heti
toiseksi Yhdysvaltojen jälkeen maailman mahtavien joukossa (tosin vain
kaksi prosenttia pani Venäjän ykköseksi). Tämä ei mitenkään vastaa
Venäjän nykyistä asemaa eikä sen tulevaa potentiaalia.
Suomen kannalta suurin Venäjään liittyvä haaste on ennemminkin sen
sisäinen heikkous, ei liiallinen vahvuus. Tähän liittyy sisäisiä syitä
ja mahdollisia yleisiä pidemmän aikavälin negatiivisia vaikutuksia,
joita olen käsitellyt toisaalla jo aiemmin (Ulkopolitiikka 1/2005).
Tässä yhteydessä kiinnitänkin huomiota vain Suomea välittömästi
koskettaviin ja hieman lyhyemmän aikavälin haasteisiin.
Ensimmäinen liittyy Venäjän sisäisen hallinnon ja hallinnan
heikkouteen. Usein kuuluu puhuttavan vahvasta vallan vertikaalista
Venäjällä, mutta matka Kremlin dekreeteistä käytännön toimeenpanoon
näyttää olevan pitkä ja mutkainen.
Pelkästään rekkajonojen alituinen piteneminen itärajalla osoittaa,
kuinka hankalaa Venäjän on ratkaista ensinäkemältä yksinkertaiselta
vaikuttavaa logistista ja hallinnollista ongelmaa, vaikka periaatteessa
poliittista tahtoa siihen onkin. Myös toissavuotisten maastopalojen
taltuttaminen osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi, ja sotilaslentäjien
kurissa pitäminen näyttää hankalalta – tahattomat tai
piittaamattomuudesta johtuvat ilmatilanloukkaukset toistuvat useasti.
Myös Venäjän kahdenvälisissä taktiikoissa on toivomisen varaa. Viime
aikoina on nähty, että Moskovan tanssiinkutsusta kieltäytyminen johtaa
usein painostustoimiin, jotka ovat pienen maan kannalta aina hankalia.
Hyvä esimerkki on puutullikysymys, jossa Suomi on yhdessä monen muun
Venäjän naapurin kanssa joutunut taloudellisen painostuksen kohteeksi.
Tässä mielessä Stora Enson aie avata sellutehdas Venäjälle on onneton,
vaikka se ei asiallisesti välttämättä puutulleihin suoranaisesti
liittyisikään. Se lähettää Venäjälle signaalin, että ulkomaisten
investointien houkuttelemiseksi Venäjälle ei tarvita yhteisiin
pelisääntöihin sitoutumista ja investointi-ilmapiirin parantamista,
vaan pelkkä poliittinen ja taloudellinen kovakätisyys riittävät.
Venäjän sisäinen heikkous ja oikeusvaltioperiaatteeseen nojaavien
pelisääntöjen ohuus voivat heijastua myös muilla tavoin Suomeen,
etenkin kun muistetaan alati kasvava kontaktipinta maiden välillä.
Mainittakoon Venäjällä vahvasti rehottava korruptio. Kuka oikeasti
uskoo, että pidemmällä aikavälillä pieni ja monesti maailman vähiten
korruptoituneeksi maaksi katsottu Suomi sekä suuri ja syvästi
korruptoitunut Venäjä voivat elää rinnakkain ilman, että tiettyjen
”parhaiden käytäntöjen” siirtymistä maasta toiseen tapahtuu? Eikä
välttämättä ole niin, että ne ovat suomalaisten käytännöt, joilla on
eniten vientipotentiaalia. Tässä suhteessa ei riitäkään, että Suomen
viranomaiset ovat hereillä, vaan myös median tulisi terästää otettaan.
Väärinkäytöksien ja mahdollisen lahjonnan leviäminen Suomeen on
armottomasti paljastettava.
Myös kasvava venäläisvähemmistö tuo mukanaan omat haasteensa, vaikka
sinänsä erittäin myönteinen ilmiö onkin. Suurin haasteista lienee jo
kymmeniin tuhansiin kasvavan väestön integroiminen osaksi suomalaista
yhteiskuntaa. Tarvitaan työ- ja opiskelupaikkoja, kielikoulutusta ja
mahdollisuuksia oman elämän kehittämiseen osana suomalaista
yhteiskuntaa.
Tällä hetkellä tässä ei vielä onnistuta. Etenkin maan itäisistä
maakunnista ja kaupungeista kuuluu tietoa jännitteiden kasvusta
suomalaisten ja venäläisten välillä. Venäjän ärhäkän
vähemmistöpolitiikan tietäen on arvattavissa, että mahdollisten
vakavien ongelmien sattuessa kysymys tuskin jää Suomen sisäiseksi
asiaksi. Venäjällä on taipumus rientää ulkovenäläisten avuksi ja tueksi
tahtoivat he itse sitä tai eivät.
Suomi on kahdenväliselläkin tasolla siis vaikean haasteen edessä.
