Turun Sanomat
Raimo Väyrynen


Georgian kriisi asettaa kansainväliset instituutiot uusien haasteiden eteen.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa on saanut uusia kierteitä.
Kyseessä ei ole mikään rutiinikeskustelu, vaan pohdinnan kohteena on
maan kansainvälinen asema ja turvallisuustilanne. Kaikkein
voimakkaimman puheenvuoron on käyttänyt maanantaina ulkoministeriön
suurlähettiläspäivillä ministeri Alexander Stubb. Hän katsoo
”nollakasina” eli 080808 alkaneen Georgian ja Venäjän välisen sodan
merkitsevän ”käännekohtaa” kansainvälisissä suhteissa ja ”vaikuttaneen
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asialistaan”.

Kansainvälisen
politiikan käännekohta näkyy Stubbin mukaan voimasuhteiden murroksessa,
voimapolitiikasta käytäntöön palaavana toimintatapana ja uutena
arvokamppailuna. Georgian ja Venäjän välinen sota asettaa
kansainväliset instituutiot ja niiden kyvyn hallita väkivaltaista
muutosta uusien haasteiden eteen.

Arvion lopputulos ei ole kovin
optimistinen: ”kansainvälisten instituutioiden pohjapiirustukset on
jälleen levitettävä suunnittelupöydälle”. Suomen ulkopolitiikassa
nousee entistä keskeisemmäksi EU:n toimintakyvyn tehostaminen ja sen
laajenemisen hyödyllisyys. Nato-yhteistyötä on syytä tiivistää, vaikka
jäsenyyden hakeminen ei olekaan juuri nyt ajankohtaista.

Stubbin
linjanveto ei poikkea perusteiltaan Suomen tähän saakka harjoittamasta
ulkopolitiikasta, mutta se merkitsee kyllä uusia painotuksia.
Käännekohdassa tarvitaan aikaisempaa huomattavasti aktiivisempaa ja
nopeaotteisempaa politiikkaa: Suomen on siirryttävä ”seuraajasta
toimijaksi” luomalla ”mahdollisimmat tiiviit suhteet” kaikkiin
suurvaltoihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Joka neljäs vuosi
laadittava turvallisuuspoliittinen selonteko (selko) on auttamattoman
hidas prosessi ja siihen pitäytyminen on ”080808-maailmassa samaa kuin
sokeus”.

Kaukasuksen uusi geopoliittinen raja

Stubbin
tulkinnan arviointi ”käännekohdasta” riippuu siitä, kuinka voimakas
merkitys termille halutaan antaa. Kyse on käänteestä siinä mielessä,
että Kaukasuksella vedetään nyt uutta geopoliittista rajaa. Georgian
presidentti Mihail Saakashvili on vuodesta 2004 lähtien
luvannut palauttaa maansa alueellisen yhtenäisyyden, joka särkyi
1990-luvun alussa Abhasian ja Etelä-Ossetian irrotessa siitä.
Käytännössä on ollut selvää, että tällainen geopoliittinen
restauraatio, jonka oikeutus haettiin neuvostoaikaisesta tilanteesta,
voisi tapahtua vain sotilaallisin keinoin.

Tämän vuoksi useimmat
uskoivat Saakashvilin puheiden olevan vain poliittista retoriikkaa.
Aivan käsittämättömällä tavalla Georgian hallitus lähetti kuitenkin
joukkojaan varmaan tappioon Etelä-Ossetiaan. Varmasti aikaisemmin
laaditun suunnitelman mukaan Venäjä vastasi massiivisesti ja
suhteettomalla voimalla vetääkseen uuden geopoliittisen rajan
Kaukasuksella.

Moskovassa tiedettiin vallan hyvin, että
sotilaallisesti vastaisku oli jokseenkin riskitön ja sen lopputulos
varma. Siellä tiedettiin, ettei EU ole sotilaallisesti
toimintakykyinen, eikä Yhdysvallat valmis vastatoimiin. Tosiasiassa
Washington oli toistuvasti varoittanut Tbilisiä uhkarohkeista toimista.

Venäläisten
keskuudessa Georgian-operaatio on saanut laajan tuen, kun taas lännessä
sillä on vain rajoitettu määrä ymmärtäjiä. Tämä heijastuu pääministeri Matti Vanhasen
ilmoituksessa ”noteerata Venäjän käyttämien sotilaallisten toimien
suhteettomalta tuntunut laajuus ja kovuus samoin kuin sen tunkeutuminen
Georgian alueelle”. Tässä piileekin asian yksi ydin: Venäjän hyökkäys
suuntautui suvereenin, sen kanssa liittoutumattoman maan alueelle ja
rikkoi kansainvälisen oikeuden pyhimpiä periaatteita padotakseen
Yhdysvaltojen ja Naton vaikutusvallan laajenemista sen reuna-alueilla.

Georgian kriisin vaikutus Natoon

Sotilaalliset
vihamielisyydet on nyt saatu pääosin loppumaan, mutta kyse on silti
enemmän tulitauosta kuin aselevosta, rauhansopimuksesta puhumattakaan.
Eteemme avautuu useita kysymyksiä. Ensiksikin kuinka uusi tilanne
Georgiassa vaikuttaa Natoon ja sen tulevaisuuteen.