Yhtäältä on Suomen elintärkeässä intressissä kehittää likeisiä
suhteita, etenkin talouden saralla. Samalla Venäjän systeeminen
mädännäisyys altistaa Suomen enenevässä määrin riskeille, joiden
hallinta on erinomaisen hankalaa ellei jopa mahdotonta.
On kuitenkin syytä todeta, että Venäjä ei selvästikään haudo pahoja
aikeita Suomen suhteen. Kremlissä ei (enää) ole Suomen-osastoa, joka
juonisi suomalaisen elämänmuodon uhkaamista. Tässä mielessä
suomalaisten perinteinen pelko Venäjän hyökkäyksestä Suomeen alkaa
tuntua lähestulkoon naurettavalta: Venäjä ei ole hyökkäyskykyinen eikä
-haluinen, mutta muutoin se asettaa kyllä lukuisia, aivan uudenlaisia
haasteita Suomelle.
”Jos Kekkonen olisi vielä täällä…”
Tässä mielessä onkin vaikea nähdä, mitkä voisivat olla sellaisia
helppoja keinoja, joilla Suomi voisi kahdenvälistä politiikkaansa
jämäköittää. Julkisuudessa, mutta etenkin monissa kahdenvälisissä
keskusteluissa, on kuullut lauseita tyyliin ”jos Kekkonen olisi vielä
täällä, olisi hän jo matkustanut Moskovaan ja hoitanut [vaikkapa]
puutulliasian kuntoon”.
Tämänkaltainen ajattelu kuitenkin kielii monen asian
väärinymmärtämisestä. Ensinnäkin, edellä sanotun valossa Venäjä ei
välttämättä ole se kumppani, joka kykenee tai edes haluaa hoitaa
kaikkia asioita luotettavasti kuntoon. Taustalla kuitenkin väijyy myös
laajempi näköharha. Kekkosen Neuvostoliiton-suhteet, vaikka ehkä
aikanaan välttämättömät ja monin paikoin Suomelle hyödyllisetkin, eivät
kuitenkaan olleet ilmaisia. Niissä maksuvälineenä käytettiin viime
kädessä Suomen omaa suvereniteettia sekä sen nauttimaa arvostusta
lännessä. Monet Kekkosen ”kuntoon” hoitamat asiat tulkittiin lännessä
nimittäin tappioiksi Suomen poliittiselle asemalle ja sen
puolueettomuuspolitiikan uskottavuudelle.
Kekkosen neuvostosuhteet olivatkin sangen kyynistä politiikkaa, Paavo
Haavikon sanoin kansallisen opportunismin aikaa. Pikkuvaltiorealismia,
jolle eittämättä oli tilaa ja tilausta kylmän sodan maailmassa.
Periaatteessa Suomi kiristi samanaikaisesti sekä itää että länttä
taloudellisen ja poliittisen erityisaseman saavuttamiseksi. Tämän
politiikan sensaatiomainen onnistuminen on ollut osaltaan Suomen
sotienjälkeisen menestystarinan takana: Neuvostoliiton taloudellinen
tuki edullisen raakaöljyn ja taattujen vientimarkkinoiden muodossa
yhdistettynä pääsyyn Länsi-Euroopan runsaille markkinoille on
varmistanut Suomen taloudellisen ihmeen. Jälkikäteen ajatellen se oli
viisasta politiikkaa, mutta 2000-luvulla sille ei ole enää sijaa. Tänä
päivänä moisesta toiminnasta Suomi joutuisi komission syyniin anti
dumping -menettelyjen nojalla.
Lisäksi Suomi on jo leirinsä valinnut: se on EU:n jäsen. On vaikea
nähdä, mitä ”erityissuhteilla” voitaisiin saavuttaa suhteessa Venäjään,
ainakaan ilman, että tehtäisiin jälleen vakavaa vahinkoa asemallemme
lännessä. On myös vaikea kuvitella, mitä Suomi voisi tarjota vaihdossa
Venäjälle. Moskovalla ei ole enää käyttöä näyteikkunoille, silloille
eikä muunlaisellekaan pohjoiselle infrastruktuurille suhteessaan
länteen. Aiempaan ”erityissuhteeseen” siis tuskin haluamme tai
kannattaa palata.
Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, etteikö Suomen tulisi jatkossakin
kehittää aktiivista ja hyviin suhteisiin perustuvaa kahdenvälistä
Venäjän-politiikkaa. Suomi on jo ja voi siis jatkossakin olla Venäjän
paras naapuri. Samaan aikaan on kuitenkin pidettävä mielessä, että
tämän politiikan menestymismahdollisuudet ovat pitkälti riippuvaiset
laajemmista prosesseista, jotka eivät ole Suomen omassa vallassa. Tässä
kiteytyy Suomen Venäjä-suhteen haastava ja paikoin jopa mahdoton
erityisluonne.