Jos
Yhdysvaltojen tahtoa liiton Bukarestissa pidetyssä huippukokouksessa
viime huhtikuussa olisi noudatettu, niin Naton 5. artiklaan sisältyvien
turvatakuiden vuoksi sen joukkojen tulisi nyt olla taistelemassa
Georgian alueellisen koskemattomuuden puolesta venäläisiä joukkoja ja
eteläossetialaista miliisiä vastaan.

Vastaväitteenä voidaan
esittää se, että jos Georgia olisi ollut Naton jäsen, niin Venäjä ei
olisi tohtinut käyttää sotilaallista voimaa samalla tavalla.
Epäilemättä kynnys sotilaallisiin toimiin olisi ollut korkeampi, mutta
luulen, että Venäjä olisi joka tapauksessa vastannut Georgian
tunkeutumiseen Etelä-Ossetiaan (jonka oikeudellinen ja poliittinen
asema on epävarma).

Vaikka liittokansleri Angela Merkel
ilmoitti Saksan edelleen sitoutuneen Georgian (ja Ukrainan)
jäsenyyteen, niin luulen harkinnan ensi joulukuussa pidettävässä
huippukokouksessa olevan hyvin perusteellista.

Pääministeri
Vanhanen sanoo Venäjän politiikan olleen ”pettymys”. Nyt on
poliittisten johtopäätösten aika. Olennaisin kysymys on, tulkitaanko
Venäjän operaation pyrkineen vain Kaukasuksen geopolitiikan
uudelleenmäärittelyyn vai onko sillä laajempia tavoitteita. Tästä
syystä sen toimia lähikuukausina seurataan erityisen tarkkaan: Moskova
on tarkkailuluokalla.

Luulen Baltian-maiden Nato-jäsenyyden
vaikuttaneen siten, että – vaikka liiton turvapykälä onkin menettänyt
aikaisempaa merkitystään – sotilaallisen voiman käyttö niitä vastaan on
hyvin epätodennäköistä. Venäjän sotilaallinen tunkeutuminen Baltiaan
olisi Natolle casus belli, koska liiton kyvyttömyys toimia
tällaisessa tilanteessa merkitsisi loppua sen uskottavuudelle. Venäjän
politiikkaa suhteessa Ukrainaan tarkkaillaan – koska se on
samanlaisessa poliittisessa välitilassa kuin Georgia – mutta kynnys
Venäjän interventiolle on sielläkin korkea.

Venäjä on osoittanut jopa haluja varoittaa konfliktien laajenemisesta. Presidentti Dmitri Medvedev
on suorin sanoin varoittanut Moldovaa ryhtymästä toimiin Transnestrian
suikaleen valloittamiseksi (siellä venäläisillä on samantyyppinen
epäsuora valvonta kuin Etelä-Ossetiassa).

Rajalliset Etyj ja EU

Suomi
Etyjin ja Ranska EU:n puheenjohtajamaana olivat aktiivisia tulitauon
aikaansaamiseksi Venäjän ja Georgian välille. Venäjän aikaisemmin
hylkimä Etyj on sotilastarkkailijoineen saanut uuden tehtävän
Georgiassa ja Etelä-Ossetiassa, mutta laajemmassa mitassa sen
toimintamahdollisuudet ovat rajalliset, koska jokaisella jäsenmaalla –
niiden joukossa Venäjä ja Yhdysvallat – on oikeus estää päätös. Kahden
keskustalaisen kansanedustajan ehdotus Etyjin huippukokouksen
kutsumisesta koolle Georgian kriisin vuoksi on selvää ylireagointia.

EU
on puolestaan sisäisesti sen verran hajanainen jäsenmaiden jakautuessa
Georgiaa tukeviin ja Venäjää ymmärtäviin, että siltä on vaikea odottaa
mitään keskeistä poliittista, saati sitten sotilaallista roolia.
Pääministeri Vanhasen mukaan on syytä ”unionin puolella säilyttää
maltti” ja kyettävä olemaan ”suhteessa Venäjään poikkeuksellisen
pitkäjänteinen” vaikka siinä on alkanut ”viileämpi kausi”. Varsinkin
Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteissa tämä kausi on erityisen viileä.

Suomi
siis arvostelee poikkeuksellisen voimallisesti Venäjän sotilaallisia
toimia, mutta haluaa samalla toimia rakentavasti ja pitkällä
aikavälillä EU:n ja Etyjin kautta vahingon rajoittamiseksi ja uusien
kriisien estämiseksi.

Hallituksen turvallisuuspoliittinen
selonteko eduskunnalle tulee saamaan syksyn aikana uusia ilmauksia ja
ehkä puolustusministeri Jyri Häkämiehen vaatimusta 50 lisämiljoonasta armeijalle hyvitetään sopivalla tavalla. Puhemies Sauli Niinistön
esitys Suomen aseman selkiyttämisestä suhteessa EU:n
turvallispoliittisiin sitoumuksiin saanee vastakaikua, vaikka hän ei
niitä kovin yksityiskohtaisesti esittänytkään.

Suomen pitkä linja
ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei ole siis ainakaan vielä
käännekohdassa ja liittoutumattomuuspolitiikalla nähdään edelleen
ainakin keskustan piirissä ilmeisiä etuja